29 marraskuuta 2015

iloinen pieni rallytokopoika


Nyt olisi marraskuun kisakuukausi paketissa. Se loppui tänään meidän toiseen rallytokokokeeseen, josta haettiin hyväksytty tulos. Pisteitä tuli 86p. Ei kummoiset pisteet, mutta ihan ymmärrettävää sillä en jaksanut itse olla ihan täysin skarppina, jolloin koiraltakaan en vaatinut kun perushyvän suorittamisen. Vekillä ehti nenäkin käydä maassa nuuskuttamassa kesken radan, mikä kertoo jo siitä etten oo ollut tarpeeksi tarkkaavainen ja pitänyt koiraa täysin kontaktissa. Mutta hyväksytty tulos on hyväksytty tulos. Palkkana leikittiin hyvä tovi maassa geelinarupallolla repien ja saalistaen, sekä lopuksi vain viskoin palloa Vekille jonkun aikaa jotta saisin sitä vähän väsyneemmäksi. Leikin jälkeen vielä istuskeltiin ja silitin, rapsutin ja paijasin Vekkiä vielä pitkän aikaa ja ihan vaan oltiin siinä. Agilitykisoissa koira on yleensä melkein pakko heti radan ja jäähkän jälkeen heittää odottamaan taas seuraavaa rataa, sillä pitää yleensä olla itse rataantutustumassa tai pälyilemässä onko aikataulu ajallaan. Rallykoe taas tuntui niin lyhyeltä käännökseltä kehässä, että olisi tuntunut epäreilulta heittää koira lyhyen palkkauksen jälkeen autoon. Tänään halusin erityisesti näyttää koiralle miten kiitollinen olen siitä ja tyytyväinen sen työskentelyyn. Oikeasti, koira minkä kanssa voi tehdä mitä tahansa lajia ja tässä tapauksessakin rallytokoa, mitä ei edes treenata ja se tekee ihan mahtavalla asenteella. Se ei komenna vaikka ei tietäisi mitä tehdään, on iloinen ja reipas tehdessään.



Videota katsoessa näyttääkin ettei oltukaan ihan niin kuutamolla mitä suorituksessa tuntui. Käännöksissä Vekki meinas vähän keulia ja -10p otettiin jollakin kyltillä kun Vekki käväisi istumassa, eli väärin suoritettu liike. Mikä tärkeintä, niin häntä ei pysy varmaan hetkeäkään paikoillaan kun on niin kivaa, siistiä ja ihanaa olla töissä. Rallyvideossakin suoritustakin merkittävämpää mulle on nähdä että koiralla on ollut oikeasti tosi mahtavaa. Ajatuksena olisi kyllä lähteä kisaamaan tavoitteellisesti kohti ylempiä luokkia, siinä riittää kyllä tekemistä.

Joskus talvikauden alettua yritin ladata ekoista treeneistä pätkää Youtubeen, mutta lataus epäonnistui. Nyt klippi oli kuitenkin latautunut sinne onnistuneesti, joten tähän väliin video ensimmäisistä talven treeneistä:



Vielä tähän hyviä uutisia. Eetulle vuokrattiin kotikäyttöön infrapunalaseri ja se on nyt ihan elämänsä kunnossa, kun on saanut laserhoitoa päivittäin. Puhuttiin että voisi kotiin ostaa omaksi tuon laitteen ja eläinlääkäri oli äidin kanssa keskustellut siitä, että vahvin kipulääke voitaisiin hyvinkin todennäköisesti jättää pois.

28 marraskuuta 2015

marraskuun toiset kisat

En tiedä mikä vinkukiukkupussin nykyään omistan, sillä tuntuu että Vekki käyttää nykyään ääntään tosi paljon. Ennen sopivan hiljainen koira kitisee ja ulisee nyt ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Hyviä esimerkkejä ovat niinkin arkiset asiat kuten ovesta lähteminen, rappukäytävässä kulkeminen tai autossa matkustaminen - kokoajan pääkoppa vuotaa ja ulistaan tai autossa jopa kiljutaan. Ollaan myös alettu harjoittelemaan rauhoittumista ja malttia ihan uudella tavalla. Vekin tekisi aina mieli oven auetessa rynnistää pää kolmantena jalkana sisään tai ulos ja muutenkin se liikkuu kuin sotanorsu sisälläkin. Näistä mukavista piirteistä päästäänkin sopivasti viime sunnuntain agilitykisoihin, jossa tunnelma Vekin kanssa oli aika ylläolevan kaltainen. Pidin sitä ja Unskia Jennan koirien kanssa autossa, josta se meni sellaisiin tiloihin, kun ahdistui jo valmiiksi ajatuksesta että ottaisinkin jonkun toisen koiran enkä sitä. Lämppäesteillä tuntui että koko koira irtoaa liitoksistaan, sillä se vain örisi ja oli erittäin tekemisen meiningeissä. Omaa vuoroa odottaessa mentiin remmi kireällä suuntaan ja toiseen ja Vekki yritti kiskoa itsenäisesti radan suuntaan ja oli ihan sekopää!

Radat olivat jonkun suusta kuultuina "helppoja kolmosluokan ratoja" ja siltä ne tuntuivatkin. Ensimmäisellä radalla pakka kesti keppeihin saakka, jossa tiesin että mun on liikuttava valmistelemaan valssi. Kun koira tuli kepeiltä pois, niin en ottanut sitä tarpeeksi haltuun jolloin Vee irtosi väärälle hypylle. Oon kuitenkin tosi ylpee että sain väännettyä valssi-persjätön ja vielä takaakierron siihen päälle. Kuitenkin kuten sanottu pakka hajosi, jolloin en ollut keinulla enää skarppina ja koira meni väärään päähän putkea. Loppuun vielä juoksin Vekin linjalle muurilla, jolloin muurin palikat räkästiin alas ja rata ansaitsi nimityksensä "siinä oli vähän kaikenlaista"


Toinen rata näytti reunalta katsottuna ihan katastrofilta. Naureskeltiin ja itkettiin vuorotellen kun mietittiin että miten päästäisiin edes ensimmäiset neljä estettä puhtaasti. Rataantutustuessa ei tuntunut enää niin pahalta ja tiesin että Vekin pystyy kyllä kaukaa hyvin törkkäämään ensimmäisille hypyille. Rima tuli kuitenkin nelosella alas, sillä linjaus takaakiertoon ei ollut kummoinen. Putken jälkeinen persjättö oli myöhässä, jolloin rima tuli sieltäkin alas. Muurin palikat räiskästiin taas alas. Kuitenkin tyytyväinen oon tähän rataan.




Oon pohtinut miksi näissä molemmissa kisoissa on tullut oikeastaan jokaisella radalla jokunen rima alas. Tietysti usea niistä johtuu siitä, että oon hämmentänyt Vekkiä tekemällä ohjauksia ihan liian myöhässä ja koira on ollut juuri silloin riman päällä. Toinen syy kuitenkin tuntuu selkeältä, kun miettii millä rimoilla ollaan treenattu. Ryhmätreeneissä ollaan tehty matalemmilla, koska ei ole ollut kisoja tiedossa ja siksi ei rasiteta turhaan hyppyyttämällä korkeampia. Kuitenkin ennen kisoja ei juuri päästy treeneihin, jolloin kisakorkeuksia ei olla tehty lähes laisinkaan. Varmasti syy siinä, että ne tulee kisoissa sitten alas, kun ei olla niitä tarpeeksi jumpattu. Eilen illalla hallilla teinkin sitten ihan perustreeniä kuten kolmea suoraa hyppyä ja sivuttaisia hyppyjä 60cm rimoilla. 

Tällä tietoa edessä on taas jonkinmoinen kisatauko, sillä täällä ei hirveästi skaboja pitäisi olla ja mä aloitan tiistaina uuden duunin. 

16 marraskuuta 2015

sydän tähän


Lauantaina koitti jo odotettu päivä, kun hetken aikaa meillä oli taas koko kompanja koossa ja vietiin pojat rallattamaan pellolle. Etenkin Vekki oli ihan fiiliksissä ja kokoajan pyysi corgeja leikkimään ja olemaan hippaa. Huomaa että corgeilla on vähän huonontunut tuo kestävyyskunto kun Vekki ei ole enää taloudessa, sillä ne uuvahtaa aika nopeasti parin spurtin jälkeen. Eetu onnistui ilakoidessaan myös puraisemaan ilmeisesti kieleensä, mikä aiheutti ensin suuria sydämentykytyksiä mulle. Tosiaan Eetu on onnistunut myös katkaisemaan kaksi etuhammasta, jotka poistetaan tällä viikolla. Ehdin jo säikähtää että loppuuko tämäkin tapaaminen eläinlääkärireissuun, kun näin että verta on naamassa.  Hoidettiin myös virallinen osuus, eli uusi edustava poseerauskuva koko jengistä. Lenkin ja kauppareissun jälkeen vein Vekin kotiin ja mentiin autolla Ojankoon. Eetu ja Unski pääsivät pitkästä aikaa kentälle esteille tekemään putkea ja siivekkeitä ilman rimoja. Ja taas totesin vaan sen miten mahtavaa olisikaan, jos Eetun kanssa voisi agilitya harrastaa. Nyt kun ite alan olemaan kokeneempi, niin osaisin käsitelläkin tuollaista hullunkiilto silmissä tekevää ja päin naamaa louskutavaa koiraa paremmin. Koira tuli tosi hyvin ohjauksiin mukaan mitä ei olla varmaan ikinä edes kunnolla opeteltu ja niistäkin ajoista on useampi vuosi. Unski pääsi tekemään samoille esteille ja sen kanssa vaan hömpösteltiin ja ei otettu niin vakavasti jos Unskista oli hauskempaa juosta jonkun hypyn ohitse vaan täysiä seuraavalle. Saa nähdä miten paljon Uns pääsee tekemään nyt näiden viikkojen aikana mitä se on hoidossa.

Muuten Unski on kotiutunut uuteen paikkaan hyvin. On mahtavaa miten rauhallinen ja rento se on verratuna Vekkiin, joka ei malttaisi edes kotona päästää mua silmistään. Unskista on ihanaa vaan makoilla mun sängyllä ja tulla öisin ihan kiinni nukkumaan. Talouden muiden koirien kanssa se tulee ihan hyvin toimeen ja etenkin Renin kanssa niistä on tullut ylimmät ystävät. Oon aina erityisen onnellinen siitä kun Unto löytää toisesta koirasta ystävän, sillä se leikkii vaan aniharvojen kanssa. Toistaiseksi pelkkä olohuoneessakin painiminen on riittävää aktivointia sille ja näinäkin päivinä tingitään sitten tarpeen tullen vähän muusta rasituksesta. Lauantaina koiralle tuli nimittäin selkeästi liikaa rasitusta kerralla, sillä illemmalla levosta noustuaan se keventi toista takajalkaa vähän aikaa. Mutta hyvä onkin se, että mitään ihmeellistä en ollut lajien suhteen ajatellutkaan Untolle tälle ajalle. Halusin sen tänne hoitoon ihan muuten vaan, sillä se on juuri sopiva tyyppi syksyisiin iltoihin lämmittämään varpaita sängynpäätyyn ja neljänkin vuoden jälkeen pelkkä sen söpön naaman tuijottaminen sulattaa sydämen. Tosin sunnuntaina se jäi ensimmäistä kertaa tänne yksinään portin taakse, kun Vekillä ja mulla oli kisat. Illemmalla kotiin tullessa Unto olikin ovella vastassa ja huomattiin samantien, että se oli purrut Vekin ruokasäkin auki ja syönyt mahan täyteen. Yöllä heräsinkin siihen kun Untolla oli maha sekaisin ja tänään on juostu ulkona, kun Vekin ruoassa oli ihan liikaa rasvaa Unskin vatsalle.


Vekin kanssa palattiin siis kisatauolta sunnuntaina omalla hallilla. Kolme rataa juostavana ja olin tosi innoissani, mahtavaa päästä takaisin kisakentille. Enemmän omassa ohjaamisessa oli haettavaa, sillä vedin Vekin useammalta hypyltä pois ottaessani sen haltuun liian tiukasti. Monia paikkoja oli radoilla mitä ei olla tehty aikoihin, mutta kaikki toimi vaikka oma liikkuminen olikin tönkköä tällaisissa paikoissa. Vekki luki erittäin mielikuvituksellisesti mun ohjaamista, mikä siis suomeksi tarkoittaa sitä että se luki mun käsien liikkeen tosi vahvasti ja esim. hyppyradalla teki poispäinkäännön tai vippauksen eikä hypännytkään vain suoraan, kun käänsin sitä liikaa jo putkelle.



Tehtiin kaksi hyllyä ja viimeiseltä radalta kelpo vitonen. Viimeisellä radalla riman tiputus oli aika selkeä sillä itselle ohjauksen rytmittäminen oli aika kieli keskellä suuta tekemistä ja ajoitus heikko. Edelleen voisi itse ottaa enemmän juoksuaskelia, sillä hyppärilläkin näkyy miten nopeampi koira on kun itsekin etenen enkä jää itse himmailemaan hypyille. Ensi sunnuntaina harjoitukset sitten jatkuu, kun on heti seuraavat kisat.

13 marraskuuta 2015

paranee vaan vanhetessaan


Unski 4-vee <3

Aika hauskaa, että Unskin kohdalla lisääntyvät vuodet eivät aiheuta vielä mitään suurempaa paniikkia, vaan lähinnä oon onnellinen siitä että se on aikuistunut ja villeimmät rasavilli vuodet ovat takana päin. Vaikka Eetun ja Vekin kanssa oon kokenut sen adrealiinin kisakentillä, onnellisuuden kun saavutetaan tavoitteita ja tyytyväisyyden kun mennään treeneissä eteenpäin, niin tämä "sunnuntai harrastelijakoira" on opettanut kuitenkin myös suuria asioita. Unski on opettanu että jokainen koira on yksilö, mikään ei ole itsestäänselvää ja täytyy arvostaa sitä mitä on. Meille muuttaessaan elettiin juuri sitä koiratytön unelma-aikaa, jolloin Unskista piti tulla uusi kisakenttien kungingas ja mulle toinen harrastuskoira, jonka kanssa tehtäsiin kaikki oikein alusta alkaen. Hassua miettiä asiaa nyt, kun enhän mä sillon osannut tehdä asioita sen kummoisemmin kuin Eetunkaan kanssa. Unskin kanssa oon saavuttanut ihan erilaisia hienoja tavoitteita, kuten se että sain sen tykkäämään vetoleikeistä tai olemaan kuulolla vaikka lähellä olisi muita koiria. Nyt tuntuu ihanalta kun on myös koira, jolle kelpaa vähempikin ja se ottaa elämän sopivan rennosti.

Ja mikä parasta, Unto tulee huomenna Helsinkiin mulle ainakin joulukuuhun saakka hoitoon.

05 marraskuuta 2015

kisakauden kuumotusta

(c) Miranda Mäki

Tyhmää että nyt olisi videota treeneistä sekä tokosta että agilitysta, mutta läppäri ei suostu havainnoimaan piuhalla koneeseen kiinnitettyä puhelinta ollenkaan, jossa tämä kaikki on. Joudutaan nyt toistaiseksi mennä ilman. Työttömän, lopputyötä vaille valmiin opiskelijan elämää ollaan menty nyt päälle kaksi viikkoa. On tehnyt tosi hyvää olla vaan, sillä en ole koskaan ollut päivääkään tekemättä töitä tai käymättä koulua. Toki lopputyö odottaisi tekijäänsä, mutta pyhitin kuitenkin ensimmäiset viikot vain itselleni. Siihen tulee nyt muutos, sillä maanantaina mulla oli kaksi työhaastattelua ja molemmista tuli töitä. Eniten vaikuttaa jälkimmäinen oman alan tuotanto, joka kestää joulukuusta helmikuuhun. Marraskuusta ei todellakaan tule siis mikään helppo, sillä tavoitteena on saada lopputyö eteenpäin, tehdä ehkä kuitenkin vähän töitä sekä vaatimattomasti kilpailla agilityssa, tokossa ja rallytokossa. Mitä?

Tokosta on videomateriaalia siksi, että oikeasti se kokeeseen meneminen kuumottelisi. Halusin ottaa liikkeitä koemaisesti videolle, jotta nään missä me nyt mennään. Oon tyytyväinen. Ilmoittautuminen alkaa tämän viikon sunnuntaina, tunnetusti mieli ehtii muuttua vielä useasti, mutta tällä hetkellä fiilis olisi aika hyvä. Eniten tuntuu hyvältä siksi, että oon panostanut tosi paljon nyt eri liikkeiden virittelyihin, minkä takia uskon että voin luottaa koiran osaavan, kun tiedän kertoa sille mitä ollaan menossa aina tekemään. Olisi mahtava käydä kokeessa nyt, kun oon pystynyt treenaamaan tokoa paljon säännöllisemmin ja koira tuntuu tosi hyvältä.

(c) Miranda Mäki

Käytiin eilen ex-asuinporukan kanssa lenkillä ja treenaamassa agilitya. Vekin kanssa tehtiin leijeröintiä kepeille, persjättöjä ja oikeastaan vähän kaikenmoista sekaisin. Enemmän se oli itelleni treeniä siinä, että pysyykö pää kasassa ja miten taivun lennosta eri ohjauksiin kisoja ajatellen ja koira ei valahda minnekään ja osaan linjata. Vitsi mitkä adrealiinipöllyt! Vedin ihan kylmiltään kolmea persjättöä peräkkäin ja merkkasin vaan taaksepäin katseella Vekin paikan ja luotin täysin että koira tulee mukana ja niinhän se tuli. Mulla on mahtavin koira ikinä. Ja tosiaan, Kaapo-tollerin kanssa sitten tehtiin agilitya myös. Se meinasi haljeta onnesta, kävi varastamassa leluja mun treenirepusta ja hyppi tasajalkaa ilmaan naaman korkeudelle. Tosi hyvin muisti kaiken mitä oon sille opettanut, mitä nyt onnesta soikeena välillä juoksi jonkin hypyn ohitse, mutta ei se mitään kun on vaan niin siistiä olla töissä. Erehdyin taas miettimään, että olisinko ihan hullu jos kaavailisinkin seuraavaksi koiraksi tolleria, kun etenkin tämä tyyppi on ihan huippu.

Oon niin kiitollinen siitä millainen koira mulla on tällä hetkellä. Sen kanssa voi tehdä mitä tahansa, se on terve ja hyväpäinen ja kiltti.

01 marraskuuta 2015

sä oot suurin kaikista


Uskomatonta mutta totta: me ollaan ryhdistäydytty tokon suhteen. Okei, takana on vasta kolmet treenit kentällä ja jokaisen iltaruokansa eteen Vekki saa tehdä jotakin tokoon liittyvää - mutta hei, tuntuu että oon aika kartalla jo missä mennään. Ollaan käyty tosiaan kolme kertaa nyt meiän läheisellä hiekkakentällä treenaamassa kämppisten sekä naapurin Mirandan kanssa. Asenne tekemiseen täysi kymppi! Oon saanut Vekistä paljon röyhkeämmän ja annankin sen haukkua ja komentaa mua, mitä esim. Eetulta en jaksaisi kuunnella yhtään. Seuraaminen on aina ensimmäinen liike treeneissä ja haukutan välillä Veetä ennen perusasentoon tai seuraamiseen ottamista, josta se vetää aika hyvät kierrokset. Oma mielentila on kuitenkin yksi isoimmista asioista joka vaikuttaa treenikentällä ja nyt se alkaa olla aika hyvä. Tilannetta on auttanut se, että päätän aina etukäteen muutaman liikkeen johon keskitytään ja millä tavalla keskitytään (tarkuutta vai vauhtia?) ja pari "bonus" liikettä, jos kentällä tuntuu että on tosi hyvä päivä ja haluaa tehä vähän extraa. Näin esimerkiksi ruutua treenatessa en ahdistu siitä jos treenaan ruudun oikeaa paikkaa, jolloin vauhti saattaa olla hitaampi. Tai kun treenaan noudossa suoraan eteen tulemista, niin en ärsyynny jos koira ei palautakaan kokoajan täpäkästi. Ennen saatoin haluta usein ottaa liikkeitä koemaisesti, jotta näin heti millä mallilla mikäkin liike oli koetta ajatellen. Nyt oon kuitenkin ymmärtänyt sen, minkä oon lukenut tosi menestyneiden toko harrastajien sanovan, että liikkeitä ei lähes koskaan oteta treeneissä kisamaisesti ja esimerkiksi peruasentoa on ihan turha viilata kokoajan jokaisen liikkeen alussa. Olen alkanut treenaamaan nimenomaan liikkeiden osia, eli yhtenä päivänä treenataan ruutuun hakeutumista kaukaa ja kovasta vauhdista, kun taas toisena päivänä tehdään sitä tarkkuutta ruudun sisällä. Oon myös luullut tietäväni mitä yllätyksellisyys tarkoittaa treenatessa, mutta asia ei ole tainnut olla niin. Koska haluan että Vekillä on kokoajan treenatessa kivaa, niin palkkaan sitä todella usein ja monin eri tavoin, etenkin sellaisissa kohdissa joissa koira ei osaa olettaa palkkaa. Nykyään myös vaihtelen leluja ihan kesken treenin ja yleensä ollaankin menty nyt eri leluilla per liike. On kahden lelun leikkiä, frisbeetä, lentävää palloa, rättilelua jne. Tämä auttaa mua siinä, etten ahdistu siitä jos Vekki ei jokaisella leikityskerralla leiki yhtä hyvin, sillä kun lelu kokoajan muuttuu niin joutuu sekä ohjaaja että koira muuttamaan leikkitapaa ja uutuudenviehätys pysyy koko leikin ajan. En myös enää vaadi että leikin tulisi olla sellaista, jossa Vekki nojaa taaksepäin ja kiskoo lelua hulluna itselleen, vaan saatan esim heittäytyä maahan istumaan ja leikkiä kuin vasta luovutusikäisen pennun kanssa, kun heilutan lelua maata vasten ja Vekki läimii sitä tassuillaan.



Ollaan treenattu pääasiassa avoimen luokan liikkeitä, jotka hyppyä ja kaikkia jääviä lukuunottamatta on nyt tsekattu. Yhdissä treeneissä aloitin ohjatun noudon opettamisen. Tehtiin vasenta suuntaa ja ei siinä paljon ihmetelty. Meinasin jo innostua ja kokeilla samaan settiin oikeankin puolen, mutta olin kaukaa viisas ja ajattelin että ihan uusi juttu, niin miksi taas kiirehtiä kun voi iloita siitä että koira oppi uutta. Edelleen haluan että Vekillä on kokoajan sellainen kuningas fiilis kentällä ollessaan. Ehdin jo innostua siitä että voitaisiin mennä kokeeseen tämän vuoden puolella, sillä aina mulle käy samoin: treenit menee hetken hyvin, niin alan heti selata koekalenteria. Taidan kuitenkin haluta vielä treenata vähän aikaa, sillä olemme vasta päässeet tähän pisteeseen että voisin oikeasti sanoa että treenaamme tokoa, emmekä vain virettä. Avoimessakin luokassa on kuitenkin niin monia eri palasia, että haluan koiran olevan itsevarma kun mennään kokeeseen että se osaa kaiken.

Päätin tänään että voitaisiin marraskuussa kisata parit kisat agilitya. Katotaan lähteekö ilmot vetämään. Ainakin rallytokokoe on tulossa kuun lopussa, joten kisakausi tästä taitaa tulla sittenkin vaikka muuta sanoin aiemmin.

Kuvat (c) Miranda Mäki

27 lokakuuta 2015

aarre


Eetu 6-vuotta.

En osannut päättää aloitanko kirjoittamaan siitä, että kuusi vuotta tuntuu lyhyeltä vai pitkältä ajalta. Onko todella kuusi vuotta siitä, kun elämä oli vielä teinitytön ongelmia, kylillä notkumista ja ajan tappamista. Sitä kun kokoajan toivoi, että voisi kanavoida sen kaiken ajan ja energian johonkin olennaisempaan, johonkin tärkeään. Muistan miten aina vähän nolotti seistä hiekkakentällä treeniliivi päällä tai kulkea parijonossa keskustassa tekemässä arkitottelevaisuutta verkkarit jalassa, kun samanikäiset tutut kulkivat ohi ja katsoivat huvittuneina. Mutta juurikin se on estänyt minua tekemästä valintoja, niitä typeriä valintoja joita kohti olin jo 16-vuotiaana menossa. On pitänyt lähteä lenkille, on pitänyt aktivoida jaloissa hyrräävää koiranpenikkaa. 

Kuusi vuotta tuntuu oudolta luvulta siksi, että Eetu tuntuu niin paljon vanhemmalta. Sen kanssa on täytynyt jo usean vuoden ajan ajatella erilailla: ettei rasitu liikaa, ettei vain satu mitään. On silti sattunut, olemme olleet sairaslomalla niin monta kertaa ja opetelleet taas elämään hieman varovaisemmin. Nyt on mennyt hyvin jo pidemmän aikaa eikä ole kuin muutama kuukausi ja tulee jo vuosi täyteen Eetun leikkauksesta. Ehkä uskallan olla taas hiljalleen toiveikas siitä, että ehkä saan pitää aarteeni vielä täällä monta hyvää vuotta. 

Kirjoitin facebookiin näin: 
"6-vuotta sitten tarvittiin joku, joka toisi järkeä nurinkurin olevan 16-vuotiaan elämään ja olisi syy nostaa se perse tietokoneelta tai olla lorvimatta joka ilta kylillä joenrannassa. sitten tuli se, joka on ollut siitä päivästä saakka tärkein maailmassa, se jonka oon luullut menettäväni jo niin monta kertaa, se jota ikävöin niin etten voi kirjoittaa edes tätä itkemättä ja se jolle on ollut jo pitkän aikaa varattuna erityinen paikka käsivarressani 
Hymiö heart mitään en toivoisi, kuin sen että olisit terve, voitaisiin tehä vielä kaikkea mitä rakastat ja ihan vaan voisit asua vielä mun kanssa samassa osoitteessa. ja mitä oonkaan sulta saanut: rakkaita ihmisiä jotka olleet mukana jo kuusi vuotta, rakkaimman harrastuksen ja ymmärryksen miten paras äiti mulla on. onnea eetu 6-v, aarre 
Hymiö heart"

Ja jotta kyyneliä ei olisi tullut vielä tarpeeksi, niin tässä hetkiä ja muistoja kuuden vuoden ajalta. Osa kuvista on nähty täällä, osa taas suoraan käsittelemättöminä, kuitenkin isoina kultakimpaleina tietokoneen uumenista. Aika paljon yksi koira muuttaa elämää, etenkin kun niitä on jo kolme. 

Hyvää syntymäpäivää rakas <3













08 lokakuuta 2015

en tiedä mitä menetän jos nyt jään

Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä. 



Myös tien toisella puolella aukeava metsä koirien uimarantoineen ja pitkospuineen tuo äärimmäistä rauhan tunnetta: etenkin ensimmäisinä päivinä tuntui, etten ole hetkeen hengittänyt niin hyvin, kuin niinä hetkinä kun vedän kumisaappaat jalkaan ja menen metsään koirien kanssa kävelemään täyteen hiljaisuuteen. Toisaalta uimarannat jokaisen lenkin varrella tekevät uimariippuvaiselle Vernerille aika pahaa, sillä jokaisella ulkoilulla se ehdottelee rannalle poikkeamista ja haluaisin vain niin paljon uimaan. Vekki on on sopeutunut myös uusien kämppis koirien kanssa hyvin. Etenkin Renistä ja Vekistä on tulleet ihan bestikset ja sisällä ne vetävät aikamoista räkäpainia ja ulkona leikitään sitten hippaa. Oran ja Legon kanssa Vekki tulee hyvin toimeen, vaihteleveasti antaa tilaa tai sitten innostuu leikkimään niiden kanssa


Entäs treenit sitten? Muuttoviikonloppuna ehdittiin käydä kisaamassa ensimmäistä kertaa elämässä rallytokossa: 90p ja hyväksytty tulos! 

Muuten treenit on olleet jäässä. Intoa uuden elämäntilanteen myötä ei vaan ole riittänyt kaikkeen samanlailla kuin ennen, eikä ole ollut sellainen olo että itselläni olisi treenikentällä paljoa annettavaa itselleni tai koiralle. On ollut tärkeää kanavoida kaikki energia itseensä. Ennen kaikkea tärkeänä mulle on nyt työ. Luulin että vasta parin vuoden kuluttua voisin ajatella tekeväni niitä töitä mitä haluan, mutta nyt olen tehnyt niitä jo useamman kerran ja hämmästynyt siitä miten yllättäen tämä tapahtui. Jos joku miettii, niin työskentelen elokuva-alalla. Työharjoitteluni loppuu pian ja sen jälkeen kirjoitan lopputyöni ja teen töitä. Todennäköisesti kuitenkin olen ainakin pari viikkoa ihan vapaalla, latailen akkuja ja aloitan kirjoittamista. Vekille se tarkoittaa treenirutiinien palauttelemista ja enemmän hallilla käymistä. Kisakauden laitoin myös jäihin jo jonkun aikaa sitten. Päätin että treenataan nyt osa-alueita kuntoon siihen saakka kun tuntuu hyvältä ja kisataan kun tuntuu hyvältä.

Agilityn talvikausi alkoi viime viikolla. Olin odottanut sitä malttamattomana, sillä päätin että silloin palaamme tauolta. Tuntui niin makeelta pakata treenireppu, pukea treenivaatteet ja ottaa bussi Ojankoon. Uusi kouluttajamme Alma oli suunnitellut radan, joka oli just passeli meille. Vekki kävi nääs aika kuumana, mutta kilttinä ja kuuliaisena se ei tehnyt mitään tyhmyyksiä. Ulkokentällä käytiin ennen omaa vuoroa tekemässä kevyt setti kontakteja ja Vekki teki yhden elämänsä parhaista puomeista, kyllä huomaa miten tällainen treenitahti tekee sille myös hyvää, sillä sitten sitä tekemisen meininkiä kanavoituu just oikeisiin asioihin

Vetokausi päästään kohta aloittamaan, onneksi viereisessä metsässä menee siihen sopivia teitä yllin kyllin!

Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä. 

25 elokuuta 2015

haun ilmaisua + agility + tottis + paimennus

Blogitekstien julkaisu vaan venyy ja asiaa tulee ihan liikaa kerrottavaksi! Kuitenkin, luulin jo viime viikonlopun kisoissa olevani täysin kunnossa ja poskiontelontulehduksen olevan mennyttä, mutta seuraavana maanantaina olo olikin taas tukala. Toisaalta ei ihme, sillä antibiottikuurin pari viimeistä pilleriä jäi ottamatta, koska koko kuurin ajan lääke aiheutti vaihtelevasti tosi kummallista ja ällöttävää oloa. Unohdin myös lääkkeet töihin. Töissä otin sitten heti lääkkeen, mutta jo vähän ajan päästä makasin vessan lattialla ja oksensin kaiken mahan sisältöni. No, olin sitten taas sairaslomalla ja sain onneksi uuden, sopivan antinbiotin.



Haku, tottis ja ilmaisu

Viime torstaina olin jo sen verran hapessa taas, että hakuun oli pakko päästä. Treenit kuitenkin peruuntui helteen takia. Päädyttiin kuitenkin mennä Jennan kanssa pitämään omat ilmaisutreenit. Valittiin pohjaksi helppokulkuinen ja matala metsä, jotta koirilla olisi mahdollisimman mukavaa tuoda rullaa. Vekille tehtiin kolme kertaa. Kahdella ekalla palkkasin ite ja viimeiselle otettiin näyttö. Kaksi ekaa älyttömän hyviä, jos miettii milloin Vee on viimeksi oikesti tehnyt hakua ilmaisun kanssa! Vekki ei oo nähnyt rullia ikuisuuteen, mutta silti palautu välittömästi rulla mun käteen kun koira kävi maalimiehen etsimässä ja rullan ottamassa. Viimeisellä toistolla edelleen rullan palautus tosi hyvä, mutta mites se näyttö?? Tietämättömille tiedoksi: Vekki osaa tempun nimeltä "näytä puu", jossa se ulkona etsii mua lähimmän puun ja nousee sitä vasten seisomaan. Temppua on tehty järkyttävän paljon, sillä se on myös yleinen hupinumero piknikeillä ja pussikaljareissuilla jossa koirat ovat olleet mukana. No hetsasin koiraa ja lähetin sen juoksemaan, samalla itse lähdin perään ja huusin "NÄYTÄ!". Mitä tekee Vekki, no juoksee pari metsiä ja hyppää suorilta vauhdista ensimmäistä puuta vasten seisomaan! Olin niin ällistynyt että meni pari sekuntia tuijottaessa hölmistyneenä koiraa, joka on niin varma tekemisestään. Ei ihan tavanomainen ongelma!

Tänä maanantaina tottis. BH-kokeisiin oltaisiin kumpaankin päästy mihin paikkoja kysyin, mutta ei sitten jotenkin huvittanut tai ollut sellainen olo että sittenkään mentäisiin. Treeneissä kouluttaja sanoi että ehdottomasti meille vaan lisää pelkkää leikkimistä, koiralle sitä fiilistä kattoon. Lainasin treenikaverilta pitkällä narulla olevan rättilelun ja palkkasin sillä koiran ihan parin askeleen seuruista. Vekki oli lelusta ihan kikseissä kuten arvelinkin ja olenkin ajatellut sellaisen sille ostaa. Yksi nouto vieraalla kapulalla. Sitten lisää ilmaisutreeniä. Menee aina kenttätreenissä ensimmäinen ilmaisu vähän koiran ihmettelyyn, kun yleensä näitä tehdään kuitenkin metsässä. Kahdella viimeisellä maalimies meni A:n alle piiloon ja mitä tekee Vekki: mennessään ukolle kiipeää ensin reippaalla laukalla A:n yli ja vasta sitten kiertää sivusta sen alle. Maalimiehiä vähän nauratti kun tulivat pois piilosta.

Agility kesä- ja talvikausi

Siirrytään torstain agilityryhmästä perjantaille treenaamaan tämä kesäkauden loppu. Entisistä kouluttajista edelleen toinen meitä koutsaamassa, jonka treeneissä ollaankin enemmän päästy käymään. Tänään hain talvikauden ryhmiin. Aika kauan meni pähkäillessä, mutta päätin nyt kokemuksen perusteella hakea tällä kertaa ryhmään josta ainakin tiedän saavani mitä tarvitsen. Toissijaiset kouluttajat laitoin treenien kuvausten perusteella. 

Viime perjantaina treenattiin uuden ryhmän kanssa, ratana sama agilityrata mikä meidän kisoissakin oli. Kisoissa tehtiin melkein loppuun saakka puhdasta rataa, mutta kyllä sieltä löytyi treenissä niin paljon työstettävää. Vekki oli normaaliakin herkempi ja se luki mua todella paljon: se reagoi pienimpäänkin kropan kääntymiseen niin vahvasti! Tehtiin ihan törkeen nätti takaakierto, jossa uskalsin lähettää Vekin ja liikkua itse ja kouluttajan mukaan ei olisi voinut yhtään suorempi linja koiralla olla suorittaa hyppyä. Itse en tätä nähnyt, mutta kouluttaja oli pakahtua ilosta ja ylpeydestä ja sydämen tykytyksistä koska se näytti kuulemma niin hienolta niin eiköhän silloin uskota!



Lauantaina herätyskello herätti kohtuuttoman aikaisin ja vielä unihiekat silmissä istahdettiin Jennan autoon ja Vekki laitettiin matkustamaan häkkiin takapenkille. Alkoi matka Somerolle paimentamaan lampaita Wirneen australianpaimenkoirien kanssa! Vekki on käynyt lampailla viimeksi Vappuna. Somerolla tuli täytenä yllätyksenä se, että samana päivänä siellä oli myös corgien lammas- ja nautapaimennuspäivät. Olin vähän kateellinen, sillä tuli heti ikävä omia corgeja ja harmitti ettei listalta löytynyt yhtään tuttua nimeä! Eiköhän me tilaisuuden tullen aleta käymään lampailla Etelä-Suomessakin, sen verran hyvin se kuitenkin meni. Vekki ylistettiin jälleen kerran kiltisti ja kuuliaiseksi koiraksi, joka tekee hyvin. Toisella kierroksella se oli joko jo hieman väsynyt tai alkoi syttyä hommaan enemmän, sillä vauhtia alkoi löytyä entistä enemmän. Samalla se kuitenkin otti lampaita enemmän omiin ohjaksiinsa ja piti niitä tiiviimmin. Itse hain tuntumaa taas lampaiden kanssa liikkumiseen, mutta Vekki irtosi kumpaankin suuntaan kaarelle ihan kelvollisesti ja kuljetustakin tehtiin siihen perään. Vaikeinta on saada koira kuljetuksesta pysähtymään kesken kaiken . Kiitos tätäkin kautta Wirneeläiset! 

Sunnuntaina olin Hauhaun 60-vuotis pippaloissa talkoilemassa flyball turnauksessa. Onneksi tosiaan talkoissa, sillä tapahtuma alitti kyllä odotukset ikävä kyllä. Hauhaun myyntikojulta lähti mukaan kolme frisbeetä palkkaukseen, säkki ruokaa nameiksi ja pitkän pohdinnan ja hipelöinnin jälkeen tosi iso, mutta hieno koirien peti. Sopii sisustukseen ja ainakin Kaapo on siinä jo nukkunut! Valintaan vaikutti se, että kuulin useamman ihmisen voivottelevan mun takana että aijai ihan liikaa on jo petejä ja laskelmoin että meidän koirilla ei ole yhtäkään :D Flyball turnauksesta jäi pieni kipinä lähteä kokeilemaan myös tätä lajia, sillä uskon että siitä saataisi juuri oivallinen lisä meille. Tahdon Vekille nimenomaan lajeja lisää, joissa se saa räyhätä menohalujaan ja komentaa mua välillä ja oikeasti olla semmoinen vähän tuhma, vallaton ja näyttää kaikin keinoin että "MÄ HALUAN TEHDÄ TÄTÄ HOMMAA". Katotaan sopiiko alkeiskurssi aikatauluun!


18 elokuuta 2015

jos haluut jotain niin älä jää odottaa, koska hetken voi kadottaa


Valmennusryhmä

"Hei, olette valittu valmennusryhmän 2.varakoirakoksi. Ilmoitathan pian otatko paikan vastaan". Tällainen sähköposti lävähti naamalle jonkin aikaa sitten ja siitä asti on fiilikset vaihdelleet hyvin laidasta laitaan.  Olen ollut hetkittäin tosi pettynyt itseeni ja logiikkaani jolla ryhmiin hain. Typerintä on tiedostaa, että jos olisin malttanut olla hakematta vaativampaan ryhmään, niin varsinainen paikka varakoirakkoryhmään olisi voinut olla helpommin saatavilla, kun olisimme päässeet myös näyttötilaisuuteen. Mutta ymmärsin hakukriteerit miten ymmärsin ja tässä ollaan. Jaksoin pari päivää olla toiveikas, mutta nyt kun sähköpostiin tuli uusi viesti jossa paikan ottaneet koirat julkistettiin, niin totean että eteenpäin on mentävä. Toisaalta tiedän että ryhmiin pääsi koirakoita, jotka ovat treenanneet seurassa kauan ja ovat aktiivisia jäseniä ja omalla tavallaan heille paikka kuuluukin. Itse olen vasta keväällä jäseneksi liittynyt ja nyt alan ottamaan paikkaani kouluttajana ja talkoita tekemällä. En vielä tiedä kuinka aktiivisena varajäsenenä alan olemaan, sillä toisaalta toivon edelleen että jokin ihmeellinen tuuri kävisi ja meistä tulisi varsinainen koirakko, mutta toisaalta tahtoisin saman energian käyttää johonkin varmempaan. Olen mielenkiinnolla katsonut muita valmennusryhmiä ja kursseja, mutta en ole vielä varma mikä olisi oikea vaihtoehto. / Edeltävän tekstin kirjoitin heti pari päivää tulosten julkistamisen jälkeen. Pari päivää sitten sain uuden sähköpostin, jossa sanottiin että paikan vastaan ottaneet ovat nyt selvillä ja me nousimmekin pykälän ylemmäs ensimmäiseksi varakoirakoksi. Ei se aiheuta tällä hetkellä kuin päänvaivaa, koska en tiedä miten tulisi toimia talvikauden kanssa, kun hyvien kouluttajien ryhmät menevät päällekäin valmennuksen kanssa. On mahdollisuus että noustaan valmennukseen, mutta toisaalta kannattaako luottaa liikaa siihen ja siksi olla menemättä samana päivänä olevien kouluttajien ryhmiin?

Talvikaudessa pelottaa se, että vain mä olen nyt meidän kehittymisen takana ja mun on pidettävä kiinni siitä että mennään oikeasti eteenpäin. Olisi ollut helpottavaa nojata hetki johonkin viisaampaan, joka pitäisi kiinni siitä että kaikkea tehdään oikeassa suhteessa ja tarpeeksi. Kaikki mitä oltaisiin valmennusryhmästä saatu irti, on mun nyt puristettava itsestäni irti. Nyt ei vaan ole jokaiselle viikolle tiettyä kellonaikaa, joka varmistaisi että tulee tehtyä kunnolla töitä.


Hakukoira

Onneksi Vekki on monilahjakkuus. Meillä alkoi ohjatut hakutreenit ja kiitollisuudesta Jennaa ja Gitta-kouluttajaa kohtaan ostin suklaata ja hoin vähän väliä autossa miten siistiä on päästä treenaamaan. Koska oli todella kuuma, niin koirille otettiin vain yhdet pistot etukulmista näkölähdöllä. Tämä oli erinomainen ensitreeni pitkän tauon jälkeen ja ainakin Vekille saatiin heti kaksi onnistumista. Koira oli erittäin tietoinen siitä mitä oltiin metsään tultu tekemään ja ilme oli reipas siihen saakka, kun puin PK-liivin päälle. Vähän luimuun meni ja meinasi ällöttää, mutta lähetyspaikkaan mennessä haukutin Vekkiä  ja sen ilme ryhdistyi heti, kun sai vähän komentaa mua. Ihana tietää että se ei mennyt ihan lukkoon nyt liivistä ja tämänkin ahdistuksen saa pois haukuttamalla ja kehumalla. Ukot upposi 70 askelta eri suuntiin. Vekki lähti molemmilla lähetyksillä kuin tykin suusta uppoamaan metsään. Oltiin sovittu, että jos koira yrittää mennä pusuttelemaan maalimiestä, niin maalimies käskee koiran maahan. Kuitenkaan kummankaan maalimiehen ei ollut tarvinnut tehdä niin, vaan koiran pystyi suoraan palkkaamaan. Kysyin miten Vekki oli leikkinyt maalimiesten kanssa ja kuulemma tosi hyvin. Itse vielä otin maalimiehiltä lelut ja leikin itsekin koiran kanssa. Pienelle jäi aikamoinen palo touhuun, närkästyneenä kiukkusi takaluukussa kun treeni kesti lyhyen aikaa. Vekki sai kouluttajalta tosi hyvää palautetta, se on nopea ja tekee työnsä ja jatkossa teemme sille kuulemma ehdottomasti kunnollisia treenejä ilmaisun kanssa. Taas mulle sanottiin että se lukee mua todella paljon ja yrittää tehdä oikein.



Kisakausi!!



Lauantaina alkoi kisakausi, tosin näiden kisojen jälkeen tuleekin pari viikkoa taukoa kun tulikin reissuun lähtö. Ei se mitään, sillä opiskeltavaa riittää ja näistäkin kisoista jäi kotiläksyjä. Päivä oli todella kuuma, enkä oo kisannut tuollaisella helteellä moniin vuosiin. Kolme starttia, joiden tulosrivi: 10, hylly ja hylly. Ei ollut mitään hellepäivän körökörö ratoja. Ensimmäiseltä radalta tuli rima alas ja kielto hypyltä. Tehtiin ihan hyvää rataa ja joissakin kohdissa muistin ihan linjatakin, silti paljon parannettavaakin. Toinen rata oli vielä parempi, tehtiin puhdasta rataa aina takaakiertoon saakka, jonne mulla tuli vähän kiire ja Vekki ei lukenut sitä takaakierroksi ja otti hyllyn. Puomin kontaktilta tuli vähän läpi ja sinä hetkellä päätin, että palautan alastulolle. Viimeinen rata tekisi mieli vain unohtaa. Katsoin rataantutustumisessa, että nyt on aika juostava rata ja erehdyin katsomaan edeltävien kisaajien suorituksia ja laskelmoin mahdollista luvaa jo mielessäni. Ei! Videolla katsottuna rata ei näytä niin kaaoottiselta, mutta sain ainakin varmistuksen siitä miten paskasti ohjasin kohdan, jonka jälkeen koko rata oli hetken aikaa katastrofi. Yritin tehdä niistoa, mikä ei todellakaan ollut niisto ja Vekin hyppy levisi pitkälle ja takaisin päin tullessaan se hyppäsi saman hypyn. Onneksi rata oli lopusta pelkkää juoksemista ja Vekki sai painaa täysillä, ite uskalsin ohjata kunnolla ja luottaa koiraan.

Vidoita katsoessa tuli parempi mieli, radoissa oli paljon hyvää ja ihan ehjää suorittamista jos ei viimeistä rataa oteta huomioon. Kyllä tästä hyvä tulee! Videot agiradoista.



Kuvat agility © Jenna Oinonen ja haku © Siiri

11 elokuuta 2015

tottiseläin

© Siiri Rantala

Eilen oli illalla vielä tottikset. Ennen tottiksia kävin hieman vakoilemassa uuden agilityryhmäni treenejä, jossa alan kouluttaa talvikaudella ja ehkä jo tuuraan syyskuun. Ryhmässä on aika rento meininki, kellään ei tainnut olla ihmeellisempiä tavotteita, kunhan pidetään yhdessä hauskaa koiran kanssa. Tämä sopii sinälleen mulle, koska en ole kouluttanut kuin pentuja ja nuoria koiria. Oon myös kouluttajana todella intohimoinen ja rakastan suunnittelua, joten en kasaa nyt liikaa painetta omaan päähäni sillä, että pitäisi saada toisia koiria eteenpäin. Ensimmäinen oma koulutusryhmäni oli viime syksynä pentuagility ja mähän suunnilleen elin niille treeneille: suunnittelin ja hioin jatkuvasti treenisuunnitelmaa, kirjoitin ryhmäläisille neljän sivun koottuja muistiinpanoja ja tutorial-videoita Youtubesta sähköposteihin joita lähetin, eli siis koulutin heitä vielä ihan omasta päätöksestäni vielä netin välityksellä. Pentuagilityn jälkeen olin itsekin aika puhki, sillä saatoin kontata pitkin lattiaa kymmenen eri pennun kanssa ja rohkaista niitä leikkimään, sillä toivoin niin kovasti että kaikki pennut oppisivat tykkäämään leluista. Tykkään tapahtumajärjestämisestä, projektitöistä ja kaikenlaisesta suunnittelusta kuin hullu puurosta, mutta omistan niille joskus itsestäni ehkä hieman liikaakin. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että sitä intohimoa täytyy osata kanavoida nyt ensisijaisesti tärkeisiin asioihin kuten omaan koiraan. Sillä arvaan että viime viikonkin diagnosoitu poskiontelontulehduskin oli ihan pelkkä kropan keino sanoa, että nyt rauhoitu. Mutta joo, kivaa alkaa taas vetämään treenejä ja oman seuran kouluttajaedut yhä jaksaa ällistyttää mut, kun en oo sellaisiin tottunut!

© Siiri Rantala

Niin tottikset. Vekin kanssa mentiin taas vähän takki tyhjänä kentälle, kun en osannut arvioida sen jaksamista näin kuumana iltana. Kentällä oli kuitenkin jo varjoisaa. Juteltiin kouluttajan kanssa ja hän jossakin sivulauseessaan totesi "…niin sillä on BH-tehtynä" johon sanoin että ehei oo. Kuullessaan vastaukseni kouluttajan ilme oli kyllä niin huvittava, tuli ilmeisesti pienenä yllätyksenä ja meidät yritettiinkin passittaa heti kokeeseen. Ehdotin että otettaisiin treeninä BH:n liikkeet, niin näkisin mitä pitää vielä työstää. Ihmisryhmä oli helppo, kerran pysähtyessäni Jennan kohdalle Vekki meinasi mennä luimuun onnesta ja nuuhkaisi Jennaa, josta vähän huomautin. Muuten tosi hyvä! Seuraamisen tiesin olevan se kompastuskivi, koska edelleen ollaan tehty niin lyhyttä, että pitkä kaavio ei mitenkään menisi samalla ilmeellä. Pari kertaa Vekki meinasi lösähtää suoralla omasta mielestäni, tosin seuraamisen jälkeen mulle ihmeteltiin että ei se kyllä mitenkään näyttänyt huonolta. Juoksussa ja hitaissa askelissa ei mitään ihmeellistä. Istuminen hyvä ja maahanmeno luoksetulo hyvä. Ainoastaan unohdin odottaa "tuomarin" luvan kutsua koira. Viimeiseksi paikkamakuu, kun toinen koirakko suoritti koko BH-kaavion. Kun kukaan ei ole aiemmin nähnyt Vekkiä paikallaolossa, niin vähän kyseltiin että mitenhän se siellä pysyy mutta aika varmana olin. Olin koko ajan selkä kääntyneenä koiraan ja Jenna oli apulaisena katsomassa Vekkiä. Pari kertaa oli päätä käännellyt, mutta muuten tosi kiltisti. Ei sitä kiinnostanut, vaikka toinen koirakko teki luoksetuloa vieressä tai mitään. Ainoa huomautettava asia oli matka, kun en muistanut mikä se BH-kokeessa on niin jäin liian lähelle. Eli yhteen summattuna: seuraaminen kuntoon, muuten aika valmis!

© Siiri Rantala
Ei siinä muuten mitään, mutta olin päättänyt etten aseta Vekkiä enää tilanteeseen jossa seuraaminen on siitä maailman tylsintä paskaduunia. Ja BH-kaaviossahan se on. Kuitenkin oon alkanut luopumaan käskystä "seuraa" ja alkanut yleistämään "sivua" myös eteenpäin meneviin askeliin, koska siinä Vekillä on parempi ilme ja perusasentotreenissä se on muutenkin aika skarpimpi. Olen myös nähnyt todella paljon koiria jotka suorittavat BH-kaavion seuruun huonommalla ilmeellä ja se on ollut ohjaajien tarkoituskin, koska kaavio on niin pitkä ja uuvuttava. Jos BH-kaavio mentäisiin vanhalla "seuraa"-käskyllä, jossa Veen työskentelyilme on vähän laiskempi, mutta se kuitenkin seuraa ihan kelvollisesti (omaan silmääni pienemmällä vaihteella, koska tiedän millaisen ilmeen sille saa) ja ilmeisesti ulkopuolisen silmään jopa hyvin, niin miksi toisaalta ei. Tässä pohtiessani päätin kysyä paikkoja kahteen BH-kokeeseen alustavasti. Oon kyllä ainakin tehokas katsomaan meille kokeita, jos en treenaamaan!

10 elokuuta 2015

kisakausi alkaa kohta


Olin odottanut tosi paljon kisatauon päättymistä ja meidän ekoja kisoja sunnuntaina. Keskiviikkona tulin kuitenkin kipeäksi ja loppuviikko menikin sohvalla koomaten ja hammasta purren, kun ulkona elokuu antoi parastaan. Lauantaina olo ei levosta huolimatta ollut yhtään parempi ja tuntui että kurkku turpoaa umpeen, joten soitin kähisevällä äänellä itselleni lääkäriajan. Oon koko elämäni aikana sairastanut niin monta kertaa poskiontelontulehuksen, että tiesin nytkin että ei tämä enää teen juonnilla ja nukkumisella mene pois. Onneksi sain antibiottikuurin ja sairaslomaa töistä. Ärsytti kun muuten olo ei ollut juuri kipeä, mutta aina kun yritti nielaista niin tuntui että joku olisi tunkenut väkisin kaktuksen samalla kurkusta alas. Alkoi armoton pähkäily mennäkö sunnuntaina kisoihin vai ei. Nukahdin lauantaina ennen ilta kahdeksaa ja nukuin aika levotonta unta aamuun saakka, jolloin silmien rävähtäessä ensimmäinen ajatus oli että kyllä me mennään kisaamaan. Olo oli kuitenkin edelleen aika kehno, kurkku kipeä ja ajatus julkisilla kulkemisesta puoli kuolleena ei kiinnostanut yhtään. Otin lääkkeet ja lepäsin hetken, jolloin olo olikin äkkiä jo hyvä ja yhden lääkkeen piristävä vaikutus selvästi toimiva. Kilpailuvietti nimittäin yllytti lähtemään ja monta kertaa olin jo hyppämäässä ylös sängystä pakkaamaan kisarepun valmiksi. Olin koko viikon iloinnut sunnuntain starttien alkavan vasta puolen päivän jälkeen, mutta tällaisessa tilanteessa se oli vain ärsyttävää, sillä ehdin keskustella "joopaseipäs"-tyylisesti itseni kanssa koko aamun. Tiesin etten voisi juosta täysillä, tiesin etten voisi kehua tai käskyttää koiraa kovalla äänellä ja tiesin että olisin niin jyrän alle jäänyt kun pääsisin joskus kisoista kotiin. Silti ajatus kotiin jäämisestä tuntui niin nössöltä ja turhauttavalta, vaikka tiedostin olevani ihan puolikuntoinen. Lopulliseen päätökseen vaadittiin Evien tiukka ei ja järjellinen puhe siitä, että terveydellä ei kannata leikkiä tai oon vielä seuraavankin viikon sängyssä. Oma järjen ääneni oli se, että lääkärintodistuksella saisin rahat perutuista kisoista takaisin ja voisin käyttää ne kisoihin, jossa voisin todellakin antaa kaikkeni. Silti vaihdoin päätöstäni usean kerran ja loppujen lopuksi lähetin kisajärjeställe viestin perumisesta ja päätin työntää koko kisat ajatuksistani pois. Niimpä lainasin kaverin autoa ja lähin Ojankoon treenaamaan kontakteja, jotta saisin muuta ajateltavaa. Treenatessa näin sen mikä mun pitikin nähdä: olin aika hiljaa, sillä ääntä ei viitsinyt käyttää ja hengästyin pelkästä olemisesta - ei todellakaan kilpailukunnossa! Onneksi Jenna lähti vielä uittamaan koiria Firan montuille mun kanssa, jotta koirilla olisi kiva sunnuntai.

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta yhä näin maanantainakin joudun välillä sanomaan itselleni että päätös oli oikea. En halua aloittaa kisakautta paskoilla kisoilla, joissa itse en voi antaa kaikkeani ja koirani taas sitäkin enemmän. Tämän kisakauden tunnari on nyt itsensä likoon laittaminen, etenkin minun. Siksi tahdon ottaa jokaiset kisat täysillä ja panostaen. Onneksi kisakauden alkamista ei tarvitse kauaa odottaa, sillä tän viikon lauantaina on kolme starttia oman seuran kisoissa ja siitä eteenpäin niitä olisikin melkein joka viikonlopulle. En malta odottaa!


Tänään käytiin jo uimassa aamupäivästä. Koska Vekillä on ihan omanlaisensa vire aina uimassa ollessaan, niin oon hyödyntänyt sitä jo tekemällä tokoa ja temppuja niin, että palkkana on juosta veteen lelun perään. Tänään palattiin alkeisiin agilityssa, kun otin tasapainotyynyn mukaan ja Vekki teki 2on2offia ja vapautin siitä veteen. Otettiin vielä puun kierron kautta, joten tuli tehotreenattua kiertämistäkin. Voisin sanoa että tämä on juuri oikeanlaista kisakauteen valmistautumista, kun keskitytään ihan perusasioiden toimimiseen ihan treenikentän ulkopuolellakin. Enää joitakin päiviä ja se alkaa!

06 elokuuta 2015

meidät on haastettu



Säännöt: 
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkitä hänen bloginsa.
2. Vastaa sinun nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.

3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.


Ilona antoi meille Liebster-haasteen, kiitos! Vastataan Iipun kysymyksiin:



1) Mikä koirasi nimi olisi, jos se ei olisi nimeltään se mikä on/jos et olisi voinut antaa sitä nimeä?
Eetu olisi todella pienellä todennäköisyydellä Aatu tai huvittavimmassa tapauksessa Laku. Jo pienenä tyttönä päätin että ensimmäisestä koirastani tulee Eetu, joten se oli varmaa kun koira oli tulossa, mutta vähän aikaa pohdittiin myös Aatua ja pikkuveljeni ehdotti Lakua, se olisikin ollut kyllä hupaisaa! 

Unto olisi Onni tai Veeti. Olin jo varma, että se olisi jompi kumpi noista, mutta Veeti oli äidistä ällöttävä ja Onni kuulosti vähän nössöltä niin tuhmalle koirapennulle. Mulla on ollut joskus kesyrottia ja yksi niistä oli Unto ja musta se oli vaan hauskan erilainen nimi ja sopi hyvin, joten niin Untosta tuli Unto, tosin mä sanon sitä aina Unskiksi. 

Vekistä piti tulla sitten vihdoin Veeti, Onni tai Milo. Ensimmäinen ällötti vuorostaan poikaystävää, Onni tuntui tyhmältä treenikentällä huudettavaksi ja Milokaan ei tuntunut suussa hyvältä. Vekki oli ensimmäiset pari viikkoa meillä "työnimellä" Jasu, mikä kuulosti omakotitalon takapihalla räyskyttävältä perhekoiralta, kun en saannut väännettyä sille hyvältä tuntuvaa nimeä, lopulta kaikista V:llä alkavista nimistäni päätin että se on Vekki. Halusin sen anyway alkavan V:llä. 

2) Millaisessa tilanteessa olet hävennyt/nolostunut koirasi vuoksi?
Kun käytiin Unskin kasvattajan luona sen ollessa vielä reilusti alle vuotias. Kasvattajalla oli lukuisia maataloneläimiä kuten kaneja, kanoja ja hanhia. Jossain vaiheessa Unski keksi alkaa jahdata niitä, eikä se antanut ollenkaan mulle kiinni vaan vaihtoi vaan saalistuskohdetta kesken juoksun. Toinen kerta oli poikaystävän vanhemmilla maalla, jossa on myöskin kanoja. Kerran yksi kana oli jäänyt vahingossa ulos ja Untohan sen löysi. Ensimmäisellä kerralla poikaystävä sai koppaistua Unskin kiinni kesken juoksun ja silloin se lähinnä röyhtäili suuhun eksyneitä höyheniä tyytyväisenä, vailla pienintä katumusta. Kanaa ei ehditty saada kiinni ennenkuin Unski olikin taas sen perässä, jolloin se saatiin taas kesken jahdin kiinni, vietiin jääkylmään suihkuun niskavilloista, mutta silti sen jälkeen pihalle asteltuaan se oli lähdössä uudelleen metsästysreissulle - vailla pienintäkään nöyristelyä. Kerron näitä tarinoita aina, kun joku lässyttää Unskille eikä voi uskoa millainen pissipää se osaa olla!


3) Kun näit koirasi ensimmäistä kertaa, tuliko sinulle "rakkautta ensisilmäyksellä" -olo? Ts. tiesitkö heti, että juuri tuo pentu on sinun?
Montahan kertaa näitä tarinoita on jo kerrottu? Eetusta ja sen veljestä valitsin ensin veljen, joten ei ollut. Ennen luovutusta olinkin vähän pettynyt, kun en saanut pentua jonka itse valitsin. En oo edelleenkään päivääkään katunut, Eetu on paras. 

Unskista näin alla olevan kuvan - tarviiko edes kysyä?


Vekin ja muut pennut näin niiden ollessa vielä niin pikkuisia, että ei tullut kuin ääretön rakkauden tunne kun katsoi niitä nukkumassa. Silti jo silloin pari pentua Vekki mukaan lukien sieltä tuntui vaan omalta, varmaan värin sekä koon vuoksi - Vekki oli siis yksi pentueen suurimmista penskoista, Paksu Pateksikin kutsuttu. 

4) Jos sinulla ei olisi sen rotuista koiraa kuin nyt, minkälainen koira sinulla olisi? 
Jos miettii menneitä ja koiria jotka meinasivat tulla elämään tai olivat ainakin suunnitelman tasolla, niin olisi jokin näistä: näyttelylinjainen australianpaimenkoirauros, islanninlammaskoira tai berninpaimenkoira

5) Jos saisit harrastaa koirasi kanssa vain yhtä lajia, mikä se olisi? 
Tosi vaikee! Intohimoa olisi niin moneen lajiin, mutta kyllä agility on aina se joka ottaa, mutta myös antaa yhtä paljon ja sen treenaaminen on mahtavaa!




6) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät taidot/käskyt, jotka koiran tulee osata? 

Tykkään itse paljon taidosta, jonka oon opettanut kaikille koirilleni sekä työn alle opettaa myös Kaapolle, eli pitkän matkan maahanmeno. Meillä koirat on kuitenkin paimenkoiria, jotka imee ärsykkeitä ympäristöstä ja yllättävät tilanteet saa aikaan älämölön. Jos jotakin tapahtuu ja koira on musta kaukana, niin voin käskeä sen hyvinkin pitkältä etäisyydeltä käymään maate ja tilanteen mukaan joko odotuttamaan siinä (esim. metsässä maastopyöräilijä ajaakin ohi ja koira on kaukana musta) tai maahanmenon jälkeen kutsua luo, jolloin koiralla on parempi focus muhun ja ne tulevat mielellään hakemaan palkkansa maahanmenosta. Sitten vierellä vapaana kävely käsky, joka voisi meillä toimia paljon paremminkin. Mutta on niin helppoa, kun voi käskeä koirat vasemmalle sivulle kävelemään ja ohittaa vaikka metsässä vastaantulijat helposti. Luoksetulo. Etenkin Unskin villeinä aikoina kun sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tulla luokse kutsusta vaan juosta mielummin vaikka päinvastaiseen suuntaan, niin kyllä on helpottava tunne kun tietää että koirasta on nykyään kivaa tulla luo kun pyytää. Ja se että koirista on ylipäätään aina yleensä siistimpää tulla ja olla mun kanssa. Sitten "käy maate"-käsky ihan ylipäätään. On tosi ihanaa, kun oli tilanne mikä hyvänsä niin koiran voi pyytää käymään maate joko rauhoittumaan, lepäämään tai odottamaan vire korkeallakin tilanteesta riippuen. Kun tää toimii hyvin, niin on helppoo! Esim. kesken lenkin treenaaminen kaikkien koirien kanssa on tosi paljon mukavampaa, kun niitä ei tarvii käydä sitomassa aina puuhun kiinni, vaan käskeä vaan pari aina maahan ja treenata yhden kanssa


7) Mikä on koirasi lempipaikka? 

Näin kesällä on Vekille pakko sanoa uimarannat, koska se on niin pakkomielteinen uimiseen. Eetulla autossa tai missä tahansa menopelissä matkustaminen. Untosta oma takapiha tai vastaava paikka, jossa se saa mennä miten tahtoo, tonkia, vahtia ja katsella maisemia. 


8) Miten koirasi reagoi, jos se säikähtää jotain yllättävää? 

Haukkumalla, vahtimalla ja tilanteesta riippuen rynnäten säikähdyksen kohteen suuntaan. 

9) Nimeä jokin mielestäsi hyvä koirakirja (saa olla tietokirja tai vaikka nuortenromaani). 


Ekaksi pitää sanoa Marley & me-kirja, koska se saa jokaisella kerralla kyyneleet silmiin ja siinä puhutaan niin ihanasti koiran ja ihmisen suhteesta. Toinen on koirakirja, jonka kerran ostin huvikseni halvalla ja yllätyin tosi paljon. Se on kuvassa oleva "Hyvä koira kotiin - Koirarodut ja koiran valinta rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaan". Siinä on jaettu koiria ryhmiin tietyn vanhan käyttötarkoituksen mukaisesti, kerrottu roduista perinteisen rotukirjan mukaisesti, mutta niin paljon enemmän asiaa kuin ne mihin oon ennen törmännyt. Esimerkiksi corgista puhuttiin ihan rehellisesti entisenä työkoirana ja sanottiin, että se ei miksikään sohvatyynyksi tai lapsen omaksi koiraksi sovi, sillä siitä löytyy kovuutta, työkoiramaisuutta ja asennetta. Tämä kaikki oli nidottu yhteen viimeisiin lauseisiin, jossa sanottiin että olisi ihme jos tätä kaikkea ei vielä corgeista tänäkään päivänä löytyisi, sillä niillä on kuitenkin sellainen periksiantamaton historia työkoirina takana. Tämä kirja ehdottomasti käteen niille, jotka ovat Googlanneet vaikka australianpaimenkoiran ja todenneet sen söpöksi ja tahtovat sellaisen. Mistään rodusta ei anneta liian ruusuista kuvaa, kuten esimerkiksi kannessa oleva villakoirakin muistaakseni alleviivattiin ihan yhtä haastavaksi ja aktivointia tarvitsevaksi roduksi -- vaikka moni voisi ajatella toisin. Lukekaa!



10) Mitä koirasi tekee, kun se on yksin kotona?  

Eiköhän ne nykyään nuku. Ennen saivat poikkeuksetta jokaiseksi päiväksi jotakin puuhaa kuten jäädytetyn kongin, mutta nykyään oon laiskistunut enkä jaksa olla niitä aina tekemässä valmiiksi.


11) Mikä on hauskin asia, mitä joku vieras on sanonut koirastasi?

No ainakin se kun yksi pikkutyttö sanoi äidilleen Eetun näyttävän ihan heidän naapurin kissaltaan. Tosin ollana kyllä aina todettu, että Eetussa ja Karvisessa on jotain samaa!



Nyt ei vielä irtoo haastetta kenellekään!

05 elokuuta 2015

meidän näköinen suoritus


Eilen oli kyllä taas yhenlainen Ojanko-päivä. Yleensä nimittäin niillä reissulla menee se 3-4h itse treeneihin ja matkustamiseen. Niimpä eilenkin kotiin päästessäni ehdin juuri ja juuri käyttää ensin ilosta soikeat ja säheltävät koirat pihalla, syödä nopeasti ja pakata treenirepun, kun piti jo juosta bussille. Onneksi saatiin ottaa kuitenkin alkuun rennosti, sillä käydiin Oonan ja mudien kanssa lenkillä päästämässä pahimmat höyryt ennen Ojankoon kävelyä. Hallilla alkoi sitten henkinen tsemppaus, sillä meillä oli teho- ja valkkaryhmien näyttötilaisuus agilityssa. Rata käytiin tutustumassa isossa porukassa ja se oli kyllä haastava ja tuntui että siinä testattiin heti miten pääkoppa pysyy kasassa. Viisi minuuttia meni tosi nopeasti ja kun kuulutettiin ajan kuluneen, niin ei siinä auttanut kun mennä hallista ulos ja kelata rata mielessään varmaan kymmenen kertaa. Lämppäilin ja tsemppasin meitä molempia, kunnes meidät kutsuttiin parin kanssa sisään. Totesin että rata voi olla meille mentävä ja voin ehtiä valmistelemaan ohjaukset, kunhan juoksen. Mutta estevälit oli aika pienet ja sinne väliin piti survoutua heittämään koiraa takaakiertoihin ja kaikenmoista. No, mitähän voisi odottaa koiralta, jolle on nostatettu viimeisimmissä treeneissä kierroksia, ohjaaja on alkanut juoksemaan mikä lisää koirallekin vauhtia ja se astui ensimmäistä kertaa halliin, aivan kuin oltaisiin kisoissa ollut. No, se kulki ihan perkeleen lujaa ja huomasin hyvin pian että ainakin treeni on tuottanut tulosta, sillä ennen kuuliainen pikku kirppu tykitti menemään semmoisella vauhdilla ja tarmolla eteenpäin, että mun oli hyvin vaikea keskittyä olemaan nauramatta tilanteen hauskuudelle. Hakemuksessa olin ylistänyt koiran olevan kuuliainen kentällä ja olemaan aika nöyrä, mutta nyt se oli liukas kuin saippua! Mentiin rata kaksi kertaa ja kummassakin tuli eteen aikamoisia haasteita ja elämyksiä kun olin myöhässä ja stoppasinkin pariin otteeseen sekuniksi, kasasin ajatukset ja jatkettiin. Ulos mennessä pää oli aika puuroa. Olin koiraan älyttömän tyytyväinen, mutta tuli kyllä semmoinen olo että eihän tässä osaa yhtään ohjata koiraansa. Toisaalta myönsin itselleni, että esityksemme oli ainakin todellisuutta vastaava: koira kyllä menee, kunhan ohjaajallakin olisi tarvittavat työkalut ja palikat.

Olin tosi iloinen, että mentiin näytöstä suoraan tekemään rallytokoa, jolloin vältyin yksinäiseltä jäähkälenkiltä ja bussille kävelyltä, jolloin olisin taatusti ruoskinut itseäni enemmän. Tosiaan, kävi vähän hassusti ja ilmoitin Vekin oman seuran rallytokokokeeseen kuukauden kuluttua. Ihana Oona ja Jenna ottivat meidät sitten omiin treeneihinsä tuuraamaan poissaolijaa. Alkuun Jenna teki häiriötreeniä Vekille, eli koira peruasennossa ja sitä häiriköitiin nameilla, rapsutuksilla ja leluilla. Vekki ilahtui heti tajutessaan kuka sen vieressä kyykki ja pieni hetki meni, että kirppu malttoi tarjota taas mulle kontaktia. Seuraamisessa kesti paremmin, eikä sortunut samoihin häiriöihin. Tehtiin myös ratatreeni, jossa Oona katsoi meidän suorituksen. Suurin tekijä on nyt se, että mun täytyy paneutua sääntöihin, sillä vaikka radan suorittamisen muistin Eetun ajoilta, niin yksityiskohtia säännöissä tai liikkeiden yksityiskohdissa en muistanut kunnolla. Mutta onneksi on aikaa treenata ne kuntoon!


Rallytokon jälkeen päätin jäädä odottamaan tunniksi Oonan treenit, jotta saataisiin käveltyä sama matka bussille. Päädyin mennä tekemään tekniikkatreeniä Veen kanssa ja treeniin pääsivät A, keinulle irtoaminen ja itsenäinen suorittaminen sekä suora putki + kepit. A:n juoksukontakti muistuttaa tällä hetkellä varmaan enemmän "herran haltuun"-kontaktia, mutta kun Vekki keskittyy mitä tekee niin se ottaa kontaktin siististi. Keinulla namialustan avulla koiran focus oli eteenpäin, vaikka olin itse ihan eri suunnassa. Putkella ja kepeillä halusin treenata putkijarrua ja keppikulmaa, kyllä huomasi että niitäkin saisi työstää ihan urakalla, mutta onneksi tässä on aikaa