tokotehis

Olen ollut erittäin tyytyväinen päätökseeni kilpailla tokossa sittenkin vasta uusilla säännöillä. En tiedä miten olisin saanut kalenteriin tungettua tokokokeen ja etenkään treenattua koiran valmiiksi alkukesänä. Vaikka treenattavaa tuntuisi olevan enemmän, niin on silti hyvä tunne että mennään liikkeissä eteenpäin. Viime torstaille olin ilmoittaunut meidät oman seuran tokotehikseen, jossa tsekattiin uudet säännöt ja treenattiin kouluttajan kanssa uusia liikkeitä. Alkuun käytiin liikkeet suullisesti läpi ja mietittiin mikä on ennallaan ja mikä muuttuu. Oltiin ensimmäisinä treenivuorossa ja aikaa oli jokaiselle koiralle 10min. Olin ainoa joka halusi jakaa aikansa kahteen osaan ja sitä vähän hämmästeltiin, mutta sanoin etten tahdo ainakaan vahingossakaan tehdä liikaa. Ensimmäisellä viidellä minuutilla tehtiin nouto, hyppy ja kaukot. Noudossa mälväsi vierasta ja ohuempaa kapulaa millä ollaan treenattu, muuten aika näppärä kun ei olla kokeenomaisesti tehty melkein ikinä. Kaukoissa oli jotakin pientä hämminkiä kuten se ettei Vekki aina tehnyt ihan puhtaita vaihtoja vaan tahtoi ennakoida asentoja valumalla. Hyppy oli ok, ensimmäisellä toistolla oli liikahtanut jo melkein varastaen, mutta kuittasin sen sillä ettei olla tehty koskaan uusien sääntöjen mukaista hyppyä, eli koira hyppää kohti mikä näytti olevan koirasta siistiä. Toisella puoliskolla tehtiin merkin kiertoa, jossa Vekki ei tee vielä täysillä, koska on vähän epävarma liikkeen kulusta. Ei ihmekään, koska yleensä merkin kiertämistä käytetään sytyttelynä toisille liikkeille, eikä itse liikkeenä. Ruutu oli aika huonosti muistissa, kosketusalusta on hävinnyt koiran päästä kun sitä ei olla käytetty ja pidetty yllä, mutta hyvin se silti ruutuun saakka juoksi. Täytyy sanoa että ei kyllä kovin paljon fiksummaksi tuolla tultu, tuntui että tiesin vastaukset jo kaikkiin esille tulleisiin asioihin ja ärsytti käyttää oman vuoron treeniaikaa siihen, että koitti selittää että miksi jokin asia ei toimi kunnolla tai vaikkapa kokeenomaisesti, koska ei olla vielä vaikka treenattu sitä kuin näin. Ehkä tuntui tyhmältä siksi, että agilityssa taas tuntuu että aina saa jotakin uutta irti ja neuvoja, tokossa taas niin moni asia on miten on ihan treenin puutteesta. No ainakin tuli tsekattua missä mennään.

Viikonloppuna pidettiin ruutu- ja tolpan kierto sulkeiset. Ruutu on aika arpapeliä, sillä Vekillä ei tällä hetkellä ole focusta kosketusalustaan. Kyllä se suoraan lähtee painamaan, mutta ei hoksaa että palkka lentäisi siitä alustan läiskäisemisestä. Tänään oli tottistreenit. Vekki teki alkuun henkilöryhmää, mikä meni tosi hyvin ja ei hauvaa kiinnostanut toiset ollenkaan kun oltiin töissä. Seuraaminen käännöksineen tiputti kyllä pilven reunalta: Vekki ei osannut seurata kuin pari metriä kunnolla ja sitten se luuli että teki väärin, kun palkkaa ei tullutkaan. Tottakai koska me ollaan tehty vaan tosi lyhyttä pätkää jotta se focus saahaan paremmaksi. Nyt Vekki oli tosi epävarma, tarjosi samantien jotakin jäävän asentoa ja tai lähti koko seuruupaikalta pois pöllöilemään. Kouluttaja sano että se myös alkoi rauhoittelemaan mua. Luoksetulossa yritti tulla suoraan sivulle vaikka kuinka yritin korjata.


No ei ole helppoa taas. Kiitti Jennalle kuvasta!

koirani leijonamieli

Kaikki kolme koiraani ovat omalla tavallaan vahvoja persoonia. Eetu suhtautuu asioihin yleensä pettämättömällä itsevarmuudella ja ottaa tilanteet haltuunsa. Unski on itsenäinen ja kovapäinen koira, joka ei tahdo jäädä kakkoseksi kenellekään. Vekistä löytyy australianpaimenkoiran epäileväinen kulmien alta vilkuleva koira ja tilanteen tullen se kuulostaa hyvinkin vakuuttavalta ollessaan tosissaan. Kaikkia yhdistää se, että niistä löytyy sisältä tarvittaessa leijonan kokoinen ego.

Siksi tämä blogi sai uuden nimen. Koirani leijonamieli. Koska jokainen koirista pystyy tarvittaessa olemaan vaikka leijonan kokoinen.

vatipää ja tolleri epiksissä

(c) Ilona Karjalainen

Maanantaina käytiin Ojangossa agilityepiksissä ja olihan ne vähän isommat kinkerit mihin on tottunut kun agilityepiksiin tulee lähdettyä: jengiä ihan pipona kuin virallisissakin kisoissa ja omaa vuoroa sai kyllästymiseen saakka odottaa. Vekin kanssa käytiin yhdellä kisaavien radalla ja omanlaista jännitystä teki se, että Kaapo sitten aloitti kilpailemisensa agilityssa kahdella supermölliradalla. Kaapo oli aika pöllönä kisatilanteesta ja radalle mennessä pidin sen nameissa kiinni aika pitkään, jotta se varmasti tajuaisi että ollaan töissä. Ensimmäisellä radalla heitin lähdössä lelun valmiiksi viimeisen esteen taakse.  Kaapo jäi kuitenkin leluun tuijottamaan tosi pahasti kiinni ja heti ensimmäisen hypyn jälkeen se sinkosi lelun suuntaan pälyilemään. Joutuin suunnilleen hyppimään tasajalkaa ilmaan ja heiluttamaan käsiä ja kimittämään jotta se lopulta uskoi että käydään ensin niillä esteilläkin asti ja tuli takaisin hommiin. Eka rata oli kyllä niin uskomatonta säätöä, juuri se ensimmäinen kisarata jossa sattuu jotakin hämminkiä joka toisella esteellä maaliin tullessa lähinnä naurattaa koko touhu. Toinen rata oli jo fiksumpi ja tollerilla oli jo asennettakin itse tekemiseen - ja tehtiin lähes tulkoon ehjä rata, ainoastaan viimeisestä hypystä kersa juoksi ohi! Melkein puhdas rata, hyvä Kaapo!

Vekin rataa odotettiin pieni ikuisuus. Ainut tavoite oli tehdä tarkkaa työtä ja etenkin alun hyppyhomma pidettyä kasassa. Muurilla ja hypyllä otettiin taas typerin kielto ikinä. Lopussa Vekki valkkasikin keinun sijasta hypyn ja otettiin siihen muutama ylimääräinen hyppy ennen maaliin pääsyä. Kannatti kuitenkin maksaa tästäkin radasta, sillä siellä toimi aikalailla se mikä pitikin

Onneks on kivoja koiria joiden kanssa käydä kisaamassa.

hyviä hyllyjä

(c) Siiri Rantala

Helatorstaina kisattiin ensimmäistä kertaa (uuden) oman seuran kisoissa ja edustettiin virallisesti HSKH:ta. Juostiin kaksi eri tuomarin rataa, joista molemmista kyllä tykkäsin ja koiran kanssa tekeminen tuntui hyvältä. En vaan saanut itteeni yhtään käyntiin ja tuntui että jalat ei kantaneet tai liikkuneet yhtään ja juokseminen ei lähtenyt sitten yhtään. Aamupala oli jäänyt aika vähälle, jonka ansiosta verensokerit oli aika nollassa ja välillä pyörrytti ihan kunnolla.

Ensimmäinen A-rata olisi ollut ihan meidän rata, mutta olisi pitänyt olla paljon huolellisempi. Kahdessa paikassa jätin Vekin liian aikaisin tekemään itse ja oletin että se kyllä lukittaa esteet vaikka lähtisin jo etenemään. Eikä kiltti Vatipää tänään tahtonut irrota niin itsenäisesti kaikkiin ohjaajan huonoihin pyyntöihin, joten kieltoja niistä tuli. Muurin palikat vielä rysähti alas. Lopun suoralle olin ajatellut takaaleikata, mutta kun ei ollut puhdas rata alla niin päätin tunkea sinne ne kaksi persjättöä. Tälläkin radalla huomaa miten tönkkönä oikeesti olin, sillä oma liikkuminen on niin hidasta ja typerän näköstä.

B-rata oli aidan takaa katsottuna ihan kamala, mutta rataantutustuessa tulikin semmoinen olo että tää onkin aika kiva. Niin se olikin, vaikka olin ihan myöhässä ohjaamisessa ja unohdin mitä olin tekemässä (sillä en ehtinyt tutustua täyttä rataantutustumisaikaa) niin saatiin tehtyä puhdasta rataa aina viimeiselle putkelle saakka, jonne hätäisesti näytin vastakädellä ja Vekki otti sen jotenkin viereisenä hyppynä. Hyvä kuitenkin tietää että tämmöstäkin pystytään jo tekemään kisasuorituksena ja paljon tuli TO-DO-listalle asiaa.

(c) Siiri Rantala

tää on ihan hulluu

Ei meitä ainakaan laiskoiksi voi kukaan sanoa, kun tässä on oltu vasta ensimmäisiä päiviä Vantaalaisina ja ollaan tehty vaikka ja mitä. Ajattelin että me korkeintaan käytäisiin tsekkaamassa läheiset pellot ja puistot ja otettais iisisti kotosalla, mutta onneks täällä on niin kivoja ihmisiä jotka on pitänyt huolen että meillä treenaaminen pääse lipsumaan ja näyttäneet meille paikkoja. 

Sunnuntaina corgit ja muu perhe lähti kotiin iltapäivästä. Viikonloppu meni corgien osalta tosi hyvin, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla etenkään Eetun kanssa. Se kiihtyy vähän kaikesta nollasta sataan ja purkaa niin turhautumisen, iloisuuden kuin epävarmuudenkin haukkumisena. Viikonloppuna se oli kuitenkin sisälläkin aika rauhassa perus-Eetuun verrattuna, vaikka huomasi miten sen olisi tehnyt mieli kovasti käyttää ääntään. Sisällä tein sen kanssa vanhoja temppuja, opetin uuden (maton rullaaminen) jossa näki miten sen aivot alkoivat raksuttamaan ja akut tyhjentyä. Ulkona tehtiin Eetun kanssa tokoa ja olin niin tyytyväinen miten se muisti ihan kaiken ja luki mua ja olemattomia eleitä niin tarkkaan. Unski sai opetella äitienpäiväpiknikillä kiipeämään kiven päälle mun lähetyksestä ja oli kiva nähdä miten sekin kykenee (nykyään) tekemään töitä tuollaisessa arkisessa tilanteessa ja kesken ulkoilun. 

Kuitenkin, sunnuntaina iltapäivästä Jenna kävi hakemassa meidät kyytiin ja ajettiin Ojankoon tutustumaan meidän uuteen treenipaikkaan. Olin ihan pää pyörällä kun päästiin perille, sillä kenttiä oli niin älyttömän paljon käytettävissä: ainakin kuusi tai seitsemän agilitykenttää, kaksi tokokenttää ja PK-kenttä, joista tyhjillään olevista sai valita mieluisensa ja mennä treenaamaan. Käytiin ensin lämppäämässä ja lenkittämässä koirat ja näin mitä reittiä tuun sitten omatoimisesti kun bussilla tuun treeneihin. Lämppä- ja jäähkämaastot oli ihan huikeet, vihreetä peltoo ja niittyä joka puolella ja koiraa ei tarvinnut kertaakaan ottaa kiinni. En tiedä johtuuko tää mun käsittämätön onnellisuus tämmöisistä asioista myös siitä, että Joensuussa oli vielä kuiva ja alkava kevät kun lähdin, mutta täällä taas kevät on jo oikestaan enemmänkin kesää, kun puut on vihreitä, vihreää nurmea joka puolella ja puut ja kasvit on kukassa. Aina kesän alussa oon vaan yleensä ylipäätään tosi onnellinen ihan vaan siksi, että kesä on vaan niin kiva - niin nyt oon sitten kymmenen kertaa enemmän kun pääsin suoraan melkein kesään. Kentälle mennessä oli tarkoituksena vaan kokeilla vähän pohjaa, jossa kisataan Helatorstaina. Vekki teki pientä irtoomisrallatusta ja pari A:ta.

Tänään aamu alkoi esineruututreenillä. Tallottiin kolmelle treenaajalle alue ja merkattiin niin etu- ja takarajat sekä esineiden paikat. Meni kyllä omallekin hankintalistalle merkkinauhat, koska kuinka kätevää on kun oikeasti tiedät missä ne esineet tai alue on ja jos tarvii niin tiedät miten puutut koiran tekemiseen. Vekille kolme esinettä: pallo, hanska ja lapanen. Ensimmäinen eli lapanen tehtiin näkövientinä, eli ensin hetsasin Veetä hanskalla ja toinen treenaaja vei sen piiloon. Lähetyksestä Vekki lähti suorana esineelle ja palautti hyvin mun käteen, mutta aikamoisesta sunnuntai vauhdista näin että ei oo nyt paras päivä näille töille. Kaksi esinettä oli valmiina piilossa, niitä Vekki työstikin tosi pitkään ja etenkin tosi edessä ollut esine (pallo) oli vaikea, minkä tiesinkin (siksi ne treenilistalle!). Koiralla oli muutenkin semmoinen päivä että esineet olisivat voineet sen mielestä jäädä ihan hyvin metsään, mikä näkyi siinä että löytäessään toisen esineen Vekki tiputti sen matkalla eikä sitä oikeastaan asia haitannut. Esineruutu treeniin! Auspaitollot sai vielä rallata keskenään metsässä ja Vekistä Hyrrä oli i-h-a-n-a, vaikka pitikin vähän vielä vieraskoreilla. 

Kotona hengailtiin useampi tunti ja minä kävin hommaamassa meille julkisen liikenteen matkakortin. Puoli viiden aikaan otettiin treenireppu ja käveltiin viereiselle bussiasemalle ja noustiin onnistuneesti heti oikeaan bussiin. Perillä siellä missä tullaan aina jäämäänkin treeneistä ootti meitä Oona mudien kanssa. Käveltiin ensin lenkki pelloilla jossa Vekki sai taas leikkiä uusien ihanien tyttöjen kanssa. Treenaamaan siinä eksyttiin ja ratakin rakennettiin, jossa tulikin treenilistan asiat sille kerralle eli sivuttaiset hypyt ja kontakteille palkkaus. Tehtiin tosi nätisti ja osasin linjata välistävedot, olispa kiva kun kisoissakin osais!

Aika samoihin aikoihin kun lopeteltiin agilityt niin toisella kentällä alkoi seuran tottistreenit, joihin mut oli kutsuttu käymään. Kouluttaja sanoikin mulle että tuunko treenaamaan ja sanoin että voitaisiin vielä tää kerta jättää välistä, niin koira saa huilata. Kouluttaja kuitenkin innoissaan sano että kyllä tuut nyt leikittämään sen ainakin kentälle, niin tulee treenipaikka tutuksi. Ei siinä sitten kun patukka taskuun ja treeniliivi päälle ja kentälle. Vekki leikki tosi hyvin ja kouluttaja sanoi että sillä on tosi hyvä saalisvietti ja se pelaa lelulla tosi hyvin. Käski vielä ottaa perusasentoon ja pari askelta seuraamista, kun koira kuitenkin oli niin hommassa mukana. Vekin seuruupaikka oli tosi hyvä ja koutsin mielestä ehottomasti nyt treenataan tottiksessa lelulla. Kuulemma hyvä siitä tulee ja hyvä on tästä jatkaa sekä toivotti meidät tervetulleiksi aina maanantaisin tottistreeneihin, eli yhdet viikkotreenit meille lisää :) Jäähkälenkiksi vielä joku tunnin kävely Hakunilassa ja koirat sai taas juosta keskenään, niin pikkusen väsyneenä ja hyvällä fiiliksellä mentiin bussipysäkille. Tosin ei menty, vaan juostiin täysillä sillä ehin just nähä kun bussi kaarto pysäkille ja sain juostua sen kiinni niin että olin oven kohdalla kun kuljettaja lähti liikkeelle. Mutta busseja tulee ihan kokoajan ja huomasin että bussin odottelu sekä siellä matkustaminen on täydellinen hetki nollata pää ja miettiä miten treenit meni.

Nyt lattialla nukkuu niin väsynyt ja kaikkensa antanut pieni australianvatipää. Vekillähän ei oo ollut mitään ongelmaa muuton kanssa, sille hississä kulkeminen tai bussilla matkustaminen on ihan pala kakkua ja bussissakin se halus vaan istua kurreasennossa ja nukku siinä kun rapsutin sitä mahasta. Tänään jätin sen makuuhuoneeseen syömään possunkorvaa kun kävin hetken asioilla. Rappukäytävään tullessa kuulin kovaa ja jatkuvaa koiran haukkumista ja tottuneesti olin jo sekunin ihan alamaissa, kunnes kävelin portaat ylös ja kuuntelin ettei se mitenkään voi olla Vekki. Ja ei se ollut, sillä oven avattuani makuuhuoneesta kuului utelias "vuh" ja Vekki oli ihan rauhassa <3

Ardiente leiri

Muusa, Vekki, Devi ja Pokka (c) Janni Makkonen

Vappuun kuului voisiko sanoa jo perinteisesti Ardienten kasvattileiri. Jouduin ikävästi buukkaamaan vappuviikonlopulle ihan liikaa ohjelmaa, jolloin kolmipäiväinen leiri Kiteellä jäi meille aika lyhyeksi. Halusin kuitenkin päästä myös oman seuran kisoihin ja viettää opiskelijavappua haalarit päällä, joten pakko oli joustaa vähän kaikesta jotta jokaiseen paikkaan pystyi pääsemään. Lauantaina kisojen jälkeen ajettiin Kiteelle yhdessä toisen kasvatin Ohmin omistajan kanssa, joka oli myös kilpailemassa Joensuussa. Kun päästiin kasvattajalle niin porukka oli hajaantunut osa tekemään rakennusetsintää ja osa paimennusta, mutta me kisapaikalla aamusta saakka seisoskelleet menimme ihan tyytyväisinä ensin jääkaapille. Ennen kunnon ruokaa oli kuitenkin ryhmäkuvien vuoro ja Vekki väsyneenä, mutta tilanteesta intoutuneena oli aika päästään pyörällä. Kuvien jälkeen käytiin lyhyt kävely viereisellä pellolla ja metsässä Muusan, Devin ja Pokan kanssa jotta Vekki sai vähän laskea kierroksiaan. Veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään vaikka ainut porukan narttu Muusa oli kaikista aika kiva. Kävelyn ja kuulumisten vaihdon jälkeen kokoonnuttiin ruokapöytään ja tuli nähtyä ketä kaikkia olikaan paikalle tullut, osa oli ikävä kyllä jo lähtenyt ajamaan kotiin. Oli kuitenkin tosi mukava nähdä kaikkia tuttuja naamoja ja iloita miten hyvin tuntee jo ihmisiä ilman niitä koiriakin.

"Grandkids" eli Texasissa asuvien kasvattajien Melindan ja Danan koirien jälkeläisiä: Pizu, Pizun emä Purri, Mäihä sekä Pokka, Päre, Autsi, Devi ja Vekki (c) Janni Makkonen

Illan ohjelmana ollut sauna teki kisoissa juoksemisen jälkeen hyvää ja siitä jatkettiin vielä juttelua porukalla olohuoneessa viiniä siemaillen. Iltahepuleita olivat purkamassa lattialla R-pentueen ällöttävät pennut Nemo ja Ohmi. Oikeasti, pennut olivat juuri siinä iässä että ne olivat pelkkää koipea ja kuonoa ja niin huvittavan sööttejä koheltaessaan ympäri taloa. Hämmentävää, ettei oikeasti tahdo edes pentua mutta tuommoisia katsoessa ja lääppiessä joku aivopesee sut ja kuvittelet että olispa tämmönen nassikka kiva. Iltayöstä käveltiin Jannin kanssa vähän matkan päässä olevalle majatalolle ja matkan aikana Vekki sai juosta kuutamohippaa Muusan kanssa. Yön koirat nukkuivat ihan kiltisti vapaana yläkerrassa. Aamupalalle herättiin hyvissä ajoin ja väsymys lähti pois kun käveltiin taas majatalolta kasvattajan luo ja Muusa ja Vekki saivat jo ennen aamiaista rallittaa keskenään - oli niillä pikkusen hauskaa.

Aamiaisen jälkeen alkoi paimetaminen. Olin kuvitellut, että koko touhu menisi meillä yhdeksi lampaanpaskabileiksi, mutta Vekki olikin tosi hyvin töissä. Tehtiin hyvää kaarta ja vain kerran taisin sanoa "perkele" kun Vekki jäi mussuttamaan paskaa ja käskin sen takaisin töihin. Edelleen se tekee vähän varovaisemmin ja rauhallisemmin kuin sisarensa, jotka ovat syttyneet lampaille jo ihan kunnolla ja niiltä löytyy paljon vauhtia. Mulla ja Vekillä taas tokon ja muiden lajien treenaaminen näkyy kuulemma työskentelyssä ja Vekillähän pari kertaa lampailla on mennyt siinä, että rohkaisen sitä toimimaan itsenäisesti ja olla tulematta jalkoihin kiehnäämään. Kuitenkin pari kertaa koiralla ihan leimahti silmissä ja siihen tuli vauhtia tai hoiti irronneen lampaan takaisin laumaan tai piti ne tiiviimmin koossa. Kasvattajakin huusi että nyt se se tajusi mistä tässä on kyse. Lopetettiin kun Vekki oli tehnyt tosi pitkään hyvää ja jäi kyllä fiilis ettei ehkä haittaakaan ettei päästä kesällä paljon lampaille, jos viimeinen kerta on näin hyvä!

Toisella kerralla meillä oli eri lampaat. Väsymystä taisi olla niin ohjaajassa kuin koirassakin tai sitten lampaat olivat paljon liikkuvaisempia, sillä ne eivät hakeutuneet mun lähelle vaan mielummin aidan viereen. Olin vähän kysymysmerkki joissakin tilanteissa ja päätin nollata ne laittamalla Vekin "Käy maahan"-käskyn alle ja mennä lampaille itse. Tässä kävikin hassusti ettei Vekki olisi malttanut kuunnella kunnolla käskyä koska ei paimenessa ennenkään olla mitään maahanmenoja tehty, joten siitä täytyi pari kertaa muistuttaa että täälläkin täytyy malttaa odottaa vaikka tilanne olisikin hurjan siisti. Onneksi se on kuuliainen eikä olisi halunnut kuin hiippailla mun mukana jatkamaan hommia. Ihan mahtavaa että saatiin vielä hyvä kerta lampailla ennen muuttoa, sillä nyt on hyvä antaa palasten loksahdella Vekin päässä ja seuraavalla kerralla katotaan mistä lähetään liikkeelle

Harmittaa ettei ehditty nyt tehdä muuta kuin paimennusta, sillä meidän joukossa on tosi osaavaa porukkaa ja olisin myös tahtonu tehdä jälkeä ja rakennusetsintää. Toisaalta tuntuu hyvältä että ehti sanoa useammalle ihmiselle Joensuussa heipat ennen pois lähtöä viikonlopun aikana ja ensinnäkin kilpailla oman seuran kisoissa ja viettää opiskelijavappua ehkä viimeisen kerran. Ja leirejähän tulee joka vuosi ja seuraavaksi mennäänkin kuun lopulla Ardienten pääkaupunkiseudun tapaamiseen, jossa tehdään agilitya sekä PK-lajeja, siistii!

(c) Janni Makkonen

heihei joensuu!

Vapun irtioton jälkeen alkoi todellisuus tulla vastaan, kun viimeisetkin pahvilaatikot tuli pakata ja syödä pari päivää pelkkää pakastepizzaa, koska astiat oli pakattu. Viimeisinä päivinä Joensuussa kävimme vielä kivoimmissa paikoissa lenkillä kavereiden kanssa, treenasimme siinä samalla hieman ihan fiilispohjalta ja kuvasin vielä koulutyökseni tulevaa seuran videota. Tuntui niin kivalta kävellä omalle tutulle hallille Vekin kanssa, kun matkaa on vähän päälle kilometri ja kuuliaisen koiran voi pitää halutessaan kokoajan ilman remmiä. Tai mennä kavereiden ja kavereiden koirien kanssa kävelylle tuttuihin ympyröihin, joissa tietää tasan minkä kulman takaa saattaa tulla koira vastaan ja missä voi mennä rauhassa. Torstaina pakattiin muuttokuorma kärryyn ja illalla lähdettiin ajamaan kohti Vantaata. Muuttomiehiksi tulivat äiti ja veli sekä takaluukussa tylsää matkantekoa nurisivat Vekin lisäksi Eetu ja Unski. Aamuyöllä saavuttiin määränpäähän, mutta kello oli jo niin paljon että menimme hotelliin yöksi. Voin kertoa että en olisi ehkä toivonut kaikille kolmelle koiralle ensimmäistä hotellin asiakkaana vierailua samalle kerralle, sillä kun yksi pelkäsi hissiä niin toinen örisi samaan aikaan ystävälliselle hotellivirkailijalle ja minä väsyneenä roikuin hihnoissa. Yöunet jäivät vähäisiksi, mutta hiljalleen väsymys ja ärtymys alkoi muuttua pulppuavaksi jännitykseksi kun ajettiin uudelle kotiseudulle.

Uusi koti on ihana ja tilava useammalle koiralle. Koirat saa hyvin rajattua portilla makuuhuoneeseen ja tarvittaessa suljettua liukuoven vielä esteeksi. Parveke on tosi iso ja aloinkin heti totuttaa koiria siellä hengailuun, koska jotenkin tuo tila on hyödynnettävä ja koirat saavat siellä loikoilla. Asumme toisessa kerroksessa, jonne on yhdet pitkät ja aika jyrkät rappuset, mutta myös hissi. Ollaan kuljettu nyt pelkästään hissillä, jotta Eetun ei tarvitsisi kulkea rappusissa ja hissillä kulkemisesta tulisi helppoa. Vekki suhtautuu uuteen kotiin ja ympäristöön leppoisasti, eikä sitä pelota kulkeminen hississä tai käytävillä. Eetu tahtoo vielä alkujännityksen vuoksi kulkea rappukäytävässä seinän vieressä ja Unski jännittää hissiin astumista. Ollaan tänään jo ehditty tottua siihen, että heti ovesta ulos astuessa täytyy nopeasti mennä vähän matkaa pihasta pois, sillä siihen ei todellakaan saa antaa nostaa jalkaa. Kakkapusseja täytyy alkaa kantaa aina mukana (mitä yritin Joensuussakin opetella vähän kehnoin tuloksin) koska ollaan niin kaupungissa. Tosiaan, asutaan Tikkurilan juna-aseman vieressä. Olen aina sanonut etten ikinä voisi muuttaa pääkaupunkiseudulle, mutta mieli muuttui kun käytiin useamman kerran kylässä Hakunilassa ja tuntui kivalta koiraihmisen alueelta. Nyt asutaan sitten juna-aseman vieressä, mikä ei kyllä ajatuksentasolla kuulosta siltä mitä lähdettiin asunnolta hakemaan, mutta en valita - nyt on tällainen elämäntilanne ja kaikki on hyvin!

Etenkin Eetulla oli sen verran kierroksia, että lähdin sen kanssa ensin kahdestaan tutustumaan kodin ulkopuolelle. Tehtiin pientä tokoa ja kyllä vain tuon koiran oppimista voi verrata vaikka pyörällä ajoon: sen minkä oppii, niin ei kyllä unohda! Kotona ehdittiin sen jälkeen purkaa vähän tavaroita paikoilleen, kun Nea kävi meidät hakemassa kyytiin ja ajettiin metsään lenkille. Kyllä alkoi tuntua heti kotoisalta, kun päästiin maisemiin, jotka Joensuussa olivat ihan joka päiväisiä. Eron kuitenkin huomasi, sillä "parkkialueella" oli useita autoja ja jo autosta noustessa näkyi ainakin kolme ulkoilijaa koirineen ja lenkillä sai ottaa koirat kiinni useasti kun vastaan tuli muita. Dusty ja Iisi olivat söpöjä! Oon tosi iloinen miten nopeasti ollaan saatu niin lenkki- kuin treeniseuraa tuleville päiville.

Nyt vaan otetaan aikaa tälle uudenlaiselle elämiselle, johon tulee ilmeisesti kuulumaan ainakin remmilenkkeily, koirankakkapussit ja hissillä kulkeminen. Koirilla tulee olemaan nollatoleranssi sisällä haukkumiseen ja ajattelinkin alkaa ennakoivasti käyttää sitruunapantaa ja ostin sumutepullon, jolla koiria voi räiskäistä jos joku mölyää.  Otamme erittäin mielellään siis niin lenkki- kuin treeniseuraa vastaan, lajejahan meillä on treenattavaksi vaikka mitä että kaikki käy! 

laji pistää nöyrtymään

(c) Ilona Karjalainen

Joo, omapa oli vikani kun halusin ottaa kaiken viimeisestä Vapusta Joensuussa irti, jolloin jouduin yhdistämään torstaille opiskelijakarkelot ja seuraavalle päivälle agilitykisat. Vaikka kisat alkoivat vasta myöhään iltapäivällä, niin lämmitellessä tuntui että puuskutti tavallista enemmän ja ei vain saanut aivoja viriteltyä skarpeiksi. Silti oli ihanan helppoa ajaa kisoihin vain kolmessa minuutissa autolla, sillä halli on tosi lähellä Joensuun kotia. Tuomarina oli Minna Räsänen ja perjantaille kolme rataa ja lauantaille kaksi rataa. Ensimmäinen hyppyrata oli ihan hullujen hommaa. Ensin tykitettiin putkea, hyppyä ja suoraa putkea jonka jälkeen piti tehdä äkkijarrutus muurille, jotta sai käännettyä sen jälkeen koiran tyrkyllä olevalta putken suulta siihen toiseen putken päätyyn. Vekin sain ihme kyllä koottua ennen muuria ja vielä varmistukseksi rääkäisin rumasti. Putken jälkeen rata levisi kuitenkin täysin ja aina kun sain yhden tilanteen pelastettua, niin oltiin seuraavalla jo auttamattomasti myöhässä. Maaliin tullessa oli juuri sellainen "en ansaitse koiraani"-olo ja ruoskin itseäni kasaamaan oman pään, eli varmaan voi tästä päätellä että hyllytettiin railakkaasti.

Seuraava agilityrata tuntui rataantutustuessa hyvältä ja siitä tekaisiin nolla. Tuloksia katsoessa kuitenkin bortsu ja kelpie olivat olleet meitä vain muutaman sekunin nopeampia, jolloin luvat menivät heille ja me pronssille. Tuntuihan se vähän hölmöltä, kun oli kaikkensa antanut ja sitten ei tavallaan saanut sille vastinetta vaikka olin vain tosi tyytyväinen että sain itseni koottua ja pystyttiin tekemään tulosta. Ekaksi ja tokaksi tulleet koirat nousivat tältä radalta kolmosiin, joten pieni ärsyttävä tunne alkoi voimistua siitä, että viimeinen perjantain rata voisi olla se meidän rata. 

Rata oli profiililtaan taas meille erittäin mentävä, mutta ainoastaan A:n jälkeinen takaakierto ja sieltä vääntäminen kepeille jännitti. A:lta takaakiertoon tuleminen on ollut kuitenkin treeneissä juuri ja hyvin se pelasi, joten päätin vaan luottaa siihen että tässä mitään ongelmaa ole. Hypyn yli tullessa mun oma linja oli väärä, jolloin Vekki meinasi tulla mun väärälle puolelle ja ihan sekunti siinä oltiin aloillaan, kunnes Vekki haki kepeille. Tuomari katsoi ja mietti ja lopulta päätti nostaa kätensä. Eipä tuossa mitään, tultiin ensimmäisiksi kuitenkin eli luva sieltä olisi tullut jos tahdotaan jossitella hölmöä kömmähdystä kepeillä! 

Lauantaina karkelot jatkuivat. Minna Räsänen oli tehnyt meille haastavia juttuja, eli kahta sivuttaishyppyä jossa oli välistävetoa. Toisella radalla siitä selvisin, mutta toisella olin sitten myöhässä kun olin itse mennyt tosi pitkälle ottamaan Vekin lähdöstä ja se tykitti semmosta vauhtia pituudelta, että yhdistettynä mun surkeaan ennakoivaan valssiin se meinasi jo levitä ansaputkeen. No sain sen kalastettua taas mukaan, mutta oma asento oli jo liikahtanut ja koira hyppäsi esteen väärältä puolelta. Niistoon Vekki tuli hyvin vaikka huokaisinkin syvään kun katsoin kohdan videolta: kuinka hätäiseltä voin näyttääkään? Ja unohdin että niiston jälkeen Vekki ei välttämättä valkkaa vieressä olevaa hyppyä ja tajusin sen liian myöhään. Keppien jälkeen oli myös kohta, jossa totesin että jaaa mitähän sitä tähän taikoisi ja lopulta olin myöhässä ja Vekki sanoi VRÖÄÄÄHH kun olin huono! 

Jäähkälenkille mennessä pidin itseni kanssa loppupalaverin ja aloin prosessoimaan näitä kisoja. Lopputulemana näissä kisoissa oli ihan älyttömästi hyvää ja oikeasti ne syyt minkä takia kosahti johtui mun ajoituksesta ja linjaamisesta. Vekki ei tehnyt mitään typerää kepeillä, kontakteilla tai paiskinut rimoja, mitä se nyt ei muutenkaan kyllä tee. Kun katon videolta miten Vekki suorittaa A:n jokaisella radalla, niin oikeasti suu loksahtaa auki miten kuuliaisesti se tulee alas, vaikka ihan hyvin voisi mäiskäyttää rumasti kontaktipinnasta yli. Jäähyttelyllä mietin myös sitä miten hyvä tilanne meillä on, että kilpaillaan kakkosluokassa: ykkösten ratoja me kyetään tekemään, mutta kolmosten tasolle ei ole vielä pitkään aikaan mitään asiaa. Ollaan sopivassa välimaastossa, jossa saadaan harjoitella sitä yhteistä kisaamista ja yhteistyötä, sekä harjoitella vaikeampia juttuja pienissä palasissa. Tulin oikeastaan tosi tyytyväiseksi ja toivon, että tullaan nousemaan kolmosiin oikeasti hyviltä radoilta. Koska nytkin tehtiin kaksi tosi hyvää rataa jotka olisivat molemmat voineet olla LUVAN arvoisia, mutta vielä riittää töitä ja sitähän mä oon just halunnut: nauttia kisaamisesta uuden koirani kanssa, jonka kanssa on parasta tehdä tätä lajia!