joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi

Oliskohan aika kertoa hieman uudesta perheenjäsenestämme. Viralliselta nimeltään Red'n Ready Cosmic Latte ja arkisesti Riepu.

Mennään hieman ajassa taaksepäin. Mulla on ollut jo vuosia aika selvää mistä seuraava koira tulee ja olen tiettyjä narttuja katsonut. Yhdistelmiä ruvettiin kuitenkin suunnittelemaan jo vuosi sitten, joka olisi ollut mulle vähän liian aikaisin. Kotona kun oli kolme suht aktiivista koiraa, jonne neljäs olisi ollut vähän liikaa etenkin kimppakämppäelämään. Ihme kyllä ensimmäinen yhdistelmä ei onnistunut ja näin ollen pentujakaan ei ollut tulossa. Tavallaan sain vetää henkeä ja olla omalta osaltani helpottunut, kun en joutunutkaan vaikean valinnan eteen siitä ottaisinko jo seuraavan koiran yhdistelmästä jota olin odottanut. Jatkoimme elämää Vekin, Eetun ja Unton kanssa. Kuitenkin toiselle odottamalleni nartulle alettiin suunnitella myös pentuja. Mutta kuten edellisen yhdistelmän epäonnistuminen oli opettanut, niin totesin että monta asiaa on vielä edessä siihen pisteeseen, että pentuja todella on tulossa. Niin kävi että tämä narttu ei aloittanut tai ole vieläkään aloittanut juoksuja ja pentue päätettiin siirtää tulevaisuuteen. Niimpä mun pitkään valmiina olleet suunnitelmat pyyhkiytyivät pois. 

Kun kaikki yllä oleva tapahtui, niin samaan aikaan tutustuin kokoajan lisää ystävääni Shantiin ja hänen koiriinsa. Sain olla aitiopaikalla kuulemassa hänen suunnitelmistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistä. Jossain vaiheessa vuotta Shantille muutti takaisin hänen sijoituskoiransa Maaru. En enää edes muista miten kaikki lopulta tapahtui, mutta päätimme että minä alkaisin treenata agilitya Maarun kanssa. Ja niin me alettiin treenata ja Maaru myös oli meillä satunnaisesti päiviä ja öitä kylässä. Oli hauskaa päästä tekemään uuden vieläpä jo aikuisen koiran kanssa ja viemään sitä eteenpäin, kun omaa seuraavaa koiraa ei ollut tulossa. Treenasimme ihan ajatuksena päästä kisoihin asti ja mä olin innoissani siitä että pääsen pitkästä aikaa kisaamaan alempiin luokkiin. Tilanne oli meille molemmille ihanteellinen, sillä Shantilla ei riittäisi aikaa treenata Maarua ja minusta taas oli hauskaa saada agilityyn myös toinen koira, kun sitä en kuitenkaan voinut Eetun ja Unton kanssa tehdä. Tilanne kun on kuitenkin se että agility on se the laji, jota tekisin varmasti vaikkei omaa koiraa lajiin olisikaan. 

Sitten tuli syksy ja suru. Eetu alkoi voimaan huonosti ja jännitys siitä onko sillä kaikki hyvin alkoi hiipiä mieleen. Maailma löi epäoikeudenmukaisuudellaan suoraan kasvoihin, kun rakkaimmalla pienellä koirallani todettiin koko kehoon levinnyt imusolmukesyöpä. Jouduin hyvästelemään Eetun samana hetkenä klinikalla ja päästämään sen pois. Suru ja tuska oli hirveä. Kun lääkäri kertoi uutiset, niin sain koottua itseäni sen verran että soitin kolme puhelua. Äidilleni, pikkuveljelleni ja Shantille. Shantille sain soperrettua sen että huonoja uutisia, pääsetkö tänne. Seuraavaksi äidille ja pikkuveljelleni puhelut siitä mikä on tilanne. Kun lähdin eläinlääkäristä silmät sumeana itkusta, niin Shanti käytti mua kaupassa ja laittoi ostoskoriin ruokaa, vei kotiin ja varmisti että pärjään. Sellaista ystävän tukea jota arvostaa. Siitä muutaman päivän päästä päädyimme siihen että Maaru tulee nyt meille joiksikin päiviksi auttamaan minua suruun. Untosta ja Vekistä ei ollut tarpeeksi kainalokoiraa korvaamaan aina minussa kiinni nukkuvaa Eetua ja juuri sellaista turvaa tarvitsin. Maaru on kokenut elämässään myös paljon ja pelkkä yksi sana riitti, niin se liimautui viereeni nukkumaan ja pysyi siinä niin pitkään kun halusin. Kumpikin tunnuimme olevan hyvillämme siitä toinen oli vieressä. Ulkona sen hassuttelut ja leikkimiset toivat kiintopisteen johon keskittyä kävelyillä, kun Vekin ja Unton katsominen paljasti vain karun totuuden siitä että Eetu puuttui. Maaru oli terapiakoirani. Ennen Eetun kuolemaa Maaru oli ehditty astuttaa Pikillä, joka tiesi sitä että Maarun treenaaminen jäisi tauolle. Pikiä olen saanut seurata jo jonkin aikaa ja päässyt myös itse treenaamaan ja kisamaan sen kanssa agilityssa. Pikissä on jotakin niin hullua voimaa ja hieman kesyttämätöntä, joka kiehtoo ja tulee tunne että haluaisi itse päästä kokeilemaan samaa. Maarun tiineys eteni ja teimme päätöksen että tulen sen synnytykseen mukaan, kun Maarusta oli tullut mulle kuitenkin jollain tavalla erityinen. Ja niin 1.10. maanantai iltapäivänä synnytys alkoi. En ole vamaan koskaan tehnyt niin nopeaa lähtöä, kun hyppäsin vaatteisiin, juoksin autolle ja ajoin luojan kiitos vain muutaman kilometrin matkan Shantille. Maaru synnytti viisi poikaa, joista kaksi ensimmäistä oli punaisia uroksia. Heti kun ne syntyivät niin totesin että voi ei. Tuntui valtavan hienolta olla synnytyksessä mukana. 

Pennut kasvoivat ja pääsin näkemään niitä monta kertaa viikossa. Marsuista kasvoi pieniä koiria, jotka tuntuivat jotenkin omalta, vaikka ne eivät mun mitenkään olleet. Olin hoitamassa pentuja useasti ja autoin viemään niitä jänniin paikkoihin, kerran otin ne koko päiväksi omalle työpaikalleni studiolle. Olin alusta alkaen ihastunut kahteen punaiseen poikaan. Niiden kasvaessa ihastus vain voimistui ja huomasin että näistä tulee oikeasti todella reippaita ja rohkeita harrastuskoiran alkuja. Huomaamatta keskustelun sävy alkoi muuttua siihen suuntaan, että käykö tässä todella niin että minulle tulisi joku pennuista, etenkin kun kävi ilmi että odottamani yhdistelmä peruuntui ja siirtyi ehkä tulevaisuuteen. Pohdin pääni puhki ja kaverit saivat kyllä sellaisia ääniviesti-analyyseja kun tuskailin ja pohdin asiaa. Eetun kuolema oli jättänyt ison aukon, jota omat aikuiset koirat vain eivät voineet enää täyttää. Tuntui että sydän oli jo alkanut tehdä valintaansa, mutta järjellähän nämä asiat on pakko miettiä. Lähtökohdat eivät sinällään voineet olla paremmat, kun kasvattaja on yksi parhaista ystävistä ja pentujen vanhempien kanssa on treenattu, kisattu ja nartun kanssa eletty. Pennut olivat nykymittakaavalla lähes naapurissa ja olin saanut seurata niiden kasvua syntymästä saakka päivittäin. Tiesin että saisin juuri sen pennun jonka haluaisin ja kasvattaja on hyvä ystäväni. Tulin siihen tulokseen että tässä on nyt pentue joka on hieno ja voisin ottaa siitä koiran erilaisessakin tilanteessa, mutta kaikkien asioiden summana hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Niin päätös tehtiin ja lopullinen odotus ja jännitys alkoi.

Pentujen terveystarkastuksen ja pentutestin jälkeen tehtiin päätös sitten kuka pennuista meille tulee. Punaiset pojat pysyivät suosikkeinani alusta asti, mutta erityisesti Riepun veli Kipp oli pienestä asti ihan mun lemppari. Riepu oli nimittäin koko aikansa ennen luovutusta niin mysteerinen tyyppi, etten aina tiennyt mitä ajatella siitä. Jossain vaiheessa tuntui että se oli peräti kiltti ja hieman etäämpi kuin useampi veljensä, jonka vuoksi monet viikot olin varma että toinen veli on se joka meille tulee, mikäli kaikki on kunnossa. Kuitenkin ihan viimeisinä viikkoina Riepu taisi kuulla mitä siitä puhutaan ja se muuttui suorastaan villipedoksi. Se sai useamman kuin kerran silmäni suurentumaan lautasen kokoiseksi ja mietin että tästähän saa melkoisen työmaan. Siinä riitti voimaa, energiaa, vauhtia ja elämänhalua. Ja sitä etsin. Pentutarkastuksessa Riepu todettiin täysin terveeksi ja jäätiin odottamaan seuraavan päivän pentutestiä. Riepu oli pentutestissä kyllä ihan oma itsensä: villi, rohkea, leikkisä ja kaikinpuolin hyvä ja hieno pentu. Hymyilin varmaan koko pentutestin ajan, koska tässä koirassa oli juuri sitä elämänmakua jota toivoin. Sillä oli koko pentutestin ajan niin siistiä. Pentutestin jälkeen mietiskelin muutaman tunnin ja ajatuksissa pyöri lähinnä yksi lause: haluan nähdä mitä tästä pennusta voi tulla. Sitten nähtiin illalla Shantin kanssa ja juteltiin ja oltiin oikeastaan täysin samaa mieltä.

Viimeisten viikkojen aikana vielä nähtiin pennun kanssa useasti. Sitten koittikin luovutuspäivä. Ja luovutuksesta on nyt vähän aikaa. Ensimmäiset viikot Riepun kanssa ovat menneet hienosti. Valtavan energinen ja hauska pentu, jota ei paljon mikään vastaantuleva hetkauta. Eniten on jouduttu treenaamaan sitä että läheisyyskin on ihan ok, eikä aina tarvitse olla niin pirun itsenäinen ja cool pentu. Vekin ja Unton kanssa on mennyt hyvin ja pojat hyväksyivät pennun jopa nopeammin kuin kuvittelin. Riepu on ollut ihan mahtava kyllä itsekin, sillä se osaa lukea aikuisia koiria hyvin ja antaa niille tilaa kun ne sitä pyytävät. Silti se on sopivan höntti pennuksi ja saattaa tunkea viereen nukkumaan tai mässyttämään lelua, vaikka isoja koiria ei varsinaisesti kiinnostaisi. Tämä on tehnyt hyvää siksi että pojat ovat oppineet että vaikka pentu tuleekin lähelle, niin se ei haittaa ja voi olla täysin rennosti. Yksinolot ovat kaikki koirat olleet lyhyet ajat yhdessä, mutta työpäivien ajaksi Unton laitan erilleen. Hieman huvittavaa on millaiset häkkiviritelmät ja aitaukset hommasin pentua varten vain todetakseni että elämä on paljon helpompaa kun sen antaa olla vain vapaana pentuturvallisessa huoneessa, kun koirat osaavat olla fiksusti jo keskenään. Ulkoilut menevät kivasti, kun aikuiset opettavat pennulle miten ollaan. Kaikin puolin voi sanoa, että hyvin menee. Riepu otettiin ajatuksella että se sujahtaa meidän arkeemme ja niin on tehtykin, ilman turhaa alleviivaamista. Oon kyllä niin ylpeä Vekistä ja Untosta, miten ne jo nyt antavat pennun olla pentu, eivätkä ota itseensä sen vauvailuista. Esimerkiksi Unsikilta on todella, todella paljon se että se on ok jo parin viikon jälkeen lähes joka tilanteessa pennun kanssa ja antaa sen roikkua itsessään ulkona sekä sisällä. Työnjako aikuisilla koirilla tuntuu menevän niin, että ulkona Unski juoksuttaa Riepua ja sisällä Vekki toimii isoveljenä, joka leikittää jo hieman pentua ja antaa sen nukkua lähellään. 

Riepun kanssa on aloitettu pieniä vauva-treenejä lähinnä kotona. Hallilla on käyty pari kertaa. Leikkiminen on Riepulla jo todella lupaavaa ja sitä ollaankin vaalittu. Rakastan sen raivoa lelujen kanssa, ketteränä poikana saalistaa ja ei kyllä irrota otetta sitten millään. Ruoalla ollaan aloiteltu pentutreeneissä juttuja ja tällä hetkellä on tehty pohjat istumiseen, odottamiseen, kämmenkosketukseen, korokkeelle nousemiseen ja pyörähdyksiin molempiin suuntiin. Ja nyt seuraa mullistava paljastus. Riepu saa olla ensimmäinen laatuaan mun koirista, jota ei rakenneta pentuna kohti tokokenttiä. Tiedän, hurjistuttaa ehkä vähän itseänikin. Riepun päälajeiksi toivotaan samoja kuin "isoveljelleen", eli agilitya ja paimennusta. Katsotaan mitä tästä tulee, odotan kyllä innolla. Haluan nähdä mitä koirasta voi saada näitä kahta lajia ajatellen, kun sitä tokoa ei hinkata pennusta saakka, vaan keskitytään pelkästään näiden päälajien pohjatyöhön. Tottakai nyt jonkinlainen tottelevaisuuden kaltainen hallinta ja peruskäskyt rakennetaan, mutta siinäpä se. Niimpä pentutreeneistä saa toistaiseksi yliviivata pakolliset toko-asiat ja keskittyä muihin hauskoihin juttuihin.

Olen kyllä erittäin iloinen tästä tyypistä ja uskon että siitä kasvaa mainio harrastuskoira ja lisä meidän laumaamme. Riepu on jo nyt ihanan itsenäinen, mutta se kuuntelee mua hyvin ja tulee luokse vaikeistakin paikoista kutsuttaessa. Ihan uutena asiana mulle on tullut sen pieni pidättyväisyys vieraista ihmisistä ja koirista, mikä on kuitenkin juuri sitä mitä seuraavalta koiralta toivoin. Tuntuu kuitenkin hassulta miten 9 viikkoinen pentu voi olla halutessaan niin cool, ettei se koe tarvetta mielistellä ja kerjätä hyväksyntää jokaiselta ihmiseltä tai koiralta, vaan se keskittyy siitä tärkeisiin asioihin kuten omistajaan tai tuttuihin ihmisiin ja koiriin. 

Tuntuu hieman kohtalolta ajatella miten samaan aikaan kaikki tapahtui vain yhden syksyn aikana. Menetin ensimmäisen ja rakkaimman koirani, mutta suunnilleen samaan aikaan Riepu syntyi. Kuitenkin näiden tapahtumien välissä oli aikaa minulle surra ja olla Vekin ja Unton kanssa kolmisteen. Sitten elämäämme saapasteli Riepu ja uusi seikkailu alkaa. 

Riepu

Noniin, suurien uutisten aika. Tosin nyt vain lyhyesti ja myöhemmin koko tarina. Tässä on kuitenkin perheemme uusi tyyppi Red'n Ready Cosmic Latte, eli arkisesti Riepu. Pieni ja punainen poika, joka on kuin tulta ja tappuraa. Hauska, elämänjanoinen, seikkailunhaluinen ja rohkea tyyppi. Jännityksellä ja uteliaana odotan millaista yhteinen elämämme tulee olemaan. Eetun lähdön jälkeen on tuntunut että jotakin puuttuu. Sen jättämä tyhjyys on liian iso, jota jo kotona olevat koirat eivät vain pysty yksinään täyttämään. Niimpä Riepu syntyi juuri kun sitä eniten tarvittiin ja odotan innolla millaista meille tulee. Seikkailu alkakoon.


Kuva Anne Barck

paljon vahvempi kuin uskot

"Lupaa minulle, että muistat, olet paljon

urhoollisempi kuin uskot, paljon vahvempi

kuin uskot ja paljon viisaampi kuin uskot."

- Nalle Puh

Olen oppinut rakastamaan syksyä. Vielä joskus se tuntui katkeralta kesän lopulta ja kiireen alkamiselta, pimeiltä illoilta ja vuodenajalta jolloin ihmiset alkavat hiljalleen olla epäsosiaalisia. Viime vuonna opin kuitenkin rakastamaan syksyä ja tänä vuonna rakastan ehkä vieläkin enemmän. Alkusyksy nyt on aina ollut ihana, kun kaikkialla on värikästä ja ilma kirpakkaa mutta vielä lämmintä. Kuitenkin kaikki muukin mikä liittyy syksyyn tuntuu hyvältä ja ihanalta, edes tuleva synkkä kaamoskausi ei pelota enää samanlailla kuin joskus. Siihen vaikuttaa varmasti koti, jossa olemme asuneet nyt jo kaksi syksyä ja jossa on hyvä olla. Olen tehnyt siitä oikean kodin, turvapaikan jossa on hyvä olla ja viihdytään koirien kanssa. Syksy tarkoittaa nykyään tehokkaan kisakauden alkamista kesän rennomman jakson älkeen. Syksy ja talvi on ihanteellista aikaa kisata, kun kisoja on pääkaupunkiseudulla joka viikonloppu. Jo kesän aikana aloin haaveilemaan hiljalleen tulevasta syksystä ja tulevasta kisakaudesta. Se kun aamulla herää, juo kahvit, käyttää koirat ulkona ja alkaa pukea kisavaatteita. Ajelee kisapaikalle ja viettää siellä ainakin puoli päivää kavereiden ja tuttujen kanssa kisapaikalla jutellen, samalla kisaten parhaassa lajissa ikinä. Sama kaava lähes joka viikonloppu, ah. Kisojen jälkeen kotiin ajellaan yleensä hikisenä, väsyneenä mutta suhteellisen onnellisena. Kotona saattaa odottaa pari lasia viiniä, hyvää ruokaa ja hengailua kavereiden kanssa tai itsekseen. Kynttilät ja tunnelmavalaistus ja lattialla raukeina nukkuvia koiria. Kyllä. Ja yksi iso tekijä, joka on varmasti vaikuttanut negatiivisesti syksyyn on niinkin yksinkertainen kuin: vaatteet. Miten monta vuotta olenkaan joskus mennyt sellaisilla puoli-hyvillä ulkoiluvaatteilla, jotka eivät varsinaisesti ole vuodenaikaan tehtyjä ulkoiluvaatteita, vaan esim collarit ja vanha tuulitakki. Vaatteet vituttaa, jolloin ulos lähteminenkin syysiltana vituttaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa elämää tajusin, että jos ulkoilen päivittäin monta kertaa ja käyn pitkillä lenkeillä päivittäin oli sää mikä tahansa, niin ansaitsen hyvät ulkoiluvaatteet. Niimpä rupesin panostamaan laatuun ja pidin huolen, että mulla oli aina valmiina hyvä ulkoiluvaatetus. Kyllä oli motivaatio lenkkeilyyn aika eri, kun vaatteet tuntuivat hyvältä, ne olivat säänkestävät ja kestivät kuivana päivän lenkkeilyt helposti. Nykyään syksyn tullessa pidän huolen että vaatetus on kunnossa ja käyn haalimassa useita pareja hanskoja ja pidän huolen että otsalamppu on aina toimiva. Koska niinkin yksinkertainen asia kuin hyvä ja toimiva otsalamppu koirien kanssa pimeässä samoillessa tekee vain paljon. Sitä tekee kummasti mieli kävellä aika paljon pidempi lenkki, kun vaatteet tuntuvat hyvältä ja metsää valaisee tehokas otsalamppu. Joskus vielä kuljin lenkit kännykän taskulampun varassa, minkä muistan olleen niin perseestä. Onneksi sitten tajusin ottaa otsalampun tilalle. Materialismionnellisuus tällaisessa asiassa vaan toimii. 

Elämä kahden aikuisen koiran kanssa on suhteellisen helppoa. On kaksi kättä, kaksi hihnaa. Yksinkertaista. Pian elämä kuitenkin muuttuu, sillä koirien määrä kasvaa kolmeksi. Saamme laumaamme tyypin jonka olemassaolon olen kuvitellut jo monia, monia vuosia ja miettinyt että millaista se tulee olemaan. Jännittävää, ihanaa ja outoa. Siitä on viisi vuotta kun olen kasvattanut koiranpennun ja sain siitä lähes täydellisen, mutta se tuntuu tapahtuvan ikuisuus sitten. En malta kuitenkaan odottaa, mutta siihen saakka nautimme vielä pienestä laumastamme ja kahdesta ihanasta, rakkaasta koirasta. 

elämää kaiken jälkeen

     

Yllä olevat kuvat samasta paikasta. Eetu viimeisenä päivänään. Hän pääsi saikkulaisena mukaan studiolle, jossa lukuisat ihmiset rapsuttivat ja kehuivat. Oltiin ihan kahdestaan, Eetulle laatuaikaa mun kanssa. Sitten lähdettiin eläinlääkärille, saimme iskun vasten kasvoja huonojen uutisten kanssa ja yhteinen matka päättyi. Sanottiin hyvästit. Oikealla kuvassa hieman sen jälkeen Vekki ja Unto studiolla, harjoittelemassa Eetun suuriin saappaisiin astumista.

En oikein tiedä miksi en ole kirjoittanut blogiin mitään Eetun kuoleman jälkeen. Paljon kun kuitenkin on tapahtunut. On ehkä tuntunut siltä että ne eivät kuitenkaan merkitse vielä niin paljoa, että haluaisin Eetun muistokirjoituksen uppoavan jonnekin arkistoon muiden kirjoitusten joukkoon. Ikävä on edelleen kova ja pahinta on tajuta etten koskaan enää näe Eetua tai tunne sen turkkia tai näe iloista ilmettä. Kaikki mitä vain Eetu oli ja osasi on poissa. En voi nähdä sen eleitä tai ilmeitä kenessäkään muussa koirassa. Silti tunnen edelleen valtavasti helpotusta ja olo on myös todella hyvä. Ei tarvitse pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu, onko koira kipeä ja tulkitsenko sen eleitä oikein. Kyllä se on vain totuus, että terveet koirat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ja epätietoisuus tekee epätoivoiseksi, vainoharhaiseksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Luulin että olisin rikki todella pitkään, mutta ehkä kaikki suru ja luopumisen tuska mistä olen selvinnyt tähänkin asti on auttanut. Isän itsemurha tuli shokkina, jolloin kaikki tunteet tulivat yhtäaikaa. Vihan, surun ja lohduttomuuden lisäksi piti oppia siihen, että vaikka mitä tekisit niin isää ei saa enää takaisin. Nyt osasin antaa rakkaani pois, kun tiesin että niin on tehtävä, se on oikein. Tiesin vain että tämä on nyt se hetki, vaikka kukaan ei tiennytkään että se tulisi juuri nyt. Osaan olla kiitollinen siitä mitä sain ja mitä sain antaa koiralleni. On helpompi olla kun tietää nämä asiat, voi antaa itselleen rauhan.

(c) Sonja Löfgren 

Muut koirat ovat toipuneet asiasta hyvin. Kuka tietää tiesivätkö ne jo paljon ennen minua, että tämä oli tulossa. Ehkä ne lukivat Eetusta sen mistä minä en ollut varma. Vekki on ollut mielestäni aika normaali, mutta Unski oli tavallista vetäytyväisempi ja se halusi olla yksin. En saanut sitä millään olemaan kanssani, kun se halusi vain mennä sängyn alle tai muualle olemaan rauhassa. Pikkuhiljaa se alkoi taas hakemaan kontaktia ja olemaan enemmän meidän kanssa kotona. Tilanne ei ole sinällään uusi, koska Eetu asui pitkiä aikoja Jämsässä ja vasta viime vuodet alkoi olla taas enemmän mun luona. Olemme siis olleet ennenkin kolmistaan ja siksi tuntuu kuin Eetu olisi taas vain asumassa muualla. Ehkä Eetun puuttuminen ei siksi näy koirille ja laumassamme niin suuresti. Ensin vain kävimme kävelyillä. Kaikki muu tuntui minusta väärältä, joten en osannut kuin surusta sumeana kävellä kotimme ympärillä olevissa puistoissa ja lenkkipoluilla. Silti askel tuntui kevyemmältä kuin aikoihin. Minun ei tarvinnut miettiä jaksaako koirat kävellä, millaisella pohjalla voimme liikkua tai onko kävelytahti liian kova. Me vain kävelimme. Ja välillä istuimme maassa, itkin ja koirat leikkivät vieressä. Silti tuntui lohdulliselta katsoa kahta tervettä koiraani, jotka nauttivat juoksemisesta, kävelystä ja elämästä.

 Arkinen elämä voi nyt hyvin. Koirat saavat olla tosi paljon mun kanssa, sillä otan ne nykyään usein töihin mukaan. Toimistolla ja studiolla niitä rakastetaan kovasti ja aina kysytään että ovatko ne milloin tulossa seuraavan kerran. Töissä ne kulkevat uskollisesti perässäni, kun käyn hakemassa kahvia tai juttelemassa jonkun kanssa. Aina näillä reissuilla ne saavat useita ihailijoita ja rapsuttajia. Työpöydän ääreen palatessa en ole ehtinyt edes tarkastaa missä ne ovat, kun tyypit nukkuvat jo sikeitä päiväunia työpöytäni alla. Melko vaivattomia toimistokoiria siis.

(c) Sonja Löfgren 

Treenien ja kisaamisten suhteen on mennyt hyvin. Ekat kisat tauon jälkeen olivat agilityn piirinmestaruuskisat Helsingissä. Ikävä kyllä melkoisen aktiiviviikolopun vuoksi emme ehtineet kisata yksilöpiirinmestaruudesta, mutta pikkumaksien joukkuekulta tuntui hyvältä senkin edestä. Hyvä HSKH! Agilitya on muuten käyty yhdet kisat kisaamassa, tosin silloin paras tulos oli kielto vitonen. Nyt kuitenkin siirtymään syksyn kisakauteen ja tälle viikonlopulle on kahdet kisat. Ihan parasta päästä kisaamaan! Treeneissä ollaan käyty edelleen kesäryhmässämme Hannamari Niemisen treeneissä seuralla ja siihen päälle Juha Oreniuksen viikkotreeneissä Akatemialla. Juhan treenit on olleet ihan parhaita ja kehuja ollaan saatu. Kyllä me ollaan kehitytty niin paljon ja olen innoissani siitä että kehitytään lisää, kun jatkossa treenataan ammattikouluttajalla viikottain.

(c) Hansu Laitala

Paimennuksessa ollaan kouluttauduttu myös. Kävimme paimennusguwu Jan Welssenin (USA) paimennusklinikalla Kiteellä, Vekin kasvattajan luona. Janilla oli tarkka periaate miten hän katsoo ja harjoittaa koiria eteenpäin lajissa ja parin päivän aikana teimmekin paljon erilaisia harjoituksia. Vekki pääsi myös ensimmäistä kertaa naudoille, mistä olen haaveillut pitkään. Vekki toimi naudoilla oikein hyvin ja se kuljettaa ja hallitsee niitä todella luontaisesti. Ei hallitse epävarmasti, vaan tyynen itsevarmasti ja pienin, riittävin elein.

Tähän samaan viikkoon mahtui siis agilitytreenien lisäksi paimennusklinikka, agilityn piirinmestaruus kisat sekä Red'n Ready kasvattileiri, jonne pääsimme mukaan. Hullun viikon kruunasi sunnuntai, jolloin aloimme kisaamaan FCI paimennuksessa saaden esikokeen hyväksytysti läpi, eli PAIM-E. Muutaman viikon jälkeen ajelimmekin Somerolle sitten uudelleen ja haimme uuden koulutustunnuksen PAIM-1. Kisoissa Vekki ei kyllä päästä mua helpolla, sillä se tulkitsee jännittämiseni siten, että sen täytyy tehdä hommia entistä kovemmin. Se selkeästi luulee etten hallitse tilannetta kun en käyttäydy normaalisti ja yrittää pitää lampaat mulla entistä enemmän. Ei ihan helpoin yhtälö, mutta toivon että minä voin tulevaisuudessa rentoutua ja Vekki voi huomata että tilanne on hallinnassa.

Tuore PAIM-1 Vekki

Viime viikonloppuna lähdettiin jälleen tien päälle, kun mentiin Viitasaarelle paimennusviikonloppua viettämään. Kesän ASCA paimennuskisat pidettiin samassa paikassa, joten odotin innolla paluuta kisa-areenoille tällä kertaa ihan vain treenaamaan samoihin puitteisiin. Ja se teki kyllä hyvää. Ankoilla pääsimme vihdoin ihan treenaamaankin ja opettelemaan vieraiden eläinten sielunelämää. Minä opin enemmän ankkojen elekielestä ja liikkumisesta, jolloin niiden hallitsemisestakin tuli helpompaa. Saimme kisaradan tehtyä useamman kerran ankkojen kanssa, kun tajusin miten toimia niiden kanssa. Päästiin tekemään lampailla, jotka olivat samoja liukkaita dorppereita jota kisoissakin oli. Vantaallahan treenaamme aina suomenlampailla, joten dorpperien erilaisuus tulee toisinaan yllätyksenä. Oli kiva huomata kuitenkin että Janin klinikan ja tämän viikonlopun jälkeen dorpperit eivät enää tuntuneet niin erilaisilta ja niillä työskentely sujui miten normaalistikin sujuisi. Päästiin tekemään sekä samankaltaisia tehtäviä kun Janin klinikalla, mutta myös isolla kisa-areenalla 40 lampaan hallintaa. Siinä saatiin katsottua meidän tämän hetkisiä treenin alla olevia asioita kuten etäisyys ja kaarille kaukaa lähteminen ison lauman kanssa. 

Ja sitten yksi kohokohta taas: naudoilla työskentely! Päästiin tekemään isoon nurmiaitaukseen kymmenen naudan kanssa, josta yksi oli iso siitossonni. Ei paljon työkoira Vekin puntti tutissut, vaan itsevarmasti ajoi karjaa eteenpäin ja pyynnöstä kävi pysäyttämässä. Kun joku alkoi kokeilemaan rajojaan, niin Vekki tiukalla katseella ja pienellä palautteella sai tyypin jatkamaan matkaansa. Sen jälkeen se palautui samantien tasaiseen työilmeeseen, eli ei jäänyt päälle vaikka sai välillä pistää nautaan vauhtia. Yllätyin taas miten luontaisesti se naudoilla työskentelee, osasi korjata linjaansa ja ajoi niitä itse tosi hyvälta paikalta. Tulee olemaan siistiä kyllä ensi kesänä kisata myös naudoilla, en malta odottaa! Etäisyys ei näilläkään eläimillä tulevaisuudessa tule olemaan ongelma, sillä Vekki jo nyt pystyi kuljettamaan niitä itsenäisesti kaukana, vaikka minä jäin jälkeen seisomaan. Kuten kuvistakin näkee, niin minä en ole yhdessäkään eli ei juuri tarvitse koiraa tukea luontaisessa työssään. Se tekee. 

Unski pääsi myös käymään paimennusviikonloppuna uusilla lampailla. Tyyppi osoitti taas olevansa sekin työkoira isolla T:llä, sillä ei paljon 40 lampaan lauma tuntunut missään kun tyyppi teki hommia. Suurien sateiden jäljiltä areena oli ihan mutainen ja vetinen paikoitellen, joten rapa vaan roiskusi kun iso lammaslauma siinä liikkui. Unski vaan onnellisena teki duunia ihan rapaisena ja mutaisena, kun kaikki lensi sen päälle lampaiden jaloista. Sai taas niin paljon kehuja. Kyllä tää vain on niin sen juttu, en ole koskaan nähnyt sitä onnellisempana kuin eläimillä työskennellessä. 

Koirat viettävät siis tavanomaista aktiivisempaa elämää, sillä lasken vielä kaiken muun treenin ja kisaamisen päälle kyllä aktivoinniksi töissä mukana olon. Ainakin sen verran puhki koirat ovat, että toimistopuudelina olo käy kyllä sekin työstä. Vekki treenaa myös tulevaa koirarooliaan varten Sykkeeseen, eli se on vielä kirsikkana kakun päällä kaiken muun treenin ohella. Nyt on alkanut myös konkretisoitua se, että kyllä seuraava koira meidän laumaan tarvitaan. On jännittävää kuka ja mistä meille lopulta muuttaa, mutta en malta odottaa että pääsen hänen kanssaan tekemään. Surua, iloa, arkea ja kaipuuta on siis meidän elämä tällä hetkellä. Miten kiitollinen saa olla ensimmäiselle, elämänsä koiralle, jonka vuoksi on tässä. Mitkään tulokset, harrastukset, kaverit tai tittelit eivät olisi mahdollisia, ellei olisi ollut Eetua. 

Merkkaamattomat paimennuskuvat (c) Mari Hakala

27.10.2009-10.8.2018 Eetu

<3

Maailman rakkain ja parhain poika päästettiin pois. Vaikka viime kuukaudet ovat olleet ihania ja Eetu on nauttinut, niin yleinen olemus alkoi muuttua. Liikunta ei kiinnostanut ollenkaan ja koira oli ihan perässä vedettävä. Edes yhteislenkit kavereiden kanssa eivät saaneet poikaa enää innostumaan niin kuin ennen. Jotain oli muuttunut. Eetu kävi eläinlääkärissä silmien oireiden vuoksi ja sai kortisoni-antibiotti silmätipat. Lääkäri sanoi että tule kontrolliin viikon päästä. 1,5 viikon päästä Eetun olemus meni vielä alemmas: se huohotti ja läähätti paljon ja katkonaisesti, joka oli selvä merkki siitä ettei kaikki ole kunnossa. Siltä tuli ruoka oudolla tavalla läpi ja ulkomuodoltaan oli kuiva ja laiha, mutta turvonnut. Kun yllä mainitut oireet ilmenivät ensin lievinä, mutta sitten silmään pistävänä niin mentiin eläinlääkäriin uudelleen. 

Siellä lääkäri totesi että nyt on kyse vakavasta asiasta. Eetun imusolmukkeet olivat todella turvonneet, mutta muutos oli tapahtunut nopeasti sillä lääkärikin totesi koiran olemuksen ihan erilaiseksi kuin viikko aiemmin. Ennuste näytti huonolta ja ohutneulanäytteet sekä verikoe vahvistivat epäilykset: kehoon levinnyt pahalaatuinen syöpäsairaus. Siinä ei ollut paljoa tehtävissä, kun koiralla oli selvästi jo tukala olla ja mikään ei parantaisi sitä ennalleen. Jouduin tekemään rakkaalleni viimeisen ison palveluksen ja antaa sen mennä. Vielä se jaksoi heiluttaa häntää ja olla iloinen oma itsensä, mutta silti jokin pilke silmäkulmasta oli poissa. Eetu nukkui pois mun sylissäni, kehuin ja kerroin sille kokoajan miten rakas se on ja paras kaikista. Vielä senkin jälkeen kun se oli nukkunut pois. 

Vaikka suru on ollut valtava, niin myös tietynlainen huoli lähti pois. Eetulla oli koko ikänsä kaikenlaista isoa ja pientä vaivaa kropassa, jotka rajoittivat elämää ja toivat meille huolta. Usein mietti että onkohan sillä varmasti kaikki ok, onko se kipeä vaikkei sitä näytäkään. En voisi kuvitella parempaa koiraa ja tuska on valtava, kun miettii miten pitkä taival on tultu. Yksi pieni koira, miten paljon se elämää on muuttanut. Varmasti tulen kirjoittamaan näitä ajatuksia vielä lisää. 

Ei ole koskaan toista samanlaista. Teit minusta minut <3 

SM-pronssia ja paimennuskisat!

Kesä on antanut parastaan. Koska kesään täytyy mahtua mieluusti useampi iso agilitytapahtuma, niin lähdettiin ex-kotikaupunkiin Joensuuhun kisaamaan Ågirakkiin. Normaaleja ratoja sekä spesiaalina Snookeria ja Gamblersia FCI tyyliin. Ihan mahtava reissu! Lauantaina otettiin tuntumaa tavallisilla radoilla ja gamblers radalla. Gamblers sujui hyvin kuten meillä yleensä, joten saatiin finaalipaikka sunnuntain Games SM-karsintoihin. Sunnuntaina tehtiin aamun ekalta radalta nolla ja 1.sija, joten paikka myös tavallisen agilityn Avoimiin SM-kisojen finaaliin oli lunastettu. Tokalla radalla vitonen, eli ei yhtään huonompi aamu. Alkuiltapäivästä oli ensin avoin SM-finaali. Siellä tehtiin todella hyvää rataa, mutta yksi keppivirhe ja ohjaukseen huonosti tulemisesta kielto. Vähän harmitti, mutta koiraj a tekeminen tuntui niin hyvältä. Iltapäivällä kisattiin Games-finaalin eka rata, joka oli snookeria. Snookerin säännöthän mä opin samana torstaina, eli kaksi päivää ennen kisoja. Suunnitelmat kuitenkin toimi, osasin mitata ajan ja päästiin maaliin korkein pistein, kaikki loppuosuudett sekä punainen hyppy-piste-este-osiot suoritettuna. Sieltä paikka sitten varsinaiseen loppuhuipennukseen, eli loppufinaaliin gamblers radalle. Siellä pohdin suunnitelmia pitkään ja lajin luonne tuli taas esiin, kun loppu gamble osuudeksi oli tarjolla 10p helppo suora loppu tai haastava 15p loppu. Päädyin koittamaan haastavaa, mutta olimme kouluttajamme kanssa tajunneet gamblelinjan väärin ja astuin siis yli kohdasta jossa viivaa ei oltu edes merkattu, mutta sinne ei kuitenkaan olisi saanut astua. Tylsää ja vitutti niin paljon radan jälkeen, että piti mennä puhaltelemaan ja puremaan huulta ettei itku meinaisi tulla. Kuitenkin pisteet laitettiin esille jo ennen kärjen julistamista, jolloin kaverini kävi katsomassa sen mulle. Hän oli tätä ennen jo hokenut että teitte hullun hyvän radan, että varmasti ootte palkinnoilla. Tätähän mun oli mahdoton uskoa, koska pikkumaksit ja maksit olivat samassa ja koiria oli kuitenkin paljon, sekä paskasti mennyt loppugamble tuntui maailmanlopulta. Kuitenkin fiilis alkoi kohota, kun mulle todettiin samalla että loppugamble ei ole pakollinen onnistua FCI samanlailla kuin meillä ASCA agilityssa. Siitä osuudesta ei vain saa pisteitä, mutta kaikki muut pisteet saat pitää. Kaverini kävivät katsomassa listaa ja hetken päästä tulivat sellainen leveä virne naamalla, että mua kouraisi mahasta. "TE TULITTE KOLMANNEKSI, SAITTE SM-PRONSSIA!!!". Mitä!! En meinannut uskoa millään ja yritin hyssytellä onnesta soikeana olevia kavereitani. Kuitenkin palkintojenjaossa viimeistään se piti uskoa, kun meidät kutsuttiin hakemaan Suomenmestaruus pronssia <3!! Kouluttajamme tuli hopealle ja OneMind Dog-koirakko kullalle. Niin hieno fiilis, minun pieni vatipää Vekki ja mitaleille! <3 Niin kovatasoisessa lajissa,  vasta pari päivää aiemmin oppinut snookerin säännöt ja uudenlaiset gamblen säännöt opettelin kisapaikalla. Mutta kyllä meidän radatkin oli niin perkeleen hienoja, mentiin todella lujaa.

Vekki täytti viime viikolla 5-vuotta! <3 Olen tosi iloinen, että koiramäärän pysyessä erittäin täynnä oon saanut keskittyä täysin tähän mun kultakimpaleeseen, menestyä sen kanssa ja nauttia yhdessä tekemisestä jo viisi vuotta. Edelleen olen niin kiitollinen kasvattajille, että ne antoivat tämän koiran mulle. Ja mitä ollaan juteltu, niin ovat hekin. Vekin ei pitänyt olla helppo koira eikä se sitä olekaan, mutta se miten hieno ja taitava harrastuskoira siitä on tullut lajiin kuin lajiin tekee niin iloiseksi. Vielä joskus saan toivottavasti Vekistä itselleni vielä pennun kun aika on oikea.

Mehän alettiin keväällä käydä lammastilalla apureina, jolloin Vekki alkoi ottaa isoja askelia eteenpäin paimennuksessa. Ollaan koko kesä paimennettu ja tehty tilalla töitä. Vekin kanssa on nykyään ihanaa olla lampailla, siihen voi luottaa täysin ja se tekee töitä hyvällä draivilla järki päässä. Viime viikonloppuna sitten tapahtuikin jotain jännittävää, sillä osallistuimme elämämme ensimmäisiin paimennuskisoihin. Kaksipäiväiset ASCA paimennuskisat olivat Viitasaarella. Vekki sai sieltä ensimmäisen Q lampailta 1.sijalla, eli virallisesti kilpailee ja on saanut tuloksia paimennuksessa. Pääsimme myös kokeilemaan yhden startin ankoilla paimennusta, jota ehdottomasti ensi kesänä sitten lisää. Koira työskenteli täysin vierailla eläimillä lupaavasti. Naudoille sitten myös viimeistään ensi kesänä. Kirjoitinkin Facebookiin että kesätyöt lammastilalla ovat todellakin olleet kaiken arvoisia, koska tuntuu aika uskomattomalta että vielä keväällä meidän tekeminen lampailla tuntui ihan järjettömältä. Kouluttajat ja kasvattaja kuitenkin sanoivat, että jos halutaan tehdä paimennusta niin on vain yksi vaihtoehto: tehdä ja paljon. Ja niin ollaan tehtykin. Ja kertoo jotakin se, että vielä samana kesänä kisataan virallisissa kisoissa. ASCA paimennus on aina kiehtonut mua ja nyt oon kisannut siinä itse ensimmäisen auspaini kanssa. FCI paimennusta tehdään vielä tänä kesänä ja syksynä :) Neljäs laji jota kisataan nyt ja ehdottomasti pysyy siellä kärkipäässä lajeissa.

Mikä koira <3

kevät, ja sitten kesä

Mulla oli paras kevät ikinä. Koiriin se ei varsinaisesti liittynyt, vaan töihin. Työprojekti oli yksi parhaista, jossa oon koskaan ollut. Koirille se tiesi pitkiä päiviä, mutta niitä yritettiin paikata käymällä uimassa, lenkillä kavereiden kanssa ja ehittiin me ihan treenaamaankin joskus. Aloitettiin Vekin kanssa agilitytreenit Hannamari Niemisen ryhmässä, josta oon todella innoissani. Halusin ehdottomasti ja vain hänen ryhmäänsä, koska tiesin että hänellä olisi varmasti paljon annettavaa meille kouluttajana. Ja niin on ollutkin ja ah, kyllä se on mukavaa päästä valvovan silmän alle tekemään. Tulee treeneissäkin puserrettua itestä vähän vielä enemmän irti, kun on joku katsomassa ja kommentoimassa.

Agilityssa pidettiin kisataukoa aina kevään ASCA agilityyn asti, jossa oli tarkoitus viimeistellä puuttuvat kaksi elite titteliä. Lauantaina tuli toiselta hyppyradalta Jumper titteli JS-E. Eka rata meni päin vittua, mutta hammasta purren sanoin että otan seuraavankin radan ja sillä uhollahan me tehtiin hyvä puhdas rata heti perään. Ascassa kun radat mennään aina toistepäin, joten tutustumiset tulee samantien lähes. Lauantaina saatiin myös ensimmäinen eliten Q gamblersista. Ekalta radalta harmittavasti tuli gamble osuuden rima alas, kun ohjasin vissiin huonosti. Onneksi toiselta radalta kuitenkin Q. Oltiin taas treenattu ihan oikeita asioita, sillä kaikki viikonlopun gamblet olivat juuri sitä mihin oon panostanutkin gamblersia ajatellen ja olin vaan innoissani koska tiesin että koira pystyy kyllä helposti näihin irtoamisiin ja etätyöskentelyihin. Sunnuntaina tulikin sitten kaksi hyvää puhdasta rataa gambersista, eli viimeinen eliten titteli oli hyvin paketissa. Nyt on Vekillä kaikki ASCA tittelit agilitysta. ASCA agility valioksi tulemiseen tarvittavia tuloksia tuskin ruvetaan tosissaan keräämään. Mutta katsotaan nyt miten tuleviin kisoihin pääsisimme paikalle, että innostutaanko vai ei. Tavallisia kisoja on käyty nyt yhdet. Ne menivät ihan ok, parhaimpana tuloksena rima vitonen. Kontakteissa ei hirveästi eroa ennen tauolle jäämistä, mutta ehkä se tässä ohella kun käy kentällä palkkaamassa ja tekemässä häiriötreeniä. Hannamarin treeneissä saatiin Vekin liikehäiriöön tuleminen hyvin esiin ja oon saanut sekä sieltä että muualta ideoita treenata sitä. Tuntuukin että Veks on saanut juonesta kiinni ja se tajuaa että näihin ei saa mennä ja ei enää tuu niin helpolla läpi pysäristä. A edelleen vaikea kisoissa ja välillä haaveilen että saisinko sulkea vaan silmäni siltä että se tekee edelleen usein juoksu A:ta kisoissa (vaikka hyvän A:n tekeekin) ja sit taas treeneissä pysähtyy hyvin...



Ilmoittautuminen on laitettu sisään agilityn SM-kisoihin, jotka on sitten parin viikon kuluttua. Kisataan perjantaina ja sunnuntaina yksilöissä ja lauantaina edustetaan Australianpaimenkoirat ry joukkueessa. Pohdin pitkään joukkueeseen lähtöä, sillä siellä on edelleen rimat tapissa isojen maksien mukaan. Kuitenkin päädyin siihen että Vekki hyppää korkeitakin rimoja hyvin ja kyse on vain yhdestä radasta, mutta varmasti kokemuksesta joka tulee olemaan ikimuistoinen, yhdistävä ja saa kokonaisesta kisapäivästä ihan eri tavalla irti itse kentällä kuin katsomossa. Ensi kesästä ei voi koskaan tietää, joten kun mahdollisuus kokemukseen annetaan, niin sen haluaa kokea niin hyvin kuin voi. Nyt treenataan vielä jäljellä oleva aika, huolletaan koiraa ja sitten mennään.

      

Toukokuussa Vekki pääsi pitkästä aikaa kameran eteen, kun se tuli esiintymään yllä mainittuun työprojektiini Aktivistit tv-sarjaan. Tällä kertaa mukaan vahvistukseksi toiseen kohtaukseen pääsi Shantin koira Taika, jolloin sain about yhtenäisen näköiset koirat vaikka eri kohtauksissa olivatkin. Omassa kohtauksessaan Vekki esittää ammutun miehen uskollista koiraa. Enempää paljastamatta voin sanoa, että ohjaaja sekä muu työryhmä olivat taas aivan äimänä siitä miten koiran voi saada käyttäytymään ja esiintymään. Ihanaa palautetta ja ihana antaa näitä fiksua koiria kameran eteen, kun ne osaa kaikenlaista, kuten pysyä paikoillaan mitä ohjaajamme ei voinut ensin millään käsittää. Siis pystyykö se todella makaamaan tuossa noin kun kuvaamme?? Kyllä se pystyy, se on työkoira jonka oon kouluttanut :D 

Eetu pääsi mun kanssa tekemään tällä viikolla roolisuorituksen uuteen työprojektiini, eli Sekasin tv-sarjaan. Sain kerrankin ihan itse olla koirani omistaja ja esiinnyttiin sellaisinaan kohtauksessa kameran edessä :D

Toukokuussa ehdittiin kuitenkin käydä reissu Kiteellä Ardiente kasvattajaleirillä. Mun työpäivät meni juuri sillä viikolla aivan idiootisti, mikä pilasi kyllä vähän leiriä. Yritin toppuutella itseäni olla lähtemättä ollenkaan, koska to-su kestävästä leiristä ehdittäisiin olla vain to-pe ja kuitenkin leirin pääpäivät ovat aina viikonloppuna. Torstaina herätessä kuitenkin sydän ja pää sanoi toista, pakkasin viidessä minuutissa ja puolen tunnin sisään oli jo navigaattori väännetty kohti Kiteetä. Onneksi kuitenkin menin, sillä oli niin rentouttavaa nähdä niitä ihania ihmisiä ketä ehdin, paimentaa, hengähtää, saunoa, juoda kylmää siideriä ja nauraa. Vekki kävi lampailla kolmesti ja jokainen kerta oli aika erilainen. Saatiin hyvin ongelmakohtia esiin ja alettiin niitä purkamaan ihan kunnolla. Kolmas kerta lampailla oli kuitenkin sitten aivan erilainen ja Vekki esitteli myös sitä hyvää tekemistä, jota on saatu pääkaupunkiseudulla paimentaessa esiin. Kasvattajakin hehkutti miten paljon Vekki pystyi menemään eteenpäin yhden treenin aikana. Ennen kotiin lähtöä Vekki ja Eetu pääsi tekemään vielä rakennusetsintää. Kumpikin toimi hyvin ja Eetu oli onnesta soikeana kun pääsi töihin.



Ollaan käyty nyt paimentamassa myös kotopuolessa. Mä oon onneksi alkanut tajuamaan vielä paremmin mistä meidän ongelmakohdissa on kyse ja mikä vielä parempaa, niin alan osata toimia niissä. Vekin päätä on pistetty kyllä koville, mutta kyllä vaan eron koko koirassa näkee, kun se hiljalleen keskittää itsensä oikeisiin asioihin ja työilme on muuttunut ihan erilaiseksi. Oon todella innoissani tällä hetkellä paimentamisesta ja se on ehdottomasti Vekin kesätyö tänä kesänä.

Agilityn ja paimennuksen lisäksi on tullut käytyä yksi surkuhupaisa rallytokokoe. Ilmottauduin seuran omaan kokeeseen hetken mielijohteesta eikä hirveästi ehditty sinne mitään treenata. Meillä oli ollut työpaikan bileet edellisenä iltana ja hyvässä seurassa ilta venyi aamuun asti. Onneksi koe oli vasta sitten illalla, mutta ei kyllä pitkän viikon jälkeen olisi oikein jaksanut. Minä olin vetelä ja koira oli vähän outo sitten kanssa. Radalla huomasi että on tullut tehtyä mestarin liikkeitä liian vähän vielä ratana, koska siellä oli liikaa asiaa koiralla tehdä kokeenomaisesti. Myös minä otin meille varmaan tuhatmiljoona -10 virhepistettä ihan omalla säätämisellä. Käytösruudun oikealla seisominen oli kuitenkin sairaaaaaaaaan hieno ja Vekki oli tosi rentona siinä, ei aikomustakaan istua. Mutta niin, nyt on mestariluokkakin korkattu, vaikkakin vähän nolosti. Muistisääntö edelleen: älä mene kisaamaan kun on ollut bileet edellisenä iltana. Meillä tapahtuu kuitenkin niin paljon hyvää ja isoja asioita agilityssa ja paimennuksessa, että luulen että pidetään vielä kesälomaa tokolajeista hetki.



Sitten olis NÄÄ TYYPIT. Vekin ja Maggien pennut itseasiassa luovutetaan tätä tekstiä kirjoittaessa jo huomenna. Ihan mahtavia pentuja, jotka sai todella hyvät pentutesti tulokset sekä ovat kaikin puolin erittäin hienoja lapsia. Mulla teki pahaa jossain kohtaa sanoa, että ei kiitos en ota pentua, sillä niin pahasti menetin sydämeni näille. Niissä näkyy niin paljon Vekki ja mulla on kuitenkin haave saada jonain päivänä Vekin pentu vielä itselleni. Onneksi oli kuitenkin useampi kuin yksi syy sanoa ei ja luottaa siihen, että nämä tekevät jonkun muun niitä odottavan niin onnelliseksi.





Vekki ja Vekin ainut poika tästä pentueesta, Rikki



Vekki ja Vekin kaksoisolento, tytär Raisu <3

      

Sitten vielä pötkylöiden kuulumisia. Eetu on taas reipastunut, kun on selvitty pahin kevät jolloin oli märkää ja maa kovaa. Nyt kun nurmikko on vihreää ja maasto pehmeämpää, niin pappaeläin tykkää taas pysyä menossa mukana ja lenkkeillä. Eetullahan kuluu kynnet vinoon ja sen kanssa ei siksi voi kävellä esim asvaltilla juuri ollenkaan. Uimassa se on käynyt yhtä paljon kuin Vekki ja on pysynyt tosi hyvässä kunnossa. Välillä ei näy ikä ollenkaan mittarissa ja riehuu kuin ikinuori, mutta sitten toisinaan (kuten yllä olevassa kuvassa) on hetkiä kun se näyttää liikuttavalta, hieman väsyneeltä onnelliselta pappakoiralta. Unski taas on vajonnut jonnekin 1,5-vuotiaan tasolle käytökseltä ja joudun kiristelemään hampaita joka päivä etten tekisi siitä rukkasia. Toukokuun corgit olivat ihan nollalla treenaamisen kanssa, koska aikaa eikä jaksamista riittänyt vaan treenata kuin tuota isoihin kisoihin menevää Vekkiä. Tällainen hunningolla olo sitten aiheutti sen, että etenkin Untosta on tullut taas ihan kakaramainen eikä sitä oikein kiinnostaisi totella sääntöjä. Se karkailee takapihalta sekä lenkiltä näkymättömiin ja lähtee ihan pokkana silmieni edestä reissuilleen. Toivon että tämä olisi vain jokin vaihe ja menisi pian ohitse, sillä alkaa loppua kyllä huumorintaju. Päivitin facebookiinkin seuraavaa; "Jos koira aamulla karkaa lenkillä ja löytyy uimasta sorsan perässä, päivällä karkaa takapihan aidan yli/ali ja löytyy naapurien takapihalta käppäilemästä sekä illalla karkaa lenkillä ja tulee hetken kuluttua syötyään ihmisen paskaa, niin saako alkaa muotoilla myynti-ilmoitusta? Kuva liittyy."
Että niin. Ja Unski sai tosiaan kevään aikana itselleen kesätukan, joka sille joka kevät nykyään ajellaan. Nyt päätökseen oli vielä uusi hyvä syy, sillä ekaa kertaa ikinä Unskilla tuli hot spottia päähän. Ihan hirveältähän se näyttää kapinen kettu-lookissaan, mutta on ainakin mukava olla. Mutta kyllä se Uns osaa ihanakin olla kun haluaa ja onneksi välillä väläytteleekin myös kiltin koiran käytöstä.

Semmoinen oli meidän kevät. Seuraavaksi on sitten kesä.