08 joulukuuta 2018

joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi


Oliskohan aika kertoa hieman uudesta perheenjäsenestämme. Viralliselta nimeltään Red'n Ready Cosmic Latte ja arkisesti Riepu.

Mennään hieman ajassa taaksepäin. Mulla on ollut jo vuosia aika selvää mistä seuraava koira tulee ja olen tiettyjä narttuja katsonut. Yhdistelmiä ruvettiin kuitenkin suunnittelemaan jo vuosi sitten, joka olisi ollut mulle vähän liian aikaisin. Kotona kun oli kolme suht aktiivista koiraa, jonne neljäs olisi ollut vähän liikaa etenkin kimppakämppäelämään. Ihme kyllä ensimmäinen yhdistelmä ei onnistunut ja näin ollen pentujakaan ei ollut tulossa. Tavallaan sain vetää henkeä ja olla omalta osaltani helpottunut, kun en joutunutkaan vaikean valinnan eteen siitä ottaisinko jo seuraavan koiran yhdistelmästä jota olin odottanut. Jatkoimme elämää Vekin, Eetun ja Unton kanssa. Kuitenkin toiselle odottamalleni nartulle alettiin suunnitella myös pentuja. Mutta kuten edellisen yhdistelmän epäonnistuminen oli opettanut, niin totesin että monta asiaa on vielä edessä siihen pisteeseen, että pentuja todella on tulossa. Niin kävi että tämä narttu ei aloittanut tai ole vieläkään aloittanut juoksuja ja pentue päätettiin siirtää tulevaisuuteen. Niimpä mun pitkään valmiina olleet suunnitelmat pyyhkiytyivät pois. 

Kun kaikki yllä oleva tapahtui, niin samaan aikaan tutustuin kokoajan lisää ystävääni Shantiin ja hänen koiriinsa. Sain olla aitiopaikalla kuulemassa hänen suunnitelmistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistä. Jossain vaiheessa vuotta Shantille muutti takaisin hänen sijoituskoiransa Maaru. En enää edes muista miten kaikki lopulta tapahtui, mutta päätimme että minä alkaisin treenata agilitya Maarun kanssa. Ja niin me alettiin treenata ja Maaru myös oli meillä satunnaisesti päiviä ja öitä kylässä. Oli hauskaa päästä tekemään uuden vieläpä jo aikuisen koiran kanssa ja viemään sitä eteenpäin, kun omaa seuraavaa koiraa ei ollut tulossa. Treenasimme ihan ajatuksena päästä kisoihin asti ja mä olin innoissani siitä että pääsen pitkästä aikaa kisaamaan alempiin luokkiin. Tilanne oli meille molemmille ihanteellinen, sillä Shantilla ei riittäisi aikaa treenata Maarua ja minusta taas oli hauskaa saada agilityyn myös toinen koira, kun sitä en kuitenkaan voinut Eetun ja Unton kanssa tehdä. Tilanne kun on kuitenkin se että agility on se the laji, jota tekisin varmasti vaikkei omaa koiraa lajiin olisikaan. 


Sitten tuli syksy ja suru. Eetu alkoi voimaan huonosti ja jännitys siitä onko sillä kaikki hyvin alkoi hiipiä mieleen. Maailma löi epäoikeudenmukaisuudellaan suoraan kasvoihin, kun rakkaimmalla pienellä koirallani todettiin koko kehoon levinnyt imusolmukesyöpä. Jouduin hyvästelemään Eetun samana hetkenä klinikalla ja päästämään sen pois. Suru ja tuska oli hirveä. Kun lääkäri kertoi uutiset, niin sain koottua itseäni sen verran että soitin kolme puhelua. Äidilleni, pikkuveljelleni ja Shantille. Shantille sain soperrettua sen että huonoja uutisia, pääsetkö tänne. Seuraavaksi äidille ja pikkuveljelleni puhelut siitä mikä on tilanne. Kun lähdin eläinlääkäristä silmät sumeana itkusta, niin Shanti käytti mua kaupassa ja laittoi ostoskoriin ruokaa, vei kotiin ja varmisti että pärjään. Sellaista ystävän tukea jota arvostaa. Siitä muutaman päivän päästä päädyimme siihen että Maaru tulee nyt meille joiksikin päiviksi auttamaan minua suruun. Untosta ja Vekistä ei ollut tarpeeksi kainalokoiraa korvaamaan aina minussa kiinni nukkuvaa Eetua ja juuri sellaista turvaa tarvitsin. Maaru on kokenut elämässään myös paljon ja pelkkä yksi sana riitti, niin se liimautui viereeni nukkumaan ja pysyi siinä niin pitkään kun halusin. Kumpikin tunnuimme olevan hyvillämme siitä toinen oli vieressä. Ulkona sen hassuttelut ja leikkimiset toivat kiintopisteen johon keskittyä kävelyillä, kun Vekin ja Unton katsominen paljasti vain karun totuuden siitä että Eetu puuttui. Maaru oli terapiakoirani. Ennen Eetun kuolemaa Maaru oli ehditty astuttaa Pikillä, joka tiesi sitä että Maarun treenaaminen jäisi tauolle. Pikiä olen saanut seurata jo jonkin aikaa ja päässyt myös itse treenaamaan ja kisamaan sen kanssa agilityssa. Pikissä on jotakin niin hullua voimaa ja hieman kesyttämätöntä, joka kiehtoo ja tulee tunne että haluaisi itse päästä kokeilemaan samaa. Maarun tiineys eteni ja teimme päätöksen että tulen sen synnytykseen mukaan, kun Maarusta oli tullut mulle kuitenkin jollain tavalla erityinen. Ja niin 1.10. maanantai iltapäivänä synnytys alkoi. En ole vamaan koskaan tehnyt niin nopeaa lähtöä, kun hyppäsin vaatteisiin, juoksin autolle ja ajoin luojan kiitos vain muutaman kilometrin matkan Shantille. Maaru synnytti viisi poikaa, joista kaksi ensimmäistä oli punaisia uroksia. Heti kun ne syntyivät niin totesin että voi ei. Tuntui valtavan hienolta olla synnytyksessä mukana. 


Pennut kasvoivat ja pääsin näkemään niitä monta kertaa viikossa. Marsuista kasvoi pieniä koiria, jotka tuntuivat jotenkin omalta, vaikka ne eivät mun mitenkään olleet. Olin hoitamassa pentuja useasti ja autoin viemään niitä jänniin paikkoihin, kerran otin ne koko päiväksi omalle työpaikalleni studiolle. Olin alusta alkaen ihastunut kahteen punaiseen poikaan. Niiden kasvaessa ihastus vain voimistui ja huomasin että näistä tulee oikeasti todella reippaita ja rohkeita harrastuskoiran alkuja. Huomaamatta keskustelun sävy alkoi muuttua siihen suuntaan, että käykö tässä todella niin että minulle tulisi joku pennuista, etenkin kun kävi ilmi että odottamani yhdistelmä peruuntui ja siirtyi ehkä tulevaisuuteen. Pohdin pääni puhki ja kaverit saivat kyllä sellaisia ääniviesti-analyyseja kun tuskailin ja pohdin asiaa. Eetun kuolema oli jättänyt ison aukon, jota omat aikuiset koirat vain eivät voineet enää täyttää. Tuntui että sydän oli jo alkanut tehdä valintaansa, mutta järjellähän nämä asiat on pakko miettiä. Lähtökohdat eivät sinällään voineet olla paremmat, kun kasvattaja on yksi parhaista ystävistä ja pentujen vanhempien kanssa on treenattu, kisattu ja nartun kanssa eletty. Pennut olivat nykymittakaavalla lähes naapurissa ja olin saanut seurata niiden kasvua syntymästä saakka päivittäin. Tiesin että saisin juuri sen pennun jonka haluaisin ja kasvattaja on hyvä ystäväni. Tulin siihen tulokseen että tässä on nyt pentue joka on hieno ja voisin ottaa siitä koiran erilaisessakin tilanteessa, mutta kaikkien asioiden summana hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Niin päätös tehtiin ja lopullinen odotus ja jännitys alkoi.


Pentujen terveystarkastuksen ja pentutestin jälkeen tehtiin päätös sitten kuka pennuista meille tulee. Punaiset pojat pysyivät suosikkeinani alusta asti, mutta erityisesti Riepun veli Kipp oli pienestä asti ihan mun lemppari. Riepu oli nimittäin koko aikansa ennen luovutusta niin mysteerinen tyyppi, etten aina tiennyt mitä ajatella siitä. Jossain vaiheessa tuntui että se oli peräti kiltti ja hieman etäämpi kuin useampi veljensä, jonka vuoksi monet viikot olin varma että toinen veli on se joka meille tulee, mikäli kaikki on kunnossa. Kuitenkin ihan viimeisinä viikkoina Riepu taisi kuulla mitä siitä puhutaan ja se muuttui suorastaan villipedoksi. Se sai useamman kuin kerran silmäni suurentumaan lautasen kokoiseksi ja mietin että tästähän saa melkoisen työmaan. Siinä riitti voimaa, energiaa, vauhtia ja elämänhalua. Ja sitä etsin. Pentutarkastuksessa Riepu todettiin täysin terveeksi ja jäätiin odottamaan seuraavan päivän pentutestiä. Riepu oli pentutestissä kyllä ihan oma itsensä: villi, rohkea, leikkisä ja kaikinpuolin hyvä ja hieno pentu. Hymyilin varmaan koko pentutestin ajan, koska tässä koirassa oli juuri sitä elämänmakua jota toivoin. Sillä oli koko pentutestin ajan niin siistiä. Pentutestin jälkeen mietiskelin muutaman tunnin ja ajatuksissa pyöri lähinnä yksi lause: haluan nähdä mitä tästä pennusta voi tulla. Sitten nähtiin illalla Shantin kanssa ja juteltiin ja oltiin oikeastaan täysin samaa mieltä.


Viimeisten viikkojen aikana vielä nähtiin pennun kanssa useasti. Sitten koittikin luovutuspäivä. Ja luovutuksesta on nyt vähän aikaa. Ensimmäiset viikot Riepun kanssa ovat menneet hienosti. Valtavan energinen ja hauska pentu, jota ei paljon mikään vastaantuleva hetkauta. Eniten on jouduttu treenaamaan sitä että läheisyyskin on ihan ok, eikä aina tarvitse olla niin pirun itsenäinen ja cool pentu. Vekin ja Unton kanssa on mennyt hyvin ja pojat hyväksyivät pennun jopa nopeammin kuin kuvittelin. Riepu on ollut ihan mahtava kyllä itsekin, sillä se osaa lukea aikuisia koiria hyvin ja antaa niille tilaa kun ne sitä pyytävät. Silti se on sopivan höntti pennuksi ja saattaa tunkea viereen nukkumaan tai mässyttämään lelua, vaikka isoja koiria ei varsinaisesti kiinnostaisi. Tämä on tehnyt hyvää siksi että pojat ovat oppineet että vaikka pentu tuleekin lähelle, niin se ei haittaa ja voi olla täysin rennosti. Yksinolot ovat kaikki koirat olleet lyhyet ajat yhdessä, mutta työpäivien ajaksi Unton laitan erilleen. Hieman huvittavaa on millaiset häkkiviritelmät ja aitaukset hommasin pentua varten vain todetakseni että elämä on paljon helpompaa kun sen antaa olla vain vapaana pentuturvallisessa huoneessa, kun koirat osaavat olla fiksusti jo keskenään. Ulkoilut menevät kivasti, kun aikuiset opettavat pennulle miten ollaan. Kaikin puolin voi sanoa, että hyvin menee. Riepu otettiin ajatuksella että se sujahtaa meidän arkeemme ja niin on tehtykin, ilman turhaa alleviivaamista. Oon kyllä niin ylpeä Vekistä ja Untosta, miten ne jo nyt antavat pennun olla pentu, eivätkä ota itseensä sen vauvailuista. Esimerkiksi Unsikilta on todella, todella paljon se että se on ok jo parin viikon jälkeen lähes joka tilanteessa pennun kanssa ja antaa sen roikkua itsessään ulkona sekä sisällä. Työnjako aikuisilla koirilla tuntuu menevän niin, että ulkona Unski juoksuttaa Riepua ja sisällä Vekki toimii isoveljenä, joka leikittää jo hieman pentua ja antaa sen nukkua lähellään. 



Riepun kanssa on aloitettu pieniä vauva-treenejä lähinnä kotona. Hallilla on käyty pari kertaa. Leikkiminen on Riepulla jo todella lupaavaa ja sitä ollaankin vaalittu. Rakastan sen raivoa lelujen kanssa, ketteränä poikana saalistaa ja ei kyllä irrota otetta sitten millään. Ruoalla ollaan aloiteltu pentutreeneissä juttuja ja tällä hetkellä on tehty pohjat istumiseen, odottamiseen, kämmenkosketukseen, korokkeelle nousemiseen ja pyörähdyksiin molempiin suuntiin. Ja nyt seuraa mullistava paljastus. Riepu saa olla ensimmäinen laatuaan mun koirista, jota ei rakenneta pentuna kohti tokokenttiä. Tiedän, hurjistuttaa ehkä vähän itseänikin. Riepun päälajeiksi toivotaan samoja kuin "isoveljelleen", eli agilitya ja paimennusta. Katsotaan mitä tästä tulee, odotan kyllä innolla. Haluan nähdä mitä koirasta voi saada näitä kahta lajia ajatellen, kun sitä tokoa ei hinkata pennusta saakka, vaan keskitytään pelkästään näiden päälajien pohjatyöhön. Tottakai nyt jonkinlainen tottelevaisuuden kaltainen hallinta ja peruskäskyt rakennetaan, mutta siinäpä se. Niimpä pentutreeneistä saa toistaiseksi yliviivata pakolliset toko-asiat ja keskittyä muihin hauskoihin juttuihin.

Olen kyllä erittäin iloinen tästä tyypistä ja uskon että siitä kasvaa mainio harrastuskoira ja lisä meidän laumaamme. Riepu on jo nyt ihanan itsenäinen, mutta se kuuntelee mua hyvin ja tulee luokse vaikeistakin paikoista kutsuttaessa. Ihan uutena asiana mulle on tullut sen pieni pidättyväisyys vieraista ihmisistä ja koirista, mikä on kuitenkin juuri sitä mitä seuraavalta koiralta toivoin. Tuntuu kuitenkin hassulta miten 9 viikkoinen pentu voi olla halutessaan niin cool, ettei se koe tarvetta mielistellä ja kerjätä hyväksyntää jokaiselta ihmiseltä tai koiralta, vaan se keskittyy siitä tärkeisiin asioihin kuten omistajaan tai tuttuihin ihmisiin ja koiriin. 


Tuntuu hieman kohtalolta ajatella miten samaan aikaan kaikki tapahtui vain yhden syksyn aikana. Menetin ensimmäisen ja rakkaimman koirani, mutta suunnilleen samaan aikaan Riepu syntyi. Kuitenkin näiden tapahtumien välissä oli aikaa minulle surra ja olla Vekin ja Unton kanssa kolmisteen. Sitten elämäämme saapasteli Riepu ja uusi seikkailu alkaa. 

15 marraskuuta 2018

Riepu



Noniin, suurien uutisten aika. Tosin nyt vain lyhyesti ja myöhemmin koko tarina. Tässä on kuitenkin perheemme uusi tyyppi Red'n Ready Cosmic Latte, eli arkisesti Riepu. Pieni ja punainen poika, joka on kuin tulta ja tappuraa. Hauska, elämänjanoinen, seikkailunhaluinen ja rohkea tyyppi. Jännityksellä ja uteliaana odotan millaista yhteinen elämämme tulee olemaan. Eetun lähdön jälkeen on tuntunut että jotakin puuttuu. Sen jättämä tyhjyys on liian iso, jota jo kotona olevat koirat eivät vain pysty yksinään täyttämään. Niimpä Riepu syntyi juuri kun sitä eniten tarvittiin ja odotan innolla millaista meille tulee. Seikkailu alkakoon.


Kuva Anne Barck


22 lokakuuta 2018

paljon vahvempi kuin uskot

"Lupaa minulle, että muistat, olet paljon
urhoollisempi kuin uskot, paljon vahvempi
kuin uskot ja paljon viisaampi kuin uskot."
- Nalle Puh
Olen oppinut rakastamaan syksyä. Vielä joskus se tuntui katkeralta kesän lopulta ja kiireen alkamiselta, pimeiltä illoilta ja vuodenajalta jolloin ihmiset alkavat hiljalleen olla epäsosiaalisia. Viime vuonna opin kuitenkin rakastamaan syksyä ja tänä vuonna rakastan ehkä vieläkin enemmän. Alkusyksy nyt on aina ollut ihana, kun kaikkialla on värikästä ja ilma kirpakkaa mutta vielä lämmintä. Kuitenkin kaikki muukin mikä liittyy syksyyn tuntuu hyvältä ja ihanalta, edes tuleva synkkä kaamoskausi ei pelota enää samanlailla kuin joskus. Siihen vaikuttaa varmasti koti, jossa olemme asuneet nyt jo kaksi syksyä ja jossa on hyvä olla. Olen tehnyt siitä oikean kodin, turvapaikan jossa on hyvä olla ja viihdytään koirien kanssa. Syksy tarkoittaa nykyään tehokkaan kisakauden alkamista kesän rennomman jakson älkeen. Syksy ja talvi on ihanteellista aikaa kisata, kun kisoja on pääkaupunkiseudulla joka viikonloppu. Jo kesän aikana aloin haaveilemaan hiljalleen tulevasta syksystä ja tulevasta kisakaudesta. Se kun aamulla herää, juo kahvit, käyttää koirat ulkona ja alkaa pukea kisavaatteita. Ajelee kisapaikalle ja viettää siellä ainakin puoli päivää kavereiden ja tuttujen kanssa kisapaikalla jutellen, samalla kisaten parhaassa lajissa ikinä. Sama kaava lähes joka viikonloppu, ah. Kisojen jälkeen kotiin ajellaan yleensä hikisenä, väsyneenä mutta suhteellisen onnellisena. Kotona saattaa odottaa pari lasia viiniä, hyvää ruokaa ja hengailua kavereiden kanssa tai itsekseen. Kynttilät ja tunnelmavalaistus ja lattialla raukeina nukkuvia koiria. Kyllä. Ja yksi iso tekijä, joka on varmasti vaikuttanut negatiivisesti syksyyn on niinkin yksinkertainen kuin: vaatteet. Miten monta vuotta olenkaan joskus mennyt sellaisilla puoli-hyvillä ulkoiluvaatteilla, jotka eivät varsinaisesti ole vuodenaikaan tehtyjä ulkoiluvaatteita, vaan esim collarit ja vanha tuulitakki. Vaatteet vituttaa, jolloin ulos lähteminenkin syysiltana vituttaa vielä enemmän. Jossain vaiheessa elämää tajusin, että jos ulkoilen päivittäin monta kertaa ja käyn pitkillä lenkeillä päivittäin oli sää mikä tahansa, niin ansaitsen hyvät ulkoiluvaatteet. Niimpä rupesin panostamaan laatuun ja pidin huolen, että mulla oli aina valmiina hyvä ulkoiluvaatetus. Kyllä oli motivaatio lenkkeilyyn aika eri, kun vaatteet tuntuivat hyvältä, ne olivat säänkestävät ja kestivät kuivana päivän lenkkeilyt helposti. Nykyään syksyn tullessa pidän huolen että vaatetus on kunnossa ja käyn haalimassa useita pareja hanskoja ja pidän huolen että otsalamppu on aina toimiva. Koska niinkin yksinkertainen asia kuin hyvä ja toimiva otsalamppu koirien kanssa pimeässä samoillessa tekee vain paljon. Sitä tekee kummasti mieli kävellä aika paljon pidempi lenkki, kun vaatteet tuntuvat hyvältä ja metsää valaisee tehokas otsalamppu. Joskus vielä kuljin lenkit kännykän taskulampun varassa, minkä muistan olleen niin perseestä. Onneksi sitten tajusin ottaa otsalampun tilalle. Materialismionnellisuus tällaisessa asiassa vaan toimii. 
Elämä kahden aikuisen koiran kanssa on suhteellisen helppoa. On kaksi kättä, kaksi hihnaa. Yksinkertaista. Pian elämä kuitenkin muuttuu, sillä koirien määrä kasvaa kolmeksi. Saamme laumaamme tyypin jonka olemassaolon olen kuvitellut jo monia, monia vuosia ja miettinyt että millaista se tulee olemaan. Jännittävää, ihanaa ja outoa. Siitä on viisi vuotta kun olen kasvattanut koiranpennun ja sain siitä lähes täydellisen, mutta se tuntuu tapahtuvan ikuisuus sitten. En malta kuitenkaan odottaa, mutta siihen saakka nautimme vielä pienestä laumastamme ja kahdesta ihanasta, rakkaasta koirasta. 

21 syyskuuta 2018

elämää kaiken jälkeen

     

Yllä olevat kuvat samasta paikasta. Eetu viimeisenä päivänään. Hän pääsi saikkulaisena mukaan studiolle, jossa lukuisat ihmiset rapsuttivat ja kehuivat. Oltiin ihan kahdestaan, Eetulle laatuaikaa mun kanssa. Sitten lähdettiin eläinlääkärille, saimme iskun vasten kasvoja huonojen uutisten kanssa ja yhteinen matka päättyi. Sanottiin hyvästit. Oikealla kuvassa hieman sen jälkeen Vekki ja Unto studiolla, harjoittelemassa Eetun suuriin saappaisiin astumista.

En oikein tiedä miksi en ole kirjoittanut blogiin mitään Eetun kuoleman jälkeen. Paljon kun kuitenkin on tapahtunut. On ehkä tuntunut siltä että ne eivät kuitenkaan merkitse vielä niin paljoa, että haluaisin Eetun muistokirjoituksen uppoavan jonnekin arkistoon muiden kirjoitusten joukkoon. Ikävä on edelleen kova ja pahinta on tajuta etten koskaan enää näe Eetua tai tunne sen turkkia tai näe iloista ilmettä. Kaikki mitä vain Eetu oli ja osasi on poissa. En voi nähdä sen eleitä tai ilmeitä kenessäkään muussa koirassa. Silti tunnen edelleen valtavasti helpotusta ja olo on myös todella hyvä. Ei tarvitse pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu, onko koira kipeä ja tulkitsenko sen eleitä oikein. Kyllä se on vain totuus, että terveet koirat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ja epätietoisuus tekee epätoivoiseksi, vainoharhaiseksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Luulin että olisin rikki todella pitkään, mutta ehkä kaikki suru ja luopumisen tuska mistä olen selvinnyt tähänkin asti on auttanut. Isän itsemurha tuli shokkina, jolloin kaikki tunteet tulivat yhtäaikaa. Vihan, surun ja lohduttomuuden lisäksi piti oppia siihen, että vaikka mitä tekisit niin isää ei saa enää takaisin. Nyt osasin antaa rakkaani pois, kun tiesin että niin on tehtävä, se on oikein. Tiesin vain että tämä on nyt se hetki, vaikka kukaan ei tiennytkään että se tulisi juuri nyt. Osaan olla kiitollinen siitä mitä sain ja mitä sain antaa koiralleni. On helpompi olla kun tietää nämä asiat, voi antaa itselleen rauhan.

(c) Sonja Löfgren 

Muut koirat ovat toipuneet asiasta hyvin. Kuka tietää tiesivätkö ne jo paljon ennen minua, että tämä oli tulossa. Ehkä ne lukivat Eetusta sen mistä minä en ollut varma. Vekki on ollut mielestäni aika normaali, mutta Unski oli tavallista vetäytyväisempi ja se halusi olla yksin. En saanut sitä millään olemaan kanssani, kun se halusi vain mennä sängyn alle tai muualle olemaan rauhassa. Pikkuhiljaa se alkoi taas hakemaan kontaktia ja olemaan enemmän meidän kanssa kotona. Tilanne ei ole sinällään uusi, koska Eetu asui pitkiä aikoja Jämsässä ja vasta viime vuodet alkoi olla taas enemmän mun luona. Olemme siis olleet ennenkin kolmistaan ja siksi tuntuu kuin Eetu olisi taas vain asumassa muualla. Ehkä Eetun puuttuminen ei siksi näy koirille ja laumassamme niin suuresti. Ensin vain kävimme kävelyillä. Kaikki muu tuntui minusta väärältä, joten en osannut kuin surusta sumeana kävellä kotimme ympärillä olevissa puistoissa ja lenkkipoluilla. Silti askel tuntui kevyemmältä kuin aikoihin. Minun ei tarvinnut miettiä jaksaako koirat kävellä, millaisella pohjalla voimme liikkua tai onko kävelytahti liian kova. Me vain kävelimme. Ja välillä istuimme maassa, itkin ja koirat leikkivät vieressä. Silti tuntui lohdulliselta katsoa kahta tervettä koiraani, jotka nauttivat juoksemisesta, kävelystä ja elämästä.


 Arkinen elämä voi nyt hyvin. Koirat saavat olla tosi paljon mun kanssa, sillä otan ne nykyään usein töihin mukaan. Toimistolla ja studiolla niitä rakastetaan kovasti ja aina kysytään että ovatko ne milloin tulossa seuraavan kerran. Töissä ne kulkevat uskollisesti perässäni, kun käyn hakemassa kahvia tai juttelemassa jonkun kanssa. Aina näillä reissuilla ne saavat useita ihailijoita ja rapsuttajia. Työpöydän ääreen palatessa en ole ehtinyt edes tarkastaa missä ne ovat, kun tyypit nukkuvat jo sikeitä päiväunia työpöytäni alla. Melko vaivattomia toimistokoiria siis.

(c) Sonja Löfgren 


Treenien ja kisaamisten suhteen on mennyt hyvin. Ekat kisat tauon jälkeen olivat agilityn piirinmestaruuskisat Helsingissä. Ikävä kyllä melkoisen aktiiviviikolopun vuoksi emme ehtineet kisata yksilöpiirinmestaruudesta, mutta pikkumaksien joukkuekulta tuntui hyvältä senkin edestä. Hyvä HSKH! Agilitya on muuten käyty yhdet kisat kisaamassa, tosin silloin paras tulos oli kielto vitonen. Nyt kuitenkin siirtymään syksyn kisakauteen ja tälle viikonlopulle on kahdet kisat. Ihan parasta päästä kisaamaan! Treeneissä ollaan käyty edelleen kesäryhmässämme Hannamari Niemisen treeneissä seuralla ja siihen päälle Juha Oreniuksen viikkotreeneissä Akatemialla. Juhan treenit on olleet ihan parhaita ja kehuja ollaan saatu. Kyllä me ollaan kehitytty niin paljon ja olen innoissani siitä että kehitytään lisää, kun jatkossa treenataan ammattikouluttajalla viikottain.




(c) Hansu Laitala

Paimennuksessa ollaan kouluttauduttu myös. Kävimme paimennusguwu Jan Welssenin (USA) paimennusklinikalla Kiteellä, Vekin kasvattajan luona. Janilla oli tarkka periaate miten hän katsoo ja harjoittaa koiria eteenpäin lajissa ja parin päivän aikana teimmekin paljon erilaisia harjoituksia. Vekki pääsi myös ensimmäistä kertaa naudoille, mistä olen haaveillut pitkään. Vekki toimi naudoilla oikein hyvin ja se kuljettaa ja hallitsee niitä todella luontaisesti. Ei hallitse epävarmasti, vaan tyynen itsevarmasti ja pienin, riittävin elein.

Tähän samaan viikkoon mahtui siis agilitytreenien lisäksi paimennusklinikka, agilityn piirinmestaruus kisat sekä Red'n Ready kasvattileiri, jonne pääsimme mukaan. Hullun viikon kruunasi sunnuntai, jolloin aloimme kisaamaan FCI paimennuksessa saaden esikokeen hyväksytysti läpi, eli PAIM-E. Muutaman viikon jälkeen ajelimmekin Somerolle sitten uudelleen ja haimme uuden koulutustunnuksen PAIM-1. Kisoissa Vekki ei kyllä päästä mua helpolla, sillä se tulkitsee jännittämiseni siten, että sen täytyy tehdä hommia entistä kovemmin. Se selkeästi luulee etten hallitse tilannetta kun en käyttäydy normaalisti ja yrittää pitää lampaat mulla entistä enemmän. Ei ihan helpoin yhtälö, mutta toivon että minä voin tulevaisuudessa rentoutua ja Vekki voi huomata että tilanne on hallinnassa.

Tuore PAIM-1 Vekki

Viime viikonloppuna lähdettiin jälleen tien päälle, kun mentiin Viitasaarelle paimennusviikonloppua viettämään. Kesän ASCA paimennuskisat pidettiin samassa paikassa, joten odotin innolla paluuta kisa-areenoille tällä kertaa ihan vain treenaamaan samoihin puitteisiin. Ja se teki kyllä hyvää. Ankoilla pääsimme vihdoin ihan treenaamaankin ja opettelemaan vieraiden eläinten sielunelämää. Minä opin enemmän ankkojen elekielestä ja liikkumisesta, jolloin niiden hallitsemisestakin tuli helpompaa. Saimme kisaradan tehtyä useamman kerran ankkojen kanssa, kun tajusin miten toimia niiden kanssa. Päästiin tekemään lampailla, jotka olivat samoja liukkaita dorppereita jota kisoissakin oli. Vantaallahan treenaamme aina suomenlampailla, joten dorpperien erilaisuus tulee toisinaan yllätyksenä. Oli kiva huomata kuitenkin että Janin klinikan ja tämän viikonlopun jälkeen dorpperit eivät enää tuntuneet niin erilaisilta ja niillä työskentely sujui miten normaalistikin sujuisi. Päästiin tekemään sekä samankaltaisia tehtäviä kun Janin klinikalla, mutta myös isolla kisa-areenalla 40 lampaan hallintaa. Siinä saatiin katsottua meidän tämän hetkisiä treenin alla olevia asioita kuten etäisyys ja kaarille kaukaa lähteminen ison lauman kanssa. 





Ja sitten yksi kohokohta taas: naudoilla työskentely! Päästiin tekemään isoon nurmiaitaukseen kymmenen naudan kanssa, josta yksi oli iso siitossonni. Ei paljon työkoira Vekin puntti tutissut, vaan itsevarmasti ajoi karjaa eteenpäin ja pyynnöstä kävi pysäyttämässä. Kun joku alkoi kokeilemaan rajojaan, niin Vekki tiukalla katseella ja pienellä palautteella sai tyypin jatkamaan matkaansa. Sen jälkeen se palautui samantien tasaiseen työilmeeseen, eli ei jäänyt päälle vaikka sai välillä pistää nautaan vauhtia. Yllätyin taas miten luontaisesti se naudoilla työskentelee, osasi korjata linjaansa ja ajoi niitä itse tosi hyvälta paikalta. Tulee olemaan siistiä kyllä ensi kesänä kisata myös naudoilla, en malta odottaa! Etäisyys ei näilläkään eläimillä tulevaisuudessa tule olemaan ongelma, sillä Vekki jo nyt pystyi kuljettamaan niitä itsenäisesti kaukana, vaikka minä jäin jälkeen seisomaan. Kuten kuvistakin näkee, niin minä en ole yhdessäkään eli ei juuri tarvitse koiraa tukea luontaisessa työssään. Se tekee. 






Unski pääsi myös käymään paimennusviikonloppuna uusilla lampailla. Tyyppi osoitti taas olevansa sekin työkoira isolla T:llä, sillä ei paljon 40 lampaan lauma tuntunut missään kun tyyppi teki hommia. Suurien sateiden jäljiltä areena oli ihan mutainen ja vetinen paikoitellen, joten rapa vaan roiskusi kun iso lammaslauma siinä liikkui. Unski vaan onnellisena teki duunia ihan rapaisena ja mutaisena, kun kaikki lensi sen päälle lampaiden jaloista. Sai taas niin paljon kehuja. Kyllä tää vain on niin sen juttu, en ole koskaan nähnyt sitä onnellisempana kuin eläimillä työskennellessä. 




Koirat viettävät siis tavanomaista aktiivisempaa elämää, sillä lasken vielä kaiken muun treenin ja kisaamisen päälle kyllä aktivoinniksi töissä mukana olon. Ainakin sen verran puhki koirat ovat, että toimistopuudelina olo käy kyllä sekin työstä. Vekki treenaa myös tulevaa koirarooliaan varten Sykkeeseen, eli se on vielä kirsikkana kakun päällä kaiken muun treenin ohella. Nyt on alkanut myös konkretisoitua se, että kyllä seuraava koira meidän laumaan tarvitaan. On jännittävää kuka ja mistä meille lopulta muuttaa, mutta en malta odottaa että pääsen hänen kanssaan tekemään. Surua, iloa, arkea ja kaipuuta on siis meidän elämä tällä hetkellä. Miten kiitollinen saa olla ensimmäiselle, elämänsä koiralle, jonka vuoksi on tässä. Mitkään tulokset, harrastukset, kaverit tai tittelit eivät olisi mahdollisia, ellei olisi ollut Eetua. 

Merkkaamattomat paimennuskuvat (c) Mari Hakala