07 huhtikuuta 2018

Halli SM ja hyppyvalio kello tikittämään!


Mun piti runoilla meidän ekoista arvokisoista ihan oma postauksensa, mutta se on jäänyt luonnoksiin junnaamaan. Ehkä mennään lyhyemmällä versiolla tällä kertaa! Halli SM-kisat olivat jo viime kuun puolella ja kestivät koko viikonlopun. Vekki oli ekana aamuna kolmas starttaava koira ja sunnuntaina kahden radan rankingin mukaan toisena starttaava. Aikainen lähtönumero tuli siitä, että isoissa makseissa meillä juuri nollatuloksia ole, jonka mukaan olimme siellä rankingin häntäpäässä. Yritin niellä typerät ajatukseni siitä että sillä olisi mitään väliä ja kukaan asiaa kummemmin miettisi kuin korkeintaan minä. Kokemusta sinne mentiin hakemaan ja viettämään viikonloppua mahtavalla tavalla ja pikkumakseissa me ollaan ja tullaan olemaan.

Lauantaina eka rata alkoi jo 7:30, mikä tuntui ihan mahdottomalta. Kuka tohon aikaan pystyy antamaan parasta osaamistaan, kun hyvä että aamupala meni alas. Onneksi oon tottunut töiden takia vetämään itseni skarpiksi kellonajasta riippumatta ja hyvin se jännitys adrenaliini alkoi iskeä kun pääsi sängystä ylös. Vaikka omassa hallissa kisat olivatkin, niin kyllä sen ison kisan tunnelman pystyi aistimaan jo heti aamusta. Kävin kumpanakin aamuna koiran lämppäämisen lisäksi juoksemassa ja verryyttelemässä myös itseni. Pitää alkaa ottaa tavaksi, koska kyllä sen ihan tuntee miten hapenottokyky paranee ja veren saa kiertämään. Ei ole oikea paikka se itse radalla juoksu alkaa verrytellä itseään. Ekana mentiin hyppäri, joka tutustumisessa yllätti olevalla hyvinkin tehtävä rata. 


Ja tehtävä se olikin! Rimat pysyi ylhäällä ja tultiin maaliin vitonen alla. Ennen ansaputkea piti tehdä melko tiukka käännös, jos halusi varmistaa että koira ei lähte lapasesta. Tyhmänä kuvittelin Vekilläkin olevan riski siihen ja jarrutin sitä aivan liikaa jännityksessäni. Jännityksessä ja kiireessä tehdyt hyssyttelyt ovat usein sen verran epäselviä, että Vekiltäkin tuli aiheellisesti palautetta samantien koska se oli ottamassa hyppyä ja oli jo menossa hyvällä linjalla sinne. Silti maalissa oli vain suuri onni ja ilo, että tuosta noin tehtiin pienellä ohjausvirheellä elämämme ensimmäinen arvokisarata. 

Seuraavaa rataa odotellessa ehti hyvin morottaa kaikki tutut ja viettää laatuaikaa Vekin äidin, siskon ja puolisiskon omistajan Ninnin sekä veljen omistajan kanssa Tiian kanssa, joita nähdään harvemmin kuin Pohjois-Karjalassa ja Kuopiossa asuvat. Vekki tuli hyvin toimeen veljensä kanssa ja ne pystyi lenkkeilmään vapaana sulassa sovussa. Oon nykyään varma että Vekillä on joku henkinen veljesyhteys veljiinsä, sillä se ei niille korvaansakaan nosta ja pystyy olemaan rentona niiden kanssa. 
Agilityrata olikin sitten meille vaikeampi. Onnistuin jotenkin sössimään helpon suoran ja puskemaan Vekin väärään päähän putkea - tai sitten nimenomaan oletin liikaa että se valitsee oikein enkä auttanut ollenkaan. Tämän jälkeen kyllä tehtiin rata loppuun asti, mutta Vekki tuli yhden takaakierron törkeästi läpi ja muuta pientä. Saatiin siinä vaiheessa sanoa heipat mahdolliselle finaalille ja ottaa loppupäivä rennosti. Minä vein koiran kotiin ja palasin vielä talkoilemaan ja kotona oltiin vasta illalla. 


Sunnuntaina meillä oli 8:00 aamulla viimeinen agilityrata karsinnoista. Radassa oli vaikeita kohtia heti aamulla pureskeltavaksi ja mietin että mitenhän tässä mennään. Rimat tapissa ja vielä vähän uninen ohjaaja ja koira, niin ei oo meillä ihan paras yhdistelmä. Vekki teki ihan sairaan hyvän keinun, vaikka vedätin sitä ja juoksin itse eteenpäin! Lopulta rata kosahti taas kohtaan jota olin miettinyt ihan liikaa, eli kepeille vientiin. Piti tehdä vastakäännös, mutta jotenkin unohduin ihailemaan mielessäni onnistunutta keinua ja persjättöä hypyillä, jolloin en tehnyt ohjausta ja noh, ei ihme että se ansahypylle meni. Silti loppurata meni suhteellisen hyvin, mitä nyt esitettiin että meillä on juoksu A ja juostiin se läpi ilman ajatustakaan pysähtyä. Vähän jäi ketuttamaan tuo kosahtanut kohta, mutta enimmäkseen silti taas kiitollinen olo siitä että koko kisoissa juostaan ja pystytään näihin ratoihin.


Kuvassa vasemmalta oikealle: Vekki, siskopuoli Gaissa, kaikkien emä Naava ja veli Pokka. Viikonloppu oli kyllä ihan huippu. Tehtiin vielä ratojen jälkeen useampi kävelylenkki yllä olevalla perheporukalla ja saatiin juteltua kyllä kaikki kuulumiset maan ja taivaan väliltä. Onni on myös niin hyvät puitteet ja kahvio, jossa tuli istuskeltua kuin kahvilassa konsanaan syömässä herkkuja ja juttelemassa lämpimässä vaikka agilitykisoissa oltiinkin. Sitten jännittämään viimeisen karsintaradan parhaat maksit, siitä finaalit tippa silmäkulmassa katsoen ja ollen onnellinen siitä että saa tehdä just tätä lajia. Se yhteinen jännittäminen ja hurraaminen ja mukana eläminen - sitten kun nolla tulee niin koko yleisö repeää. Oon vähän herkkis joo, mutta olin aika monessa kohtaa kyllä kyyneleet melkein silmissä, koska tämmöset yhteisölliset jutut on vaan parhaita. Talkoilin vielä joukkuekisan jonne meidän joukkue ei yltänyt. Siinä oli agilitya yhdelle viikonlopulle!

Viime viikonloppuna meillä oli HSKH:n seuranmestaruuskisat, mutta sieltä ei kyllä mitään mainittavaa. Hyvä kisapäivä oli lopulta aika huono, koska tuntui ettei oltu samalla radalla. Viimeinen rata hyllytettiin neljänneksi vikalla hypyllä taas huonoon jarruttavaan ohjaukseen. Tein sen taas ilmeisesti Vekin mielestä huonosti ja se koki paremmaksi olla ottamatta hyppyä vaan rynnätä vaan mun jalkoihin huutamaan. Sellainen kisapäivä se. 


Tänään meillä oli niin sanotut viimeiset kisat, koska oon päättänyt että nyt pidetään se hengähdystauko ja oikeasti treenataan asioita. Mulla alkaa ensi viikolla TV-sarjan kuvaukset ja suosiolla pidän viikonloput nyt kevyempänä jotta ehtii hengästää pitkien viikkojen välissä. Kyllähän mä olin haaveillut että tauolle jääminen olisi mukavaa hyppyserti kourassa, mutta viime viikonlopun kaaoskisat ei kauheasti vakuuttaneet että niin voisi tapahtua. Näihin HAU:n kisoihin ilmottauduin siksi että oli useampi lahjakortti ja tarjolla nimenomaan kaksi hyppyrataa agilityratojen ohella. Ensimmäinen hyppyrata tuntui itse saatanalta ja puhahtelin että tästä jos jostain ei tuu kyllä yhtään mitään. Mutta niin taas kävi jotakin maagista ja radalla oli kunnon tekemisen meininki. En ollut tajunnutkaan tutustumisessa että radalla on itseasiassa monta kohtaa jossa Vekin esteosaaminen ja irtoaminen pääsee oikeuksiinsa. Tutustumisessa luovuin kaikista ideoista ja totesin etten kuitenkaan jaksa juosta. Mutta itse radalla sitten juoksinkin niin kovaa kun pääsin ja jätin Vekkiä suorittamaan ja tein ohjauksia joista luovuin kun en uskonut ehtiväni. Ihan pirun hieno rata, jossa Vekki vaan pisti menemään ja itse juoksin jo kaukana edellä valmistelemassa ohjauksia. Sen ansiosta radalla ei tullut kaarroksia tai muuta hidastavaa ja niinhän siinä kävi että tuli

NOLLA, etenemä 5,12m/s, 1.sija ja HYPPYSERTI!!

Maaliin tullessa oli taas adrenaliinit tapissa. Miten voi ollakaan laji, jossa vielä lähtöön astuessa et voi tietää että millainen rata sieltä tulee. Tää tuli kyllä niin tarpeeseen, sillä näin että kyllä ne etenemät näyttää aika hyvältä silloin kun itse pinkoo ja ei ota koiralle mitään kaarroksia ylimääräistä. Kyllä mentiin hymyssä suin jäähkälle ja koko loppupäivän ja kauden tavoitteet, tai oikeastaan pelkät unelmatkin oli sitten siinä agilityn osalta. Kaksi seuraavaa rataa ei enää mennyt niin hyvin ja se on juurikin tämän lajin huvittavuus. Kummatkin aivan tehtävissä, mutta en vaan saanutkaan enää niin hyvää draivia päälle ja ratapohjat vaikuttivat suht helpoilta mutta itse tehtäessä eivät olleetkaan. Sen huomasi myös tuloksia ja muidenkin päätä pudistellen radalla sähläämisestä. Aina ei vaan lähe. Mutta tänään lähti uskomattoman hyvin ja nyt on hyppyvaliokello pistetty käytiin! Nyt me pidetään agilitysta ainakin jonkinlainen tauko, treenataan peruspalikat takaisin kuntoon ja harjoitellaan uusia taitoja. Katotaan kauan maltan pysyä poissa, koska onhan tää nyt ihan parasta hommaa ikinä! 

  
(c) Sonja Löfgren 

17 maaliskuuta 2018

"Mikään ei ole muuttunut paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut" — Anthony De Mello


Blogin puolelle tuossa jonkin aikaa sitten mainitsinkin, että katsoin meidän kalenteriin sopivan tokokokeen lähitulevaisuuteen. Ilmopäivää edeltänä iltana olinkin sitten haukkana istumassa koneella ja kyttäsin minuuttien kulumista keskiyöhön, sillä nyt en halunnut jäädä rannalle ruikuttamaan. Saatiin paikka kokeeseen ja niin se sitten konkretisoitui, että olisimme menossa vuosien jälkeen vihdoin tokokokeeseen! Jos jollekin lukijalle on epäselvää, niin Vekille kisattiin vuotiaana TK1. Kuitenkin jokaisessa kolmesta kokeesta paikkamakuusta tuli koira päälle, häiriköi tai inisten nousi ja liikkui kun muut makasivat. Mua alkoi ahdistaa ja vanhoilla säännöillä avoimessa mentiin vielä paikkiksessa piiloon. Sitten uusista säännöistä tuli viidakkorummutusta ja päätin, että kisaamme vasta sitten. En halunnut tilannetta, jossa olen piilossa ja joku menee häiriköimään toisten luo etkä voi itse olla koiran tukena. Alettiin myös samalla treenata Vekin tokoilmettä, joka kaipasi kohennusta koska enhän mä osannut vielä kaivaa Vekistä kaikkea potentiaalia irti. Opeteltiin nämä vuodet, että toko voi olla kivaa ja Vekki kasvoi aikuiseksi ja se pystyi vastaamaan treeniin kun oli itsevarmempi ja tulisieluisempi. Treenit ennen koetta menivät jokseenkin hyvin, vaikka lopulta koetta edeltäväinä viikkoina ei tehtykään niin paljoa kun olin suunnitellut. Koe oli Lahdessa VAU:n hallilla. Onneksi Lahdessa on ihania tuttuja ja saatiin yöpaikka edeltäväksi yöksi Miralta, jolla on Ardiente koira Vuk. Oli ihanaa ajella perjantaina rauhassa Lahteen ja tietää, että ei ole mikään kiire minnekään ja koko ilta aikaa olla rennosti. Haettiin ruokaa, käytettiin koirat lenkillä ja chillailtiin sisällä. Illalla lähdettiin katsastamaan VAU:n halli ja minä treenasin Vukin kanssa agilitya, koska luultavasti alan kisaamaan sen kanssa virallisissa kisoissa. Vukin kanssa hikoillessa tulikin sitten oma pää ja kroppa väsytettyä hyvin. Sitten vielä muut koirat ulos, iltapalaa ja sen jälkeen olinkin positiivisesti yllättynyt kun huomasin olevani ihan valmis nukkumaan. Onneksi sain myös nähdä lähtölistan illalla ja se vaikutti rotujen ja koirien osalta hyvältä. Vekki sai reunapaikan ja suurin osa koirista oli narttuja ja ainut uros pienikokoinen staffi - ei siis pelättävää. Aamulla jännitti välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta ehdottomasti oli hyvä idea tulla jo edeltävänä päivänä paikkakunnalle. Ei olisi psyyke kestänyt ajaa yksin tuntia kisa-aamuna.

Mähän valitsin tämän kokeen monesta syystä, mutta yksi iso tekijä oli tuomari. Ollaan Vekin kanssa sen verran traumatisoituneita ryhmäliikkeistä molemmat, että mä tarvitsin tuomarin kenet tunnen etukäteen. Olen rennompi kehässä silloin kun tiedän tuomarin olevan hyvä tyyppi. Ja vielä ihanampaa oli, kun liikkeenohjaajakin oli vielä erittäin hyvä tuttu, nimittäin Vekin veljen omistaja Tuuli. Tuulin kanssa on nukuttu monet leirit samassa huoneessa ja oli hauskaa kun oli tuttu tyyppi käskyttämässä. Vekki oli hallilla rento. Olin ehtinyt verkata sitä paikkaistumista varten, kunnes meille ilmoitettiin että avoimen luokan ryhmäliike tehdäänkin poikkeuksellisesti viimeisenä. Erään kisaajan auton rengas oli puhjennut ilmeisesti isolle tielle ja hän myöhästyi aloituksesta. Pyörittelin kyllä taas silmiäni tälle meidän tuurille, että aina jotakin poikkeavaa sattuu. Vekki oli vielä avoimen luokan viimeinen koira, joten se tulisi menemään suoraan yksilöliikkeistä paikkaistumiseen. Yksilöliikkeet oli onneksi jaettu kahteen osioon, jolloin ei tullut niin pitkää suoritusta ja vielä paikkaistumista siihen perään.


Ja sitten pisteisiin. Tuomarina Harri Laisi.

Seuraaminen 8.5
Vekki menee AINA vähän jumiin, jos seuraaminen on ensimmäinen liike. En tiedä ottaako se mun jäykästä olemuksesta vähän painetta, mutta muutama haistelu sieltä tuli ja pysähdyksissä ei keskittynyt kunnolla. Tylsää kun tämän eteen ollaan tehty niin paljon töitä, mutta kyllä siellä oli paljon hyvää ja työn tulostakin. Ei me olla näin pitkää seuruuta kyllä myöskään tehty.

Liikkeestä seisominen 10
Minä en tiennyt että uusilla säännöillä koira täytyy kiertää nyt aina tiettyä kautta ja kiersin sitten väärää kautta. Hyvä seisominen ja ei liikahtanut perään, mitä tekee rallyssa. Hyvä Vekki!

Luoksetulo 10

Liikkeestä istuminen 10
Mua jännitti niin paljon tehdä istuminen ensimmäistä kertaa kokeessa, että aivan tahattomasti muutin tempoa käskyä antaessa aavistuksen.

Ruutu 10
Hieno ruutu! Erityisen ylpeä olen ennakointivihjeestä, johon Vekki vastasi hyvin ja alkoi samantien hakea katseella ruutua ja sen jälkeen lukitti sitä katseellaan.

Nouto 9
En ole varma mistä pistemenetys lähti, mutta ei se nyt täysien pisteiden kympin arvoinen minustakaan olisi ollut.

Kaukokäskyt 0
Siis mitä. Noutohan oli toisen setin ensimmäinen liike ja jo kehään tullessa huomasin, että Vekki oli vähän puhki ja ei täydessä keskittymistilassa. Onneksi nouto oli ensin, jolla sain sitä nostatettua. Sen jälkeen yritin kovasti nostaa Vekkiä vielä lisää, sillä tiesin että kaukoista ei tule mitään jos se laskeutuu yhtään jumitustilaan. Alkupaikkaan siirtyessä näytti vielä lupaavalta, mutta sitten se ei reagoinut mun käskyyn. Ei mitenkään tyypillistä Vekkiä ja ihan uusi tilanne, että lähes kolmannellakaan käskyllä se ei reagoi. Kaukojen eka vaihto on ollut aina vaikea, etenkin jos jätöstä ekaan käskytykseen on pitkä odotus. Mutta ei mitään tällaista! Lopulta Vekki laskeutui kuin hakattu pieni koira maahan aivan säälittävään asentoon jalat kippuralla ja tyyliin lonkalleen. Tiesin että ei ole mitenkään mahdollista saada sitä sieltä enää ylös ja eihän se käskyihin reagoinut. En tiedä miten se saa itsensä tommoiseen jumitukseen. En kuitenkaan halunnut tarjota sille tilaisuutta olla kuuntelematta käskyjäni, vaan vaadin tekemään vaihdot lukuisilla lisäkäskyillä. Istumaan nousuissa päädyin jo käskemään sitä arkisella "ISTU"-huudahduksella, kun kaukojen oma käsky ei aiheuttanut mitään reaktiota. Ihan kysymysmerkkinä saa olla, että mikä tää homma oli. Vapautuksen jälkeen se vastasi kuitenkin sosiaalisiin kehuihin normaalisti.

Hyppy 10
Luojan kiitos kaukojen nollauksen jälkeen saatiin yksinkertainen liike seuraavaksi, jossa oli aika taattu onnistuminen ja Vekkikin nosti ilmettään.

Merkin kierto 10 
Merkkiin keskittyi hyvin ja teki tiiviin kiertämisen.

Paikkaistuminen 10
Ehdin kehästä ulos ja hengähtää ehkä muutaman minuutin, kun jo käsky kävi tulla ryhmäliikkeeseen. Vekki alkoi tässä vaiheessa olla aika puulla päähän lyöty, koska on tottunut rallyssakin tekemään suorituksen kerralla purkkiin. Nyt kun koetilanteessa kolmesti viriteltiin, tehtiin töitä ja palkittiin, niin se vähän alkoi uuvuttamaan pienen paimenkoiran aivoja. Kehään mennessä Vekki oli vähän huuruissa edellä kulkevista tyttökoirista ja haisteli parissa kohtaa maatakin. Tässä kohtaa saan kyllä kiittää itseäni siitä, että päädyin opettamaan sille paikkaistumiseen kaukopalkan. Palkkaan aina Vekkiä kisoissa lelulla, mutta tähän otettiin ruokapurkkipalkka joka jätettiin ennen kehään tuloa. Sain Vekin ohjaksista taas paremmin kiinni, kun muistuttelin vihjesanoilla odottamassa olevasta palkasta ja Vekki alkoi höristellä korviaan mun jutuille. Mähän päätin opettaa kaukopalkan työkaluksi siihen, jos ryhmäliikkeessä olisikin joku ahdistava tilanne tai levoton koira. Kun Vekki keskittyy palkan odottamiseen, niin se blokkaa ympärystön ja keskittyy siihen milloin saa vapautuksen juosta mun kanssa palkalle. Opetus oli mennyt toivotusti perille, sillä se vastasi vihjesanoihin palkasta todella hyvin ja otti taas skarpin työilmeen. Jättäessä toivoin että  se tajusi mitä oli tullut tekemään, sillä sanoin käskynkin vielä tavallista hiljempaa. Onneksi jännitys oli aivan turha, sillä Vekki teki liikkeen todella varmasti, ehkä kerran vilkaisi toiseen suuntaan (ei edes sinne missä muu rivistö oli vaan seinään) ja palasi samantien tuijottamaan mua. Ei merkkiäkään siitä ettei tietäisi mitä tekee ja istui samassa asennossa koko minuutin! Palatessa meinasin mennä väärältä puolelta koiraa, mutta tajusin korjata linjaani kun katsoin muita. Miten oon voinut unohtaa tämmösen linjan uusissa säännöissä....

Yleisvaikutus 9
Tuomari oli kirjannut itselleen nuo pari kohtaa ylös jotka yllä myös itse mainitsin (seuruu, kaukot, jäävissä mun moka koiran luo palatessa) ja niistä sanoi pari sanaa. Tämän jälkeen jatkoi että: "ja muutenhan se oli ysiä ja kymppiä" joka tuli itselleni aika iloisena yllätyksenä, koska en ollut ehtinyt juuri katsoa mitä pisteitä meille näytti.

 AVO1 278.5p ja 3.sija 



Palkkaamisen jälkeen alkoikin sitten jännittää. Jotenkin kaverini oli sellaisessa käsityksessä, että ykköstulos olisi meillä aika pienestä kiinni, jonka vuoksi mullekin tuli sellainen fiilis että nyt ei uskalla olla varma. En ollut itse nähnyt mitä pisteitä sieltä tuli, joten oli uhkarohkeaa sanoa. Tuomarin jakaessa pisteitä hän kruunasi heti neljännelle sijalle tulleen ja kertoi heille ykköstuloksesta, jonka jälkeen puhkesinkin sitten hymyyn. Heti seuraavaksi Vekki kutsuttiinkin kolmannelle sijalle ykköstuloksella. Hämmentynyt ja epäuskoinen fiilis, että sitten kuitenkin oltiin menty pisteissä reippaasti minimin yli ja selvä ykköstulos. Tokossa sitä vaan on niin pienestä joskus pisteet kiinni, että on helpompi olla nöyränä ja epäuskoinen siihen asti, että saa tuloksen mustaa valkoisella ja se on täyttä totta. Mutta me tehtiin se!!! Vekki teki sen!

Oon niin onnellinen, että päätin nostaa kissan pöydälle ja katsoa meille tämän kokeen. Paiskitaan töitä aina tehokkaammin kun päämäärä on kalenterissa valmiina. Nyt saadaan tehdä ihan uudet treenisuunnitelmat voittajasta ja alkaa uudella innolla tehdä liikkeitä, joita ei olla vuosiin tehty. Ja unohtaa vihdoin avoimen luokan liikkeet, koska onhan niitä nyt helvetti tehty. En malta odottaa että pääsen kentälle tekemään luoksarin stoppia, ohjattua noutoa ja hyppynoutoa nyt tosissaan! Ja miten palkitsevaa vihdoin jättää tämä luokka taakseen ja siirtyä korkeampaan voittajaluokkaan. Uskon että paikkamakuu traumankin kanssa tulee olemaan helpompaa, kun voittajassa taas maataan ja se on Vekille helpompaa. Ja toki voisi olettaa, että taas yhtä korkeammassa luokassa koirat ovat paremmin hallinnassa ohjaajillaan. Nyt on sellainen tokokipinä päällä, että en malttaisi odottaa ensi viikkoa jotta pääsen kentälle. En oikein vieläkään tajua millaisen kynnyksen olen itselleni näiden vuosien aikana asettanut tokosta ja niin me silti tänään oltiin kokeessa, mulla oli rento ja turvallinen olo koirani kanssa ja pystyin olemaan meidän omassa kuplassa - vaan minä ja koira. Ja nyt me heti tämän kokeen jälkeen saadaan kiitollisina siirtyä ihan uusiin kuvioihin ja mikäs sen parempaa juhlia tätä työvoittoa: uusi luokka ja koira ja ohjaaja joka rakastaa nykyään tokon treenaamista!





Lahden pikareissu kruunaantui vielä kokeen jälkeisellä ison porukan Mäkkäri-reissulla, jossa ehti vaihtaa kuulumia Ardiente porukalla. Siitä hakemaan corgit Miralta ja Tuulin kanssa vielä jäälenkille. Vekki jäi suosiolla autoon lepäämään, sillä energiaa täynnä olevissa corgeissa oli ihan tarpeeksi kun ne yhdessä jahtasivat ja leikittivät Vekin veljeä Deviä. Lenkin jälkeen otettiin vielä velikullat kahdestaan ja otettiin poseerauskuvat. Lopulta sain peräkonttiin kolme erittäin väsynyttä ja tyytyväistä koiraa ja ihanan lyhyt tunnin kotimatka sujui täydellisessä auringonlaskussa.

12 maaliskuuta 2018

jänniä juttuja

(c) Sonja Löfgren 

Halli SM 
Aloitetaan vaikka siitä, mikä koskee hieman viime päivityksessä mainittuja kesän Agilityn SM-kilpailuja. No, ennen kesän arvokisoja on vielä Halli SM-kisat. En ollut ajatellut kisoja juurikaan, sillä siellä on vielä vanhat säkäluokat ja ajattelin että ei me nyt siinä vaiheessa vielä isoihin kisoihin lähdettäisikään. Kuitenkin sain tietää että kuka tahansa rankingin ulkopuolelta voi ilmoittautua mukaan, jos jää tilaa. Hetken mietin että onko tässä ideaa, mutta sitten totesin että haetaan nyt kun kotihallilla kisataan ja sehän olisi vain hyvää kokemusta kesää varten. Lopulta menikin aika täpärälle, sillä makseja oli ilmoittautunut muutama enemmän kuin 160 joten paha sanoa olisimmeko oikeasti jääneet ulkopuolelle vai ei, sillä kisajärjestäjät päättivät että ottavat kaikki hakeneet mukaan. Huvittavaahan tässä on, että isoista makseista meillä ei ole kuin yksi nolla, koska siirryimme samantien kisaamaan pikkumakseihin, jolloin omassa päässäni ja maksien rankingissa näyttää siltä kuin mitään ei osattaisi. Lähtölistoissahan se tulee näkymään siinä että starttaamme ilmeisesti ensimmäisten joukossa. Yritän olla ahdistumatta ajatuksesta että sillä olisi mitään väliä, sillä pikkumakseissa olemme saavuttaneet paljonkin jo vuoden ensimmäisten kuukausien aikana. Ei sillä ole väliä että niitä ei nyt lasketa tähän ja emme yllä korkeammalle rankingissa, sillä kokemustahan sinne mennään hakemaan. Ja nauttimaan siitä, että saamme nyt toisetkin arvokisat tälle vuodelle ekaa kertaa elämässä ja saamme itse osallistua kisoihin joita yleensä mennään ihailemaan kisapaikalle ja huokailemaan että ehkä mekin joskus. Jos tulokset riittävät lauantaina vielä tarpeeksi pitkälle, niin kisaamme toisena päivänä yksilöiden lisäksi HSKH:n seuran toisessa joukkeessa. Jännittävää! Kisoihin valmistaudutaan treenaamalla peruspalikoita kuntoon ja ottamalla ainakin yhdet kisat alle ihan niissä isoissa makseissa.



<3
Maggie kävi vihdoin ultrassa ja siellä kaikki näytti oikein hyvältä. Pentuja näkyi ainakin kahdeksan - siis kahdeksan!! Nyt saa jännitys vähän höllätä tämän osalta ja aletaan odottelemaan viikkojen kulumista sinne synnytykseen asti. Olipa ihanaa että pentuja siellä oli, sillä kyllä tästä yhdistelmästä niitä kovasti toivottiinkin onnistuvaksi.


90's kisat
Muissa ei niin suurissa uutisissa käytiin kisoissa sunnuntaina. Olin aivan rikki kahdesta pitkästä kuvauspäivästä ja kurkku oli törkeän kipeä ja yskin sellaista keuhot pihalle- kuivaa yskää. Aamulla voivottelin sängyssä paskaa oloani ja mietin että jos jotakin on pitänyt oppia, niin se ettei puolikuntoisena vaan kannata lähteä kisoihin. Yleensä siitä seuraa vaan pahempi olo ja yleensä paha mieli, kun edes vaivautui lähtemään. Olin jo harkitsemassa soittaa ettei tulla, kunnes päätin kammeta ylös sängystä ja menin suihkuun. Suihkussa tuli pirteämpi olo ja kiskoinkin 90-luvun teemakisojen mukaiset vermeet päälle, pakkasin koirat autoon ja kurvasin lähimpään apteekkiin. Särky- ja kurkkulääkkeiden voimin mäkkärin autokaistalta aamupalaa (ja siinä vaiheessa meni jo lounaasta ja päivällisestäkin) ja kohti kisapaikkaa. Huvitti kyllä näky pelkääjän paikan penkillä: mäkkäripusseja ja lääkkeitä - ei ihan perinteinen hyvän kisapäivän merkki. Ensimmäinen rata oli aika taistelua ja sen jälkeen tuntui että kurkku polttaa kiinni. Ehdin jo laittaa kaverilleni viestin että lähtee tulemaan ja ohjaa Vekin kaksi vikaa rataa, mutta jäähkälenkillä ehdin miettiä asiaa. Emme tarvitse Vekin kanssa nollia, vaan tarvitsemme onnistumisia toistemme kanssa. Vaikka vaan hyvä lähtö ja hyvä kontakti, enemmän sitä kuin että joku muu juoksee Vekin kanssa. Isot kisat kolkuttelee parin viikon päästä ja sitä varten kaikki aika jonka itse juoksen radalla koiran kanssa on plussaa. Joten laitoin kaverille viestin että meen itse ja hyvä niin, koska heti seuraavalla radalla tuli nolla ja 2.sija! Koko kisapäivä oli lopulta kokonaisuutena taas todella hyvä ja jokainen rata mentiin alusta maaliin hyvänä, pieniä kauneusvirheitä. Kyllä tuntui hyvältä tehdä nolla, kun oli meinannut aamulla jättää menemättä. Hyppäriltä tehtiin kymppi ja tosiaan ekalta radalta hylätty, koska laitoin takaisin A:n kontaktille. Mutta silti jokainen rata oli ehkä kokonaisuus. 

04 maaliskuuta 2018

All our dreams can come true if we have the courage to pursue them


Se oli siinä! SM-nollat tuplaa myöten tehty! Kesällä päästään kisaamaan arvokisoissa Agilityn Suomenmestaruudesta!

Eilen oltiin kisaamassa Kirkkonummella ensimmäistä kertaa tässä hallissa. Pieni halli, olematon lämppäalue ja ahdasta, jonka vuoksi mietitytti saanko omaa päätä pidettyä kasassa jos jännitän miten Vekki kestää tilaa. Onneksi se on rentoutunut kuitenkin paljon jo syksyn kokeesta ja koiran päälle tulosta, koska joka viikonloppuhan me jollain kisapaikalla ollaan. Ei ollut ongelmaa olla tuollakaan ja pystyin olemaan itse rento. Ensimmäinen rata oli hyppäri ja yleensä en pysty itse keskittymään ja tekemään hyvää rataa näin. Rata oli profiililtaan kuitenkin todella kiva ja tehtiin nollaa aina kolmanneksi viimeiselle hypylle, jossa olin myöhässä kuin jäin varmistamaan Vekkiä putkelta. Vedin vielä sitä pois linjalta jolloin ei ollut mitään tehtävissä ja hyppäsi kahden suoran putken jälkeen olleen sivuttaishypyn väärältä puolelta. Kaksi seuraavaa rataa olivat myöskin profiiileiltaan meille sopivia ja hyviä. Ensimmäiseltä agiradalta tehtiin voittonolla. Tämän jälkeen alkoi tottakai jännittämään, koska jäljellä olisi viimeinen rata ja mahdollisuudet tehdä siitäkin hyvä rata. Onneksi ratapiirrustukset oli laitettu seinälle, jolloin pystyin jo miettimään sitä etukäteen samalla kooten omaa päätä. Ja me tehtiin nolla tältäkin radalta!!! Parissa kohtaa ohjaus petti kun en liikkunut tarpeeksi tehokkaasti valmistelemaan ohjauksia, joten ne menivät vähän B-ratkaisuilla mutta onnistuneesti. Pitää jatkaa nyt kunnolla salitreeniä ja alkaa juoksemaan, jotta jaksaisi paremmin kirittää radalla ja tehdä sen mitä aikoikin. 

Tuloslistaa piti tuijottaa varmaan minuutti ja yrittää painaa verkkokalvolle se että kyllä, siinä lukee mustaa valkoisella että nolla se oli. Ulos mennessä alkoi tärisyttämään ja kyyneleet meinasi puskea silmiin - ME OIKEASTI TEHTIIN SE!! Onnellisuuden ja hämmennyksen fiilikset, juostiin kauemmas hallista ja hypittiin yhdessä tasajalkaa ilmaan samalla kun kiljuin Vekille että me mennään ihan oikeasti SM-kisoihin! Maaliskuu on vasta alussa, eli tässä on monta kuukautta aikaa nyt treenata asioita kuntoon kesälle ja jatkaa myös kisaamista. Oon kyllä niin iloinen ja onnellinen, että yksi iso unelma käy jo nyt toteen. Pääsen ensimmäistä kertaa itse kisaamaan arvokisoihin maailman parhaan koirani kanssa sen ollessa vasta 4-vuotias, eli toivonmukaan näitä arvokisoja tulee vielä seuraavina vuosina lisää. Me ollaan Vekin kanssa hitsauduttu tämän vuoden aikana kokoajan paremmaksi tiimiksi ja siihen voi aina luottaa radalla, kunhan itse olen sen arvoinen ohjaajana. Nyt on kaikki paine pois tuloksista ja voidaan keskittyä vaan tekemään hyviä ratoja ja harjoittelemaan lisää onnistumisia. Vekin kanssa tekeminen on yksi parhaista asioista ikinä.