Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä.
Myös tien toisella puolella aukeava metsä koirien uimarantoineen ja pitkospuineen tuo äärimmäistä rauhan tunnetta: etenkin ensimmäisinä päivinä tuntui, etten ole hetkeen hengittänyt niin hyvin, kuin niinä hetkinä kun vedän kumisaappaat jalkaan ja menen metsään koirien kanssa kävelemään täyteen hiljaisuuteen. Toisaalta uimarannat jokaisen lenkin varrella tekevät uimariippuvaiselle Vernerille aika pahaa, sillä jokaisella ulkoilulla se ehdottelee rannalle poikkeamista ja haluaisin vain niin paljon uimaan. Vekki on on sopeutunut myös uusien kämppis koirien kanssa hyvin. Etenkin Renistä ja Vekistä on tulleet ihan bestikset ja sisällä ne vetävät aikamoista räkäpainia ja ulkona leikitään sitten hippaa. Oran ja Legon kanssa Vekki tulee hyvin toimeen, vaihteleveasti antaa tilaa tai sitten innostuu leikkimään niiden kanssa
Entäs treenit sitten? Muuttoviikonloppuna ehdittiin käydä kisaamassa ensimmäistä kertaa elämässä rallytokossa: 90p ja hyväksytty tulos!
Muuten treenit on olleet jäässä. Intoa uuden elämäntilanteen myötä ei vaan ole riittänyt kaikkeen samanlailla kuin ennen, eikä ole ollut sellainen olo että itselläni olisi treenikentällä paljoa annettavaa itselleni tai koiralle. On ollut tärkeää kanavoida kaikki energia itseensä. Ennen kaikkea tärkeänä mulle on nyt työ. Luulin että vasta parin vuoden kuluttua voisin ajatella tekeväni niitä töitä mitä haluan, mutta nyt olen tehnyt niitä jo useamman kerran ja hämmästynyt siitä miten yllättäen tämä tapahtui. Jos joku miettii, niin työskentelen elokuva-alalla. Työharjoitteluni loppuu pian ja sen jälkeen kirjoitan lopputyöni ja teen töitä. Todennäköisesti kuitenkin olen ainakin pari viikkoa ihan vapaalla, latailen akkuja ja aloitan kirjoittamista. Vekille se tarkoittaa treenirutiinien palauttelemista ja enemmän hallilla käymistä. Kisakauden laitoin myös jäihin jo jonkun aikaa sitten. Päätin että treenataan nyt osa-alueita kuntoon siihen saakka kun tuntuu hyvältä ja kisataan kun tuntuu hyvältä.
Agilityn talvikausi alkoi viime viikolla. Olin odottanut sitä malttamattomana, sillä päätin että silloin palaamme tauolta. Tuntui niin makeelta pakata treenireppu, pukea treenivaatteet ja ottaa bussi Ojankoon. Uusi kouluttajamme Alma oli suunnitellut radan, joka oli just passeli meille. Vekki kävi nääs aika kuumana, mutta kilttinä ja kuuliaisena se ei tehnyt mitään tyhmyyksiä. Ulkokentällä käytiin ennen omaa vuoroa tekemässä kevyt setti kontakteja ja Vekki teki yhden elämänsä parhaista puomeista, kyllä huomaa miten tällainen treenitahti tekee sille myös hyvää, sillä sitten sitä tekemisen meininkiä kanavoituu just oikeisiin asioihin
Vetokausi päästään kohta aloittamaan, onneksi viereisessä metsässä menee siihen sopivia teitä yllin kyllin!
Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti