suuret unelmamme toisiinsa kiedottaisiin ja ehkä siinä sivussa vielä vähän suunnistettaisiin

Viikonloppu oli ihan mahtava. Se alkoi perjantaina, kun käytiin päivällä Ojangossa treenihömppäämässä Jennan ja koirien kanssa. Eetu sai tehdä kaikkea peruskauraa kuten noutoa, seuraamista ja alkoipa se opetella myös erikoisvoittajan ohjatun hyppynoutohässäkkää. Pitäisi muistaa aina keksiä Eetulle jotakin kehittävää treenattavaa, kun se on niin liekeissä kaikesta ettei nokka juuri tuhise missään liikkeissä edes kokeenomaisesti, jotka se on joskus opetellut. Unton kanssa työn alle otettiin rallytokon hiomista tarvitsevat liikkeetosat eli eteentulo ja selän takaa kiertäminen, kumpikin nyt erittäin hyvää ja Unterolla oli niin mukavaa kun palkkioksi sai kissan märkäruokaa. Vekki pääsi tekemään avoimen luokan liikkeitä kevyesti, jotta sen pää ei aivan räjähtäisi tästä sairaslomasta. 

Treenien jälkeen ajettiin muutamaksi tunniksi kotiin ja tarkoitus oli jättää koirat kotiin Cheekin keikan ajaksi. Vanhanaikaisesti kuitenkin päätettiinkin Jennan kanssa, että jospa otan koko köörin mukaan ja mennään yökylään sinne, niin päästään aloittamaan ja lopettamaan ilta samaan paikkaan. Hyvin kaikki viisi koiraa mahtui yksiöön, onneksi on tullut jokainen koira opetettua sietämään tällaisia ahtaampiakin tilanteita, jossa on muita. Lauantaina edellinen ilta hieman painoi, mutta onneksi olin ennakoinut tämän ja varannut koirille uima-ajan Sippurasta. Käytin ne lyhyesti metsässä ja kotona otettiin uimakassi mukaan ja lähdettiin uimalaan. Vekki tietenkin jäi kotiin, onneksi saatiin (yllätys) Jenna ja Hyrrä mukaan. Eetu oli ihan pähkinöinä päästessään uimaan ja ei olisi malttanut pitää taukoa ollenkaan. Unskia ei niinkään innostanut mennä uimaan ja tänään se ei halunnut alentua noutamaan lelua altaasta, joten laskin sen aina altaan toisesta päästä veteen ja se ui matalaan päätyyn. Tykkään kyllä ehdottomasti enemmän tällaisista koirien uimaloista, jossa useampi koira saa hengailla altaalla ja sen reunoilla vapaana. Näin koirat voi itse nousta huilaamaan altaan ulkopuolelle ja tilanne muistuttaa enemmän järven rannalla oloa ja uittamista, kuin sitä että vain rampille pääsisi hetkeksi lepäämään. Etenkin Unskin kaltaisen koiran kanssa, joka ei tykkää olla ihan muiden keskellä hakemassa lelua, vaan hengailla kauempana ja välillä käydä uimassa.

Tänään käytiin alkuiltapäivästä Olarin metsässä lenkillä corgien kanssa. Tarkoitus oli käydä vain nopea käännös ennen treenejä, mutta vähän niin kuin unohdin kääntyä takaisin ja käytiinkin ihan kunnollinen lenkki. Tällä lenkillä tuli taas todellinen muistutus siitä, että mulla on ihan oikeasti urosagressiivinen koira, jonka pörisemiseen ei tule suhtautua yhtään aliarvioivasti. Ensin polulla tuli yllättäen vastaan omistaja ja noutaja, jonka kanssa corgit menivät nenätysten. Otin omat kiinni, pahoittelin tilanteen omasta puolestani ja toisellekin ihmiselle tämä oli ihan okei, sillä ei hänkään tehnyt elettä ottaakseen aiemmin koiraansa kiinni. Noutajan kuitenkin tullessa vielä meidän ohi oli Unski ihan oikeasti tosissaan ja piti sellaista mesoamista vieraalle koiralle, että jos se olisi tullut uudelleen kosketusetäisyydelle niin hammasta olisi saanut. Heti perään metsässä tuli vastaan terrieri omistajansa kanssa, jonka kanssa ohitettiin vaan sulassa sovussa metsän puolelle väistäen. Lenkin jälkeen ei enää ollutkaan niin mukavaa. Näin metsän reunasta jo autoni, kun huomaan kaksi ihmistä metsässä ja tajuan heti, että niillä on oltava irrallaan oleva koira. Otin Unskin kiinni, Eetua en ehtinyt kun sitten se portugalinvesikoira uros astuikin polulla meitä vastaan irrallaan. Eetu ja vieras koira menivät nenätysten, käskin Eetun pois ja se tulikin. Pidin omiani suunnilleen niskavilloista kiinni ja aloin raivoamaan tällä vieraalle koiralle, kun se uteliaana alkoi tulla Unskia kohti. Käskin sitä katoamaan helvettiin, mutta tietenkään koira jolle ei ole käytöstapoja opetettu ei ota siitä oppiakseen, vaan sinnikkäästi yrittää pyöriä meidän ympärillä. Mitä tekee omistajat: seisoo edelleen samassa paikassa ja kutsuvat koiraansa niin helvetin ankeina, ettei ihmekään ettei koira reagoi. Itse aloin olemaan erittäin vittuuntunut, sillä Unskia ahdisti vieras koira niin paljon, että se olisi niin halunnut olla sen kurkussa kiinni ja mörisi kuin hullu. Huusin omistajalle että voisiko hän tulla ottamaan koiran kiinni ja samalla huidoin sitä hihnalla, käskin painua helvettiin ja välillä potkin ilmaa sen naaman edessä. Lopulta omistaja tuli ja yritti ottaa koiran kiinni ja tietenkin (voi tottakai, tietenkin) koira lähtee karkuun ja alkaa juosta piruettia meidän ympärillä, samalla luikkien omistajaa karkuun ja yrittäen tulla iholle. Tässä vaiheessa kiljuin ja huusin itsekin kuin raivohullu, sillä vihaan koiria jotka ei ota edes siitä opikseen, kun vieras oikeasti ajaa niitä pois ja tekee selväksi että huonosti käy jos otat vielä askeleenkin lähemmäs. Vihdoin koira juoksi sitten polkua pitkin toiseen suuntaan karkuun omistaja perässään ja tilanteen pian rauettua mun sisäinen raivoni ei enää pysynyt hallinnassa ja huusin omistajalle, että vastaisuudessa hän voisi tulla hakemaan koiransa pois eikä jäädä vittu vain pällistelemään. Omat koiranikaan eivät todellakaan osaa käyttäytyä niin hyvin kuin pitäisi, mutta olen opetellut pyytämään anteeksi kun joskus paskasti käy sekä toivon, että tällaisessa tilanteessa joku ihan samalla tavalla läksyttäisi ne pois niin kuin tilanne vaatii. Joskus en todellakaan ollut näin kireä näissä tilanteissa, mutta Unskin kanssa ja sen jälkeen Vekin kanssa olen todennut, etten todellakaan halua tilanteeseen jossa mun koirat joutuisivat ottamaan vieraan uroksen tai koiran iholleen ja tietäisivät, että ne eivät saisi siitä mielellään provosoitua. Unto nyt on tosi usein kerjäämässä verta nenästään jo ihan kättelyssä.

Lenkin jälkeen käytiin treenaamassa tokoa porukalla Ojangossa. Eetu pääsi tekemään ruutua, ohjattua, erikoisvoittajan hässäkkää, seuraamista ja noutoa, sekä hömppäilemään lopuksi rallytokoa. Tän koiran kanssa ei kyllä liian helppoa oo, sillä iso osa treeneissä ajasta menee siihen, että Eetu haluaisi vaan huutaa mulle päin naamaa ja antaa tiukkaa palautetta. Esimerkkinä tämä muutamasta liikkeestä kuten ruutu, jossa Eetulla meinaa porista niin yli, että se lähinnä juoksee ruudun suuntaan, mutta haluaa joskus mielummin kääntyä ympäri ja palata mun luokse räksyttämään. Ohjatussa tämä on vielä pahempi, sillä kun Eetu on selin kapuloihin ja käsken sitä lähteä hakemaan, niin sen on pakko juosta ensin mun eteen, käydä joko hyppäämässä päin tai vaan juosta lenkki huutaen mun edessä ja sitten kaartaa oikealle kapulalle. Oon yrittänyt työstää tätä ärsyttävää tapaa nyt pois, mutta minkäs teet kun siellä pään sisällä niin myrskyää. Eduksi tämä on esim tavallisessa noudossa, jossa Eetu voi tehdä monta toistoa kokeenomaisesti ja silti se tekee aina yhtä päheesti vauhdikkaasti. Mistään kauneisvirheistä ei olla hetkeen nipotettu, tänään huomasin noudossakin että se oikeastaan haukkuu juostessaan, pitää kapulaa välillä ihan miten sattuu ja perusasentoonkin tulee vinoon, mutta tuntuisi tylsältä alkaa nipottamaan kun se ei kuitenkaan niin usein tee. Erikoisvoittajan hyppynoutosysteemiin lisäsin tänään myös kapulat. Aika paljon työtä vielä vaatii, sillä kuten sanottu tässäkin vauhdikkaassa liikkeessä Eetun tekee enemmän mieli juosta huutamaan mun luokse ettei hän ymmärrä, kuin se että kuuntelisi mitä ylipäätään käsken tekemään ja ajattelisi ensin. 

Mutta ihan törkeän kivaa on tehdä tokoa koiran kanssa joka ei juuri sytyttelyjä vaadi, ei todellakaan. Olisi mahtavaa kisata vielä Eetun kanssa, nyt kun väitän ite olevani vähän viisaampi ja tietäisin miten sen kanssa edetä ja hallita sen kiehumista koetilanteessa. Useassa kokeessa käytin sille aikoinaan kaukopalkkaa, mitä en tekisi todellakaan nyt, sillä kaukopalkka saa sen porisemaan vielä enemmän ja loppua kohti liian korkea vire alkaa muuttua ärsytykseksi, mistä tulee haukkumista ja komentamista. 

Unski pääsi työstämään edelleen eteentuloa ja takaakiertoa lauantaista jääneellä kissanruokapalkalla. Oon niin vilpittömän iloinen tuosta koirasta tällä hetkellä, on vaan niin mielenkiintoisempaa oikeasti työstää sitä eteenpäin, kun vain käydä syöttämässä sille ruokaa vähän hölmöistä ja liian helpoista asioista. Tehtiin heti ensiksi ruutua, joka on Unton lempiliikkeitä. Ei vitsi miten liekeissä se oli kun vietiin yhdessä kissanruoka ruutuun ja hetsasin sitä kävellessä lähtöpaikkaan. Se kirjaimellisesti tilttasi ja lähti hepuloimaan ympäri hallia, yritti monesti juosta kasassa olevaan agilityputkeen ja päätyi bilettämään putken taakse. Vielä päädyin lähettämään Unskin ensin kiertämään merkkiä ja sieltä juostiin kilpaa ruutuun, niin oli muuten aika siistiä hommaa. Minun Nuuskamuikkunen, joka sekoaa siitä kun pääsee töihin!? Eteentulo alkaa olla hyvä, takaakierto vielä parempi. Tehtiin myös noutoa, joka sekin kovalla työllä ansaitusti toimii ja kettupoika palauttaa mulle kapulan käteen asti. Viimeiseksi Untamo teki vauhdikkaan luoksetulon saaden lopun märkäruoan ja lopetettiin treenit leikillä, eli Unski sai juosta vinkuvan pallonsa perässä varmaan viisi minuuttia. 

Sairaslomalaisen tapaan Vekki pääsi ihan lopuksi käväisemään hallissa. Rakensin sille houkutuksista spiraalin, jota pujoteltiin muutama setti. Tän jälkeen muutamat avoimen luokan rallyliikkeet ja istumisesta seisomista, teki törkeen hienolla pompputekniikalla. Enempää ei viitsitty ottaa, tuo koira ei nimittäin vaan meinannut pysyä kasassa sekään ja pelkistä kehuista se oli räjähtää käsiin. 

Ensi viikon ohjelmassa olisi ainakin aloittaa Unskin kanssa takapäänkäyttötreenit, sekä käyttää koiria pari kertaa uimassa ja kärsimättömänä laskea päiviä siihen, että Vekkiä saisi alkaa palautella normiarkeen. 

no nyt sitä arkea

Päätin ottaa nyt itteeni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotakin meidän arjesta, kun tiedän että valtaosa ei jaksa lukea pelkistä kisoistakaan. Tosiaan, arki ei ole ollut moneen kuukauteen ihan sitä tavallista, sillä itselläni oli kaksi työprojektia päällekäin ja sen vuoksi Vekki oli hoidossa tosi paljon. Oon niin kiitollinen siitä, että mulla on ihmisiä kehen luottaa ja tiedän että koiralla on kaikki hyvin, sillä on rajoja ja rakkautta ja ennen kaikkea ihmiset ympärillä jotka tietävät millainen koira se on. Oma alani ei ole todellakaan ihanteellisin koiran omistamisen kannalta, sillä joka päivä töitä tehdään vähintään 10h ja enemmän ne päivät ovat sitä 13-14h, kun kotona jatkaa vielä tietokoneella ja tekee useampaa duunia. Työskentelen siis elokuva-alalla ja nyt viimeiset kolme kuukautta oon tehnyt sekä TV-draamasarjaa (Sekasin) sekä elokuvaa (Tom of Finland). Rakastan työtäni ja tiedän millaisia uhrauksia se vaatii, mutta aion sinnikkäästi yhdistää jatkossakin mulle nämä kaksi rakasta asiaa: työn ja koirat. Elokuva-alalla koirat ovat sekä rasite, että keino hengittää ja auttaa jaksamaan. Rasite siksi, että elokuvan kuvaukset ovat aina ihan omanlaisensa maailma: saatat olla pari kuukautta niin omistautunut työllesi, että koko muu elämä unohtuu, työryhmästä tulee kuin uusi perhe ja vapaa-aikaa ei juuri ole. Ollaan niin omassa kuplassa ja kirjaimellisesti kotona käydään nukkumassa ja valmistelemassa seuraavaa päivää. Koiran normaali päivärytmi ei ole ihan helpoin yhdistää siihen. Toisaalta koirat tasapainottaa tätä kaikkea: kotiin tullessa on vaan lähdettävä ulos raittiiseen ilmaan kävelylle, pää nollaantuu kun leikkii ja hyörii koirien kanssa lattialla ja puhumattakaan siitä, kun menee nukkumaan ja saa kainaloonsa tyytyväisen tuhisevan koiraeläimen. Koirat tekee oikeasti tosi hyvää mielenterveydelle, sillä nytkin Vekin ollessa hoidossa mun oli jotenkin tosi vaikea olla. Se johtui siitä, että ei ollut syytä lähteä ulos kävelylle niin ei tullut lähdettyä, vaan heti jatkettua töitä kotona. Tuli syötyä ihan mitä sattuu ja kroppa ei tuntunut aina hyvältä, kun ei tullut liikuttuakaan kuin töissä. Unta oli vaikea saada, kun ajatukset oli vuorokauden ympäri työasioissa ja suoraan tietokoneelta yritti alkaa nukkumaan. Toivoisin, että joskus saisin nämä kaksi asiaa yhdistettyä.

Vekki on sopeutunut uuteen kotiin hyvin. Ainoastaan olo ainoana koirana tekee sen levottomaksi, mitä olenkin pyöritellyt nyt päässäni monena päivänä. Samanlaista oli muistaakseni silloin, kun corgit muuttivat Joensuusta Keski-Suomeen ja Vekki jäi ainoaksi koiraksi. Nyt kun Eetu ja Unski ovat mulla hoidossa, niin se on paljon rennompi taas. Saattaa nukkua keskellä lattiaa eikä korvaansa letkauta, vaikka näyttäisin siltä että olen lähdössä jonnekin. Olisi mahtavaa jos Vekillä olisi kokoaikaisesti toinen koira samassa taloudessa, mutta ikävä kyllä se ei taida olla vaihtoehto. Muutenkin Vekin kanssa riittää tehtävää ja etenkin corgien ollessa tuntuu että se tahtoisi unohtaa kaikki opetetut käytöstavat. Sama on Eetun kanssa: ennen se oli maailman kiltein ja kuuliaisin koira, mutta nykyään tuntuu että sillä on ihan oma tahtonsa ja jollakin vanhimman oikeudella se saa noudattaa käskyjä just miten tykkää. Ulkoillessa se on yleensä vapaana kun muut on remmissä ja ihan rennosti jää meistä aina jälkeen nuuskimaan omiaan. Kyllä voin sanoa, että tää corgien itseriittoisuus ja kovapäisyys on ihan oma lukunsa, sillä vaikka kuinka ärähtäisin Unskille tai Eetullle niiden perseillessä, niin hyvä että ilmekään värähtää ja sitten jatketaan siihen mihin jäätiin. Eetun vahtiessa sisällä meidän normaali keskustelu on tällainen: "Vuh!" "Eetu." "Vuh!" "EETU." "Vöyhh!" "Eetu perkele hiljaa NYT." "Vöypöhh!".

Sitten paskoihin uutisiin. Päätin maanantaina viedä koirat vähän matkan päässä olevaan isoon metsään lenkille. Onnistuttiin menemään peräti kahdella bussilla kolmen koiran kanssa kivuttomasti, ei yleensä näin matkusteta. Metsässä kirjaimellisesti törmättiin uuteen tuttavuudeen Riiaan, jolla oli kaksi australianpaimenkoiraa. Päädyttiin jatkamaan lenkkiä yhdessä ja olikin mahtavaa tutustua uuteen ihmiseen. Lenkin lopuksi tultiin metsän reunaan kohti parkkipaikkaa, niin nähtiin kun koirat meni yksissä tuumin tonkimaan jotakin roinakasaa. Riia oli meistä viisaampi ja huusi koiria pois, minä en ehtinyt kunnolla nähdä mitä siellä oli. Käytiin hätistelemässä koiria sieltä pois, niin sitten kuului vinkaisu, josta pystyi jo kuulemaan ettei hyvin käynyt. Muutaman sekunin kuluttua vinkaisija selvisi, kun Vekin oikeasta etujalasta vuoti paljon verta. Onneksi Riia oli mitä sydämellisin ihminen ja niin pakattiin kaikki koirat hänen autoon ja ajettiin Espoon Univetiin. Ilmeisesti Vekki oli viiltänyt jalkansa lasiin, sillä siinä oli 3cm sievästi viiltynyt haava. Jalka kannatti ehdottomasti tikata, joten päätettiin että Vekki jää odottamaan vuoroaan eläinlääkäriin ja vien corgit kotiin ja tuun Veen hakemaan myöhemmin. Aika pöllästynyt olo oli, sillä kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti. Illalla menin hakemaan aivan vintti pimeänä olevan koiran, maksoin hillittömän kalliin maksun silmiä räpäyttämättä ja yritin pidätellä itkua. Matka kotiin ei ollut helppo, sillä koira oli ihan toisella planeetalla ja se oli pakko nostaa aina bussipysäkillä nukkumaan pysäkin penkille. Tuomio on nyt kaksi viikkoa hillittyä hihnalenkkeilyä. Facebookiin laittamani kuva tapaturmasta keräsi paljon vihaisten ja surullisten koiranomistajien kommentteja, sekä muistutteluja että olisi voinut käydä onneksi pahemminkin. Olen aivan samaa mieltä, sillä kun tajusin että haava ei ole anturassa, niin se oli jo puoli voittoa. Kun jalkaa ei tarvitse suojata kuin siteellä, eikä paketoida täysin niin kevyt lenkkeilykin on mahdollista. Lisäksi haava on vain pinnassa ja paranee kuitenkin nopeasti, niin hyvinhän tässä lopulta kävi. Ehdin ilmoittaa Vekin avoimeen luokkaan rallytokokokeeseen ja ärsyttikin että joudun perumaan osallistumisen, mutta sitten hoksasin: Unski! Eli nyt uutuudenkarhea harrastuskoirani Unski starttaa toisessa kokeessaan maaliskuussa, nyt me ehditään jopa treenata.

Vekin tapaturmassa harmittaa myös se, että olin suunnitellut jo pitkään miten vien koko lauman uimaan koirauimalaan yhdessä. Saan nimittäin auton viikoksi käyttööni ja ideana oli tehdä vaikka ja mitä. No, edelleen tehdään kaikenlaista, mutta nyt uimaan pääsevät vain Eetu ja Unski. Aion käydä Ojangossa ainakin joka ikinen päivä, onneksi Vekki voi tehdä tokoa ja rallytokoa kevyesti. Ilman autoa näiden kolmen kanssa olisi kovin vaikeaa, sillä kuten sanottu hyviin lenkkimaastoihin on pakko mennä jollakin kulkuvälineellä. Eetulle olisi liikaa kävellä lenkkimaastoihin ja kotiin varsinaisen lenkin lisäksi. On tosi ihanaa olla vain vapaalla koirien kanssa, jolloin aamulla herätessäni koko kööri tulee ensimmäisenä mönkimään mun viereen ja sitten saatetaan jatkaa unia. Ehdin juoda kahvia rauhassa ja aamulenkki saa olla juuri sen pituinen, kun sinä aamuna huvittaa. Ja ei tarvitse huolehtia, että koirat olisivat tarpeeksi väsyneitä, jotta hyvällä omatunnolla ne jättäisi työpäiväksi kotiin, kun voi hengailla niiden kanssa pitkin päivää ja viedä ulos kun siltä tuntuu. Etenkin Vekin kanssa, kun yksin ollessaan sillä pitäisi olla kauluri päässä.

Tässä oli nyt tällainen oksennus meidän arkea, en lupaa millainen seuraava teksti tulee olemaan, mutta toivonmukaan vaikka jotakin materiaalia meidän treeneistä.

mä rakastan mun koiria

Tänään oli erityinen päivä, sillä kisasin ensimmäistä kertaa ikinä kahden oman koiran kanssa samassa virallisessa kokeessa. Vekin kanssa suunnitelma oli saavuttaa RTK1 arvo ja nousta avoimeen luokkaan. Unskillehan asetin tälle vuodelle tavoitteeksi kilpailla virallisesti rallytokossa ja kirjoittaessani sen taisin olla jo ilmoittanut sen (oikestaan Oona ilmoitti, mun virallinen rallytokokonsultti) kokeeseen. Tajusin kuitenkin, että treenien ja kokeen väliin jää paljon aikaa, joten aika kylmiltään kettupoika joutui kokeeseen ensimmäistä kertaa elämässään. Otin Unton halliin vain hetki ennen kisakirjan varmistusta sekä omaa suoritusta, joka olikin hyvä päätös. Nyt sillä pysyi hyvä ilme kokoajan, eikä se ehtinyt rauhoittua tai tylsistyä, jolloin vire olisi laskenut.

Jos kuitenkin aloitetaan Vekin kokeesta. Vekki oli ryhmässä vuorossa toisena ja kuumottelin mielessäni, että miten ihmeessä ehdin saada sen halliin järkevästi rataantutustumisen päätyttyä. Muuten se on tosi fiksu, mutta corgeista se vetää sellaiset kateellisuuskierrokset, että aika kuuppa poristen tultiin halliin. Radalla tuntui taas siltä että koira voisi kuunnella paremminkin ja lässytin Vekille tavallista enemmän, mistä sainkin palautetta kaverilta että varmistelin oudon paljon. Virheitä radalla ei ollut, ainostaan eteentulosta perusasentoon vasemman kautta tulemisen Vekki teki ihan perse maata viistäen, minkä tiedostin enkä yrittänyt sitä estääkään.

Sitten päivän hupinumeroon, ainakin näin olin varautunut. Unski teki kehän ulkopuolella tosi hienosti töitä, ihan suoria perusasentoja, eteentuloja ja takaakiertoja. Mun piti hetki koeajaa koiraa, sillä olin esimerkiksi unohtanut millä käskysanalla se kiertää mun selän takaa, sillä kun oikea käsky löytyi niin tyyppi teki tosi makeita saksalaisia täyskäännöksiä. Kehässä mentiin ensimmäiset kyltit skarpisti, sitten pikkukettu jäi hetkeksi zoomailemaan ympärilleen, kunnes jatkettiin taas matkaa. Uusittiin kaksi kylttiä (270 astetta vasempaan ja vasen täyskäännös). Viimeisillä kylteillä Untolla ei enää keskittyminen ihan täysiä ollut, mutta tsemppasin sitä ja sitten päästiin kehänauhojen ulkopuolelle ja Unski sai hirveästi ruokaa ja rakkautta.

Kisakirjojen jaossa valtaosa ihmisistä sai sitten jo kisakirjansa, ennen kuin olin saanut yhtäkään omaani. Viimeisten joukossa sanottiin sitten Unto ja tuomari hymyili sanoen, että hyväksytty tulos sieltä tuli. Ihan spontaanisti vastasin suunpielet korvissa että voi kuinka ihanaa, sillä oikeasti hyväksytty tulos ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Vekin kisakirjaa en saanutkaan, sillä meillä oli pisteiden puolesta mahdollisuus palkintosijoihin, joten piti odotella vielä toinen alokasryhmä läpi. Käytiin tässä välissä Ikeassa syömässä ja ostamassa mm. Unskille palkinnoksi uusi käsinukke, sillä se rakastaa leikkiä ja painia ihmisen käden kanssa.

Syy miksi ilmoitin Unskin kokeeseen oli se, että vihdoin tuntuu että sen mielestä treenaaminen ja mun kanssa tekeminen on aina hauskaa. Uskallan luottaa siihen, että se haluaa hoitaa homman kotiin tai ainakin pienissä aivoissa on sellainen yhtälö, että kovasta yrittämisestä saa aina palkinnon. Koira jonka kanssa kilpailuhaaveet haudattiin jo monta vuotta sitten, päätin että ei toisen tarvitse kun se ei selvästikään ole sen juttu. Sen jälkeen kuitenkin on tapahtunut paljon ja tänäänhän se nähtiin: ei olla treenattu pitkään aikaan, ehdin nähdä koiraa kaksi tuntia ennen kuin jo mentiin tekemään töitä. Kyllä Unton kanssa haetaan ainakin koulutustunnus tänä vuonna ja sitten treenataan avoimeen luokkaan.

Toisen alokasryhmän loputtua alkoi hiljalleen palkintojen jako. Oli oikeasti aika jännittävää, sillä en ollut katsonut aiemmin yhtään mitä pisteitä saatiin ja siksi olin ylipäätään yllättynyt että oltiin pääsemässä palkintosijoille. Kisakirjoja alettiin jakamaan ja ihmeissäni katoin, kun kirjat vaan vähenee mutta omaa nimeä ei kuulu. Mutta sitten lopulta, tultiin pronssille 99/100p ja otettiin koulutustunnus RTK1. En taas muista milloin viimeksi olisi ollut näin mahtava koepäivä, vielä ikimuistoinen ja täysin tavoitteet täyttänyt kahden oman koiran osalta. Toinen nousee avoimeen luokkaan ja toinen aloitti kilpailemisen ja ehdottomasti tulee menemään kokeeseen uudelleen. Eetu pääsi kaksi kertaa halliin tekemään kun oli aikaa, sillä oli maailman parasta. Se rähjäsi mulle, hyppi vasten ja komenti että nyt perkele tehään niitä töitä. Maailman parhaita koiria.

Nyt ollaan käyty hyvällä iltalenkillä, tein itselleni palkintoillalliseksi vegaanipizzaa ja juon lasipullosta kokista. Kolme tuhisevaa, välillä huulien välistä rappukäytävän äänille tuhahtelevaa koiraa nukkuu jaloissa ja lattialla. Oon tosi onnellinen näistä.