25 elokuuta 2015

haun ilmaisua + agility + tottis + paimennus

Blogitekstien julkaisu vaan venyy ja asiaa tulee ihan liikaa kerrottavaksi! Kuitenkin, luulin jo viime viikonlopun kisoissa olevani täysin kunnossa ja poskiontelontulehduksen olevan mennyttä, mutta seuraavana maanantaina olo olikin taas tukala. Toisaalta ei ihme, sillä antibiottikuurin pari viimeistä pilleriä jäi ottamatta, koska koko kuurin ajan lääke aiheutti vaihtelevasti tosi kummallista ja ällöttävää oloa. Unohdin myös lääkkeet töihin. Töissä otin sitten heti lääkkeen, mutta jo vähän ajan päästä makasin vessan lattialla ja oksensin kaiken mahan sisältöni. No, olin sitten taas sairaslomalla ja sain onneksi uuden, sopivan antinbiotin.



Haku, tottis ja ilmaisu

Viime torstaina olin jo sen verran hapessa taas, että hakuun oli pakko päästä. Treenit kuitenkin peruuntui helteen takia. Päädyttiin kuitenkin mennä Jennan kanssa pitämään omat ilmaisutreenit. Valittiin pohjaksi helppokulkuinen ja matala metsä, jotta koirilla olisi mahdollisimman mukavaa tuoda rullaa. Vekille tehtiin kolme kertaa. Kahdella ekalla palkkasin ite ja viimeiselle otettiin näyttö. Kaksi ekaa älyttömän hyviä, jos miettii milloin Vee on viimeksi oikesti tehnyt hakua ilmaisun kanssa! Vekki ei oo nähnyt rullia ikuisuuteen, mutta silti palautu välittömästi rulla mun käteen kun koira kävi maalimiehen etsimässä ja rullan ottamassa. Viimeisellä toistolla edelleen rullan palautus tosi hyvä, mutta mites se näyttö?? Tietämättömille tiedoksi: Vekki osaa tempun nimeltä "näytä puu", jossa se ulkona etsii mua lähimmän puun ja nousee sitä vasten seisomaan. Temppua on tehty järkyttävän paljon, sillä se on myös yleinen hupinumero piknikeillä ja pussikaljareissuilla jossa koirat ovat olleet mukana. No hetsasin koiraa ja lähetin sen juoksemaan, samalla itse lähdin perään ja huusin "NÄYTÄ!". Mitä tekee Vekki, no juoksee pari metsiä ja hyppää suorilta vauhdista ensimmäistä puuta vasten seisomaan! Olin niin ällistynyt että meni pari sekuntia tuijottaessa hölmistyneenä koiraa, joka on niin varma tekemisestään. Ei ihan tavanomainen ongelma!

Tänä maanantaina tottis. BH-kokeisiin oltaisiin kumpaankin päästy mihin paikkoja kysyin, mutta ei sitten jotenkin huvittanut tai ollut sellainen olo että sittenkään mentäisiin. Treeneissä kouluttaja sanoi että ehdottomasti meille vaan lisää pelkkää leikkimistä, koiralle sitä fiilistä kattoon. Lainasin treenikaverilta pitkällä narulla olevan rättilelun ja palkkasin sillä koiran ihan parin askeleen seuruista. Vekki oli lelusta ihan kikseissä kuten arvelinkin ja olenkin ajatellut sellaisen sille ostaa. Yksi nouto vieraalla kapulalla. Sitten lisää ilmaisutreeniä. Menee aina kenttätreenissä ensimmäinen ilmaisu vähän koiran ihmettelyyn, kun yleensä näitä tehdään kuitenkin metsässä. Kahdella viimeisellä maalimies meni A:n alle piiloon ja mitä tekee Vekki: mennessään ukolle kiipeää ensin reippaalla laukalla A:n yli ja vasta sitten kiertää sivusta sen alle. Maalimiehiä vähän nauratti kun tulivat pois piilosta.

Agility kesä- ja talvikausi

Siirrytään torstain agilityryhmästä perjantaille treenaamaan tämä kesäkauden loppu. Entisistä kouluttajista edelleen toinen meitä koutsaamassa, jonka treeneissä ollaankin enemmän päästy käymään. Tänään hain talvikauden ryhmiin. Aika kauan meni pähkäillessä, mutta päätin nyt kokemuksen perusteella hakea tällä kertaa ryhmään josta ainakin tiedän saavani mitä tarvitsen. Toissijaiset kouluttajat laitoin treenien kuvausten perusteella. 

Viime perjantaina treenattiin uuden ryhmän kanssa, ratana sama agilityrata mikä meidän kisoissakin oli. Kisoissa tehtiin melkein loppuun saakka puhdasta rataa, mutta kyllä sieltä löytyi treenissä niin paljon työstettävää. Vekki oli normaaliakin herkempi ja se luki mua todella paljon: se reagoi pienimpäänkin kropan kääntymiseen niin vahvasti! Tehtiin ihan törkeen nätti takaakierto, jossa uskalsin lähettää Vekin ja liikkua itse ja kouluttajan mukaan ei olisi voinut yhtään suorempi linja koiralla olla suorittaa hyppyä. Itse en tätä nähnyt, mutta kouluttaja oli pakahtua ilosta ja ylpeydestä ja sydämen tykytyksistä koska se näytti kuulemma niin hienolta niin eiköhän silloin uskota!



Lauantaina herätyskello herätti kohtuuttoman aikaisin ja vielä unihiekat silmissä istahdettiin Jennan autoon ja Vekki laitettiin matkustamaan häkkiin takapenkille. Alkoi matka Somerolle paimentamaan lampaita Wirneen australianpaimenkoirien kanssa! Vekki on käynyt lampailla viimeksi Vappuna. Somerolla tuli täytenä yllätyksenä se, että samana päivänä siellä oli myös corgien lammas- ja nautapaimennuspäivät. Olin vähän kateellinen, sillä tuli heti ikävä omia corgeja ja harmitti ettei listalta löytynyt yhtään tuttua nimeä! Eiköhän me tilaisuuden tullen aleta käymään lampailla Etelä-Suomessakin, sen verran hyvin se kuitenkin meni. Vekki ylistettiin jälleen kerran kiltisti ja kuuliaiseksi koiraksi, joka tekee hyvin. Toisella kierroksella se oli joko jo hieman väsynyt tai alkoi syttyä hommaan enemmän, sillä vauhtia alkoi löytyä entistä enemmän. Samalla se kuitenkin otti lampaita enemmän omiin ohjaksiinsa ja piti niitä tiiviimmin. Itse hain tuntumaa taas lampaiden kanssa liikkumiseen, mutta Vekki irtosi kumpaankin suuntaan kaarelle ihan kelvollisesti ja kuljetustakin tehtiin siihen perään. Vaikeinta on saada koira kuljetuksesta pysähtymään kesken kaiken . Kiitos tätäkin kautta Wirneeläiset! 

Sunnuntaina olin Hauhaun 60-vuotis pippaloissa talkoilemassa flyball turnauksessa. Onneksi tosiaan talkoissa, sillä tapahtuma alitti kyllä odotukset ikävä kyllä. Hauhaun myyntikojulta lähti mukaan kolme frisbeetä palkkaukseen, säkki ruokaa nameiksi ja pitkän pohdinnan ja hipelöinnin jälkeen tosi iso, mutta hieno koirien peti. Sopii sisustukseen ja ainakin Kaapo on siinä jo nukkunut! Valintaan vaikutti se, että kuulin useamman ihmisen voivottelevan mun takana että aijai ihan liikaa on jo petejä ja laskelmoin että meidän koirilla ei ole yhtäkään :D Flyball turnauksesta jäi pieni kipinä lähteä kokeilemaan myös tätä lajia, sillä uskon että siitä saataisi juuri oivallinen lisä meille. Tahdon Vekille nimenomaan lajeja lisää, joissa se saa räyhätä menohalujaan ja komentaa mua välillä ja oikeasti olla semmoinen vähän tuhma, vallaton ja näyttää kaikin keinoin että "MÄ HALUAN TEHDÄ TÄTÄ HOMMAA". Katotaan sopiiko alkeiskurssi aikatauluun!


18 elokuuta 2015

jos haluut jotain niin älä jää odottaa, koska hetken voi kadottaa


Valmennusryhmä

"Hei, olette valittu valmennusryhmän 2.varakoirakoksi. Ilmoitathan pian otatko paikan vastaan". Tällainen sähköposti lävähti naamalle jonkin aikaa sitten ja siitä asti on fiilikset vaihdelleet hyvin laidasta laitaan.  Olen ollut hetkittäin tosi pettynyt itseeni ja logiikkaani jolla ryhmiin hain. Typerintä on tiedostaa, että jos olisin malttanut olla hakematta vaativampaan ryhmään, niin varsinainen paikka varakoirakkoryhmään olisi voinut olla helpommin saatavilla, kun olisimme päässeet myös näyttötilaisuuteen. Mutta ymmärsin hakukriteerit miten ymmärsin ja tässä ollaan. Jaksoin pari päivää olla toiveikas, mutta nyt kun sähköpostiin tuli uusi viesti jossa paikan ottaneet koirat julkistettiin, niin totean että eteenpäin on mentävä. Toisaalta tiedän että ryhmiin pääsi koirakoita, jotka ovat treenanneet seurassa kauan ja ovat aktiivisia jäseniä ja omalla tavallaan heille paikka kuuluukin. Itse olen vasta keväällä jäseneksi liittynyt ja nyt alan ottamaan paikkaani kouluttajana ja talkoita tekemällä. En vielä tiedä kuinka aktiivisena varajäsenenä alan olemaan, sillä toisaalta toivon edelleen että jokin ihmeellinen tuuri kävisi ja meistä tulisi varsinainen koirakko, mutta toisaalta tahtoisin saman energian käyttää johonkin varmempaan. Olen mielenkiinnolla katsonut muita valmennusryhmiä ja kursseja, mutta en ole vielä varma mikä olisi oikea vaihtoehto. / Edeltävän tekstin kirjoitin heti pari päivää tulosten julkistamisen jälkeen. Pari päivää sitten sain uuden sähköpostin, jossa sanottiin että paikan vastaan ottaneet ovat nyt selvillä ja me nousimmekin pykälän ylemmäs ensimmäiseksi varakoirakoksi. Ei se aiheuta tällä hetkellä kuin päänvaivaa, koska en tiedä miten tulisi toimia talvikauden kanssa, kun hyvien kouluttajien ryhmät menevät päällekäin valmennuksen kanssa. On mahdollisuus että noustaan valmennukseen, mutta toisaalta kannattaako luottaa liikaa siihen ja siksi olla menemättä samana päivänä olevien kouluttajien ryhmiin?

Talvikaudessa pelottaa se, että vain mä olen nyt meidän kehittymisen takana ja mun on pidettävä kiinni siitä että mennään oikeasti eteenpäin. Olisi ollut helpottavaa nojata hetki johonkin viisaampaan, joka pitäisi kiinni siitä että kaikkea tehdään oikeassa suhteessa ja tarpeeksi. Kaikki mitä oltaisiin valmennusryhmästä saatu irti, on mun nyt puristettava itsestäni irti. Nyt ei vaan ole jokaiselle viikolle tiettyä kellonaikaa, joka varmistaisi että tulee tehtyä kunnolla töitä.


Hakukoira

Onneksi Vekki on monilahjakkuus. Meillä alkoi ohjatut hakutreenit ja kiitollisuudesta Jennaa ja Gitta-kouluttajaa kohtaan ostin suklaata ja hoin vähän väliä autossa miten siistiä on päästä treenaamaan. Koska oli todella kuuma, niin koirille otettiin vain yhdet pistot etukulmista näkölähdöllä. Tämä oli erinomainen ensitreeni pitkän tauon jälkeen ja ainakin Vekille saatiin heti kaksi onnistumista. Koira oli erittäin tietoinen siitä mitä oltiin metsään tultu tekemään ja ilme oli reipas siihen saakka, kun puin PK-liivin päälle. Vähän luimuun meni ja meinasi ällöttää, mutta lähetyspaikkaan mennessä haukutin Vekkiä  ja sen ilme ryhdistyi heti, kun sai vähän komentaa mua. Ihana tietää että se ei mennyt ihan lukkoon nyt liivistä ja tämänkin ahdistuksen saa pois haukuttamalla ja kehumalla. Ukot upposi 70 askelta eri suuntiin. Vekki lähti molemmilla lähetyksillä kuin tykin suusta uppoamaan metsään. Oltiin sovittu, että jos koira yrittää mennä pusuttelemaan maalimiestä, niin maalimies käskee koiran maahan. Kuitenkaan kummankaan maalimiehen ei ollut tarvinnut tehdä niin, vaan koiran pystyi suoraan palkkaamaan. Kysyin miten Vekki oli leikkinyt maalimiesten kanssa ja kuulemma tosi hyvin. Itse vielä otin maalimiehiltä lelut ja leikin itsekin koiran kanssa. Pienelle jäi aikamoinen palo touhuun, närkästyneenä kiukkusi takaluukussa kun treeni kesti lyhyen aikaa. Vekki sai kouluttajalta tosi hyvää palautetta, se on nopea ja tekee työnsä ja jatkossa teemme sille kuulemma ehdottomasti kunnollisia treenejä ilmaisun kanssa. Taas mulle sanottiin että se lukee mua todella paljon ja yrittää tehdä oikein.



Kisakausi!!



Lauantaina alkoi kisakausi, tosin näiden kisojen jälkeen tuleekin pari viikkoa taukoa kun tulikin reissuun lähtö. Ei se mitään, sillä opiskeltavaa riittää ja näistäkin kisoista jäi kotiläksyjä. Päivä oli todella kuuma, enkä oo kisannut tuollaisella helteellä moniin vuosiin. Kolme starttia, joiden tulosrivi: 10, hylly ja hylly. Ei ollut mitään hellepäivän körökörö ratoja. Ensimmäiseltä radalta tuli rima alas ja kielto hypyltä. Tehtiin ihan hyvää rataa ja joissakin kohdissa muistin ihan linjatakin, silti paljon parannettavaakin. Toinen rata oli vielä parempi, tehtiin puhdasta rataa aina takaakiertoon saakka, jonne mulla tuli vähän kiire ja Vekki ei lukenut sitä takaakierroksi ja otti hyllyn. Puomin kontaktilta tuli vähän läpi ja sinä hetkellä päätin, että palautan alastulolle. Viimeinen rata tekisi mieli vain unohtaa. Katsoin rataantutustumisessa, että nyt on aika juostava rata ja erehdyin katsomaan edeltävien kisaajien suorituksia ja laskelmoin mahdollista luvaa jo mielessäni. Ei! Videolla katsottuna rata ei näytä niin kaaoottiselta, mutta sain ainakin varmistuksen siitä miten paskasti ohjasin kohdan, jonka jälkeen koko rata oli hetken aikaa katastrofi. Yritin tehdä niistoa, mikä ei todellakaan ollut niisto ja Vekin hyppy levisi pitkälle ja takaisin päin tullessaan se hyppäsi saman hypyn. Onneksi rata oli lopusta pelkkää juoksemista ja Vekki sai painaa täysillä, ite uskalsin ohjata kunnolla ja luottaa koiraan.

Vidoita katsoessa tuli parempi mieli, radoissa oli paljon hyvää ja ihan ehjää suorittamista jos ei viimeistä rataa oteta huomioon. Kyllä tästä hyvä tulee! Videot agiradoista.



Kuvat agility © Jenna Oinonen ja haku © Siiri

11 elokuuta 2015

tottiseläin

© Siiri Rantala

Eilen oli illalla vielä tottikset. Ennen tottiksia kävin hieman vakoilemassa uuden agilityryhmäni treenejä, jossa alan kouluttaa talvikaudella ja ehkä jo tuuraan syyskuun. Ryhmässä on aika rento meininki, kellään ei tainnut olla ihmeellisempiä tavotteita, kunhan pidetään yhdessä hauskaa koiran kanssa. Tämä sopii sinälleen mulle, koska en ole kouluttanut kuin pentuja ja nuoria koiria. Oon myös kouluttajana todella intohimoinen ja rakastan suunnittelua, joten en kasaa nyt liikaa painetta omaan päähäni sillä, että pitäisi saada toisia koiria eteenpäin. Ensimmäinen oma koulutusryhmäni oli viime syksynä pentuagility ja mähän suunnilleen elin niille treeneille: suunnittelin ja hioin jatkuvasti treenisuunnitelmaa, kirjoitin ryhmäläisille neljän sivun koottuja muistiinpanoja ja tutorial-videoita Youtubesta sähköposteihin joita lähetin, eli siis koulutin heitä vielä ihan omasta päätöksestäni vielä netin välityksellä. Pentuagilityn jälkeen olin itsekin aika puhki, sillä saatoin kontata pitkin lattiaa kymmenen eri pennun kanssa ja rohkaista niitä leikkimään, sillä toivoin niin kovasti että kaikki pennut oppisivat tykkäämään leluista. Tykkään tapahtumajärjestämisestä, projektitöistä ja kaikenlaisesta suunnittelusta kuin hullu puurosta, mutta omistan niille joskus itsestäni ehkä hieman liikaakin. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että sitä intohimoa täytyy osata kanavoida nyt ensisijaisesti tärkeisiin asioihin kuten omaan koiraan. Sillä arvaan että viime viikonkin diagnosoitu poskiontelontulehduskin oli ihan pelkkä kropan keino sanoa, että nyt rauhoitu. Mutta joo, kivaa alkaa taas vetämään treenejä ja oman seuran kouluttajaedut yhä jaksaa ällistyttää mut, kun en oo sellaisiin tottunut!

© Siiri Rantala

Niin tottikset. Vekin kanssa mentiin taas vähän takki tyhjänä kentälle, kun en osannut arvioida sen jaksamista näin kuumana iltana. Kentällä oli kuitenkin jo varjoisaa. Juteltiin kouluttajan kanssa ja hän jossakin sivulauseessaan totesi "…niin sillä on BH-tehtynä" johon sanoin että ehei oo. Kuullessaan vastaukseni kouluttajan ilme oli kyllä niin huvittava, tuli ilmeisesti pienenä yllätyksenä ja meidät yritettiinkin passittaa heti kokeeseen. Ehdotin että otettaisiin treeninä BH:n liikkeet, niin näkisin mitä pitää vielä työstää. Ihmisryhmä oli helppo, kerran pysähtyessäni Jennan kohdalle Vekki meinasi mennä luimuun onnesta ja nuuhkaisi Jennaa, josta vähän huomautin. Muuten tosi hyvä! Seuraamisen tiesin olevan se kompastuskivi, koska edelleen ollaan tehty niin lyhyttä, että pitkä kaavio ei mitenkään menisi samalla ilmeellä. Pari kertaa Vekki meinasi lösähtää suoralla omasta mielestäni, tosin seuraamisen jälkeen mulle ihmeteltiin että ei se kyllä mitenkään näyttänyt huonolta. Juoksussa ja hitaissa askelissa ei mitään ihmeellistä. Istuminen hyvä ja maahanmeno luoksetulo hyvä. Ainoastaan unohdin odottaa "tuomarin" luvan kutsua koira. Viimeiseksi paikkamakuu, kun toinen koirakko suoritti koko BH-kaavion. Kun kukaan ei ole aiemmin nähnyt Vekkiä paikallaolossa, niin vähän kyseltiin että mitenhän se siellä pysyy mutta aika varmana olin. Olin koko ajan selkä kääntyneenä koiraan ja Jenna oli apulaisena katsomassa Vekkiä. Pari kertaa oli päätä käännellyt, mutta muuten tosi kiltisti. Ei sitä kiinnostanut, vaikka toinen koirakko teki luoksetuloa vieressä tai mitään. Ainoa huomautettava asia oli matka, kun en muistanut mikä se BH-kokeessa on niin jäin liian lähelle. Eli yhteen summattuna: seuraaminen kuntoon, muuten aika valmis!

© Siiri Rantala
Ei siinä muuten mitään, mutta olin päättänyt etten aseta Vekkiä enää tilanteeseen jossa seuraaminen on siitä maailman tylsintä paskaduunia. Ja BH-kaaviossahan se on. Kuitenkin oon alkanut luopumaan käskystä "seuraa" ja alkanut yleistämään "sivua" myös eteenpäin meneviin askeliin, koska siinä Vekillä on parempi ilme ja perusasentotreenissä se on muutenkin aika skarpimpi. Olen myös nähnyt todella paljon koiria jotka suorittavat BH-kaavion seuruun huonommalla ilmeellä ja se on ollut ohjaajien tarkoituskin, koska kaavio on niin pitkä ja uuvuttava. Jos BH-kaavio mentäisiin vanhalla "seuraa"-käskyllä, jossa Veen työskentelyilme on vähän laiskempi, mutta se kuitenkin seuraa ihan kelvollisesti (omaan silmääni pienemmällä vaihteella, koska tiedän millaisen ilmeen sille saa) ja ilmeisesti ulkopuolisen silmään jopa hyvin, niin miksi toisaalta ei. Tässä pohtiessani päätin kysyä paikkoja kahteen BH-kokeeseen alustavasti. Oon kyllä ainakin tehokas katsomaan meille kokeita, jos en treenaamaan!

10 elokuuta 2015

kisakausi alkaa kohta


Olin odottanut tosi paljon kisatauon päättymistä ja meidän ekoja kisoja sunnuntaina. Keskiviikkona tulin kuitenkin kipeäksi ja loppuviikko menikin sohvalla koomaten ja hammasta purren, kun ulkona elokuu antoi parastaan. Lauantaina olo ei levosta huolimatta ollut yhtään parempi ja tuntui että kurkku turpoaa umpeen, joten soitin kähisevällä äänellä itselleni lääkäriajan. Oon koko elämäni aikana sairastanut niin monta kertaa poskiontelontulehuksen, että tiesin nytkin että ei tämä enää teen juonnilla ja nukkumisella mene pois. Onneksi sain antibiottikuurin ja sairaslomaa töistä. Ärsytti kun muuten olo ei ollut juuri kipeä, mutta aina kun yritti nielaista niin tuntui että joku olisi tunkenut väkisin kaktuksen samalla kurkusta alas. Alkoi armoton pähkäily mennäkö sunnuntaina kisoihin vai ei. Nukahdin lauantaina ennen ilta kahdeksaa ja nukuin aika levotonta unta aamuun saakka, jolloin silmien rävähtäessä ensimmäinen ajatus oli että kyllä me mennään kisaamaan. Olo oli kuitenkin edelleen aika kehno, kurkku kipeä ja ajatus julkisilla kulkemisesta puoli kuolleena ei kiinnostanut yhtään. Otin lääkkeet ja lepäsin hetken, jolloin olo olikin äkkiä jo hyvä ja yhden lääkkeen piristävä vaikutus selvästi toimiva. Kilpailuvietti nimittäin yllytti lähtemään ja monta kertaa olin jo hyppämäässä ylös sängystä pakkaamaan kisarepun valmiksi. Olin koko viikon iloinnut sunnuntain starttien alkavan vasta puolen päivän jälkeen, mutta tällaisessa tilanteessa se oli vain ärsyttävää, sillä ehdin keskustella "joopaseipäs"-tyylisesti itseni kanssa koko aamun. Tiesin etten voisi juosta täysillä, tiesin etten voisi kehua tai käskyttää koiraa kovalla äänellä ja tiesin että olisin niin jyrän alle jäänyt kun pääsisin joskus kisoista kotiin. Silti ajatus kotiin jäämisestä tuntui niin nössöltä ja turhauttavalta, vaikka tiedostin olevani ihan puolikuntoinen. Lopulliseen päätökseen vaadittiin Evien tiukka ei ja järjellinen puhe siitä, että terveydellä ei kannata leikkiä tai oon vielä seuraavankin viikon sängyssä. Oma järjen ääneni oli se, että lääkärintodistuksella saisin rahat perutuista kisoista takaisin ja voisin käyttää ne kisoihin, jossa voisin todellakin antaa kaikkeni. Silti vaihdoin päätöstäni usean kerran ja loppujen lopuksi lähetin kisajärjeställe viestin perumisesta ja päätin työntää koko kisat ajatuksistani pois. Niimpä lainasin kaverin autoa ja lähin Ojankoon treenaamaan kontakteja, jotta saisin muuta ajateltavaa. Treenatessa näin sen mikä mun pitikin nähdä: olin aika hiljaa, sillä ääntä ei viitsinyt käyttää ja hengästyin pelkästä olemisesta - ei todellakaan kilpailukunnossa! Onneksi Jenna lähti vielä uittamaan koiria Firan montuille mun kanssa, jotta koirilla olisi kiva sunnuntai.

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta yhä näin maanantainakin joudun välillä sanomaan itselleni että päätös oli oikea. En halua aloittaa kisakautta paskoilla kisoilla, joissa itse en voi antaa kaikkeani ja koirani taas sitäkin enemmän. Tämän kisakauden tunnari on nyt itsensä likoon laittaminen, etenkin minun. Siksi tahdon ottaa jokaiset kisat täysillä ja panostaen. Onneksi kisakauden alkamista ei tarvitse kauaa odottaa, sillä tän viikon lauantaina on kolme starttia oman seuran kisoissa ja siitä eteenpäin niitä olisikin melkein joka viikonlopulle. En malta odottaa!


Tänään käytiin jo uimassa aamupäivästä. Koska Vekillä on ihan omanlaisensa vire aina uimassa ollessaan, niin oon hyödyntänyt sitä jo tekemällä tokoa ja temppuja niin, että palkkana on juosta veteen lelun perään. Tänään palattiin alkeisiin agilityssa, kun otin tasapainotyynyn mukaan ja Vekki teki 2on2offia ja vapautin siitä veteen. Otettiin vielä puun kierron kautta, joten tuli tehotreenattua kiertämistäkin. Voisin sanoa että tämä on juuri oikeanlaista kisakauteen valmistautumista, kun keskitytään ihan perusasioiden toimimiseen ihan treenikentän ulkopuolellakin. Enää joitakin päiviä ja se alkaa!

06 elokuuta 2015

meidät on haastettu



Säännöt: 
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkitä hänen bloginsa.
2. Vastaa sinun nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.

3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa.
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille.


Ilona antoi meille Liebster-haasteen, kiitos! Vastataan Iipun kysymyksiin:



1) Mikä koirasi nimi olisi, jos se ei olisi nimeltään se mikä on/jos et olisi voinut antaa sitä nimeä?
Eetu olisi todella pienellä todennäköisyydellä Aatu tai huvittavimmassa tapauksessa Laku. Jo pienenä tyttönä päätin että ensimmäisestä koirastani tulee Eetu, joten se oli varmaa kun koira oli tulossa, mutta vähän aikaa pohdittiin myös Aatua ja pikkuveljeni ehdotti Lakua, se olisikin ollut kyllä hupaisaa! 

Unto olisi Onni tai Veeti. Olin jo varma, että se olisi jompi kumpi noista, mutta Veeti oli äidistä ällöttävä ja Onni kuulosti vähän nössöltä niin tuhmalle koirapennulle. Mulla on ollut joskus kesyrottia ja yksi niistä oli Unto ja musta se oli vaan hauskan erilainen nimi ja sopi hyvin, joten niin Untosta tuli Unto, tosin mä sanon sitä aina Unskiksi. 

Vekistä piti tulla sitten vihdoin Veeti, Onni tai Milo. Ensimmäinen ällötti vuorostaan poikaystävää, Onni tuntui tyhmältä treenikentällä huudettavaksi ja Milokaan ei tuntunut suussa hyvältä. Vekki oli ensimmäiset pari viikkoa meillä "työnimellä" Jasu, mikä kuulosti omakotitalon takapihalla räyskyttävältä perhekoiralta, kun en saannut väännettyä sille hyvältä tuntuvaa nimeä, lopulta kaikista V:llä alkavista nimistäni päätin että se on Vekki. Halusin sen anyway alkavan V:llä. 

2) Millaisessa tilanteessa olet hävennyt/nolostunut koirasi vuoksi?
Kun käytiin Unskin kasvattajan luona sen ollessa vielä reilusti alle vuotias. Kasvattajalla oli lukuisia maataloneläimiä kuten kaneja, kanoja ja hanhia. Jossain vaiheessa Unski keksi alkaa jahdata niitä, eikä se antanut ollenkaan mulle kiinni vaan vaihtoi vaan saalistuskohdetta kesken juoksun. Toinen kerta oli poikaystävän vanhemmilla maalla, jossa on myöskin kanoja. Kerran yksi kana oli jäänyt vahingossa ulos ja Untohan sen löysi. Ensimmäisellä kerralla poikaystävä sai koppaistua Unskin kiinni kesken juoksun ja silloin se lähinnä röyhtäili suuhun eksyneitä höyheniä tyytyväisenä, vailla pienintä katumusta. Kanaa ei ehditty saada kiinni ennenkuin Unski olikin taas sen perässä, jolloin se saatiin taas kesken jahdin kiinni, vietiin jääkylmään suihkuun niskavilloista, mutta silti sen jälkeen pihalle asteltuaan se oli lähdössä uudelleen metsästysreissulle - vailla pienintäkään nöyristelyä. Kerron näitä tarinoita aina, kun joku lässyttää Unskille eikä voi uskoa millainen pissipää se osaa olla!


3) Kun näit koirasi ensimmäistä kertaa, tuliko sinulle "rakkautta ensisilmäyksellä" -olo? Ts. tiesitkö heti, että juuri tuo pentu on sinun?
Montahan kertaa näitä tarinoita on jo kerrottu? Eetusta ja sen veljestä valitsin ensin veljen, joten ei ollut. Ennen luovutusta olinkin vähän pettynyt, kun en saanut pentua jonka itse valitsin. En oo edelleenkään päivääkään katunut, Eetu on paras. 

Unskista näin alla olevan kuvan - tarviiko edes kysyä?


Vekin ja muut pennut näin niiden ollessa vielä niin pikkuisia, että ei tullut kuin ääretön rakkauden tunne kun katsoi niitä nukkumassa. Silti jo silloin pari pentua Vekki mukaan lukien sieltä tuntui vaan omalta, varmaan värin sekä koon vuoksi - Vekki oli siis yksi pentueen suurimmista penskoista, Paksu Pateksikin kutsuttu. 

4) Jos sinulla ei olisi sen rotuista koiraa kuin nyt, minkälainen koira sinulla olisi? 
Jos miettii menneitä ja koiria jotka meinasivat tulla elämään tai olivat ainakin suunnitelman tasolla, niin olisi jokin näistä: näyttelylinjainen australianpaimenkoirauros, islanninlammaskoira tai berninpaimenkoira

5) Jos saisit harrastaa koirasi kanssa vain yhtä lajia, mikä se olisi? 
Tosi vaikee! Intohimoa olisi niin moneen lajiin, mutta kyllä agility on aina se joka ottaa, mutta myös antaa yhtä paljon ja sen treenaaminen on mahtavaa!




6) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät taidot/käskyt, jotka koiran tulee osata? 

Tykkään itse paljon taidosta, jonka oon opettanut kaikille koirilleni sekä työn alle opettaa myös Kaapolle, eli pitkän matkan maahanmeno. Meillä koirat on kuitenkin paimenkoiria, jotka imee ärsykkeitä ympäristöstä ja yllättävät tilanteet saa aikaan älämölön. Jos jotakin tapahtuu ja koira on musta kaukana, niin voin käskeä sen hyvinkin pitkältä etäisyydeltä käymään maate ja tilanteen mukaan joko odotuttamaan siinä (esim. metsässä maastopyöräilijä ajaakin ohi ja koira on kaukana musta) tai maahanmenon jälkeen kutsua luo, jolloin koiralla on parempi focus muhun ja ne tulevat mielellään hakemaan palkkansa maahanmenosta. Sitten vierellä vapaana kävely käsky, joka voisi meillä toimia paljon paremminkin. Mutta on niin helppoa, kun voi käskeä koirat vasemmalle sivulle kävelemään ja ohittaa vaikka metsässä vastaantulijat helposti. Luoksetulo. Etenkin Unskin villeinä aikoina kun sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tulla luokse kutsusta vaan juosta mielummin vaikka päinvastaiseen suuntaan, niin kyllä on helpottava tunne kun tietää että koirasta on nykyään kivaa tulla luo kun pyytää. Ja se että koirista on ylipäätään aina yleensä siistimpää tulla ja olla mun kanssa. Sitten "käy maate"-käsky ihan ylipäätään. On tosi ihanaa, kun oli tilanne mikä hyvänsä niin koiran voi pyytää käymään maate joko rauhoittumaan, lepäämään tai odottamaan vire korkeallakin tilanteesta riippuen. Kun tää toimii hyvin, niin on helppoo! Esim. kesken lenkin treenaaminen kaikkien koirien kanssa on tosi paljon mukavampaa, kun niitä ei tarvii käydä sitomassa aina puuhun kiinni, vaan käskeä vaan pari aina maahan ja treenata yhden kanssa


7) Mikä on koirasi lempipaikka? 

Näin kesällä on Vekille pakko sanoa uimarannat, koska se on niin pakkomielteinen uimiseen. Eetulla autossa tai missä tahansa menopelissä matkustaminen. Untosta oma takapiha tai vastaava paikka, jossa se saa mennä miten tahtoo, tonkia, vahtia ja katsella maisemia. 


8) Miten koirasi reagoi, jos se säikähtää jotain yllättävää? 

Haukkumalla, vahtimalla ja tilanteesta riippuen rynnäten säikähdyksen kohteen suuntaan. 

9) Nimeä jokin mielestäsi hyvä koirakirja (saa olla tietokirja tai vaikka nuortenromaani). 


Ekaksi pitää sanoa Marley & me-kirja, koska se saa jokaisella kerralla kyyneleet silmiin ja siinä puhutaan niin ihanasti koiran ja ihmisen suhteesta. Toinen on koirakirja, jonka kerran ostin huvikseni halvalla ja yllätyin tosi paljon. Se on kuvassa oleva "Hyvä koira kotiin - Koirarodut ja koiran valinta rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaan". Siinä on jaettu koiria ryhmiin tietyn vanhan käyttötarkoituksen mukaisesti, kerrottu roduista perinteisen rotukirjan mukaisesti, mutta niin paljon enemmän asiaa kuin ne mihin oon ennen törmännyt. Esimerkiksi corgista puhuttiin ihan rehellisesti entisenä työkoirana ja sanottiin, että se ei miksikään sohvatyynyksi tai lapsen omaksi koiraksi sovi, sillä siitä löytyy kovuutta, työkoiramaisuutta ja asennetta. Tämä kaikki oli nidottu yhteen viimeisiin lauseisiin, jossa sanottiin että olisi ihme jos tätä kaikkea ei vielä corgeista tänäkään päivänä löytyisi, sillä niillä on kuitenkin sellainen periksiantamaton historia työkoirina takana. Tämä kirja ehdottomasti käteen niille, jotka ovat Googlanneet vaikka australianpaimenkoiran ja todenneet sen söpöksi ja tahtovat sellaisen. Mistään rodusta ei anneta liian ruusuista kuvaa, kuten esimerkiksi kannessa oleva villakoirakin muistaakseni alleviivattiin ihan yhtä haastavaksi ja aktivointia tarvitsevaksi roduksi -- vaikka moni voisi ajatella toisin. Lukekaa!



10) Mitä koirasi tekee, kun se on yksin kotona?  

Eiköhän ne nykyään nuku. Ennen saivat poikkeuksetta jokaiseksi päiväksi jotakin puuhaa kuten jäädytetyn kongin, mutta nykyään oon laiskistunut enkä jaksa olla niitä aina tekemässä valmiiksi.


11) Mikä on hauskin asia, mitä joku vieras on sanonut koirastasi?

No ainakin se kun yksi pikkutyttö sanoi äidilleen Eetun näyttävän ihan heidän naapurin kissaltaan. Tosin ollana kyllä aina todettu, että Eetussa ja Karvisessa on jotain samaa!



Nyt ei vielä irtoo haastetta kenellekään!

05 elokuuta 2015

meidän näköinen suoritus


Eilen oli kyllä taas yhenlainen Ojanko-päivä. Yleensä nimittäin niillä reissulla menee se 3-4h itse treeneihin ja matkustamiseen. Niimpä eilenkin kotiin päästessäni ehdin juuri ja juuri käyttää ensin ilosta soikeat ja säheltävät koirat pihalla, syödä nopeasti ja pakata treenirepun, kun piti jo juosta bussille. Onneksi saatiin ottaa kuitenkin alkuun rennosti, sillä käydiin Oonan ja mudien kanssa lenkillä päästämässä pahimmat höyryt ennen Ojankoon kävelyä. Hallilla alkoi sitten henkinen tsemppaus, sillä meillä oli teho- ja valkkaryhmien näyttötilaisuus agilityssa. Rata käytiin tutustumassa isossa porukassa ja se oli kyllä haastava ja tuntui että siinä testattiin heti miten pääkoppa pysyy kasassa. Viisi minuuttia meni tosi nopeasti ja kun kuulutettiin ajan kuluneen, niin ei siinä auttanut kun mennä hallista ulos ja kelata rata mielessään varmaan kymmenen kertaa. Lämppäilin ja tsemppasin meitä molempia, kunnes meidät kutsuttiin parin kanssa sisään. Totesin että rata voi olla meille mentävä ja voin ehtiä valmistelemaan ohjaukset, kunhan juoksen. Mutta estevälit oli aika pienet ja sinne väliin piti survoutua heittämään koiraa takaakiertoihin ja kaikenmoista. No, mitähän voisi odottaa koiralta, jolle on nostatettu viimeisimmissä treeneissä kierroksia, ohjaaja on alkanut juoksemaan mikä lisää koirallekin vauhtia ja se astui ensimmäistä kertaa halliin, aivan kuin oltaisiin kisoissa ollut. No, se kulki ihan perkeleen lujaa ja huomasin hyvin pian että ainakin treeni on tuottanut tulosta, sillä ennen kuuliainen pikku kirppu tykitti menemään semmoisella vauhdilla ja tarmolla eteenpäin, että mun oli hyvin vaikea keskittyä olemaan nauramatta tilanteen hauskuudelle. Hakemuksessa olin ylistänyt koiran olevan kuuliainen kentällä ja olemaan aika nöyrä, mutta nyt se oli liukas kuin saippua! Mentiin rata kaksi kertaa ja kummassakin tuli eteen aikamoisia haasteita ja elämyksiä kun olin myöhässä ja stoppasinkin pariin otteeseen sekuniksi, kasasin ajatukset ja jatkettiin. Ulos mennessä pää oli aika puuroa. Olin koiraan älyttömän tyytyväinen, mutta tuli kyllä semmoinen olo että eihän tässä osaa yhtään ohjata koiraansa. Toisaalta myönsin itselleni, että esityksemme oli ainakin todellisuutta vastaava: koira kyllä menee, kunhan ohjaajallakin olisi tarvittavat työkalut ja palikat.

Olin tosi iloinen, että mentiin näytöstä suoraan tekemään rallytokoa, jolloin vältyin yksinäiseltä jäähkälenkiltä ja bussille kävelyltä, jolloin olisin taatusti ruoskinut itseäni enemmän. Tosiaan, kävi vähän hassusti ja ilmoitin Vekin oman seuran rallytokokokeeseen kuukauden kuluttua. Ihana Oona ja Jenna ottivat meidät sitten omiin treeneihinsä tuuraamaan poissaolijaa. Alkuun Jenna teki häiriötreeniä Vekille, eli koira peruasennossa ja sitä häiriköitiin nameilla, rapsutuksilla ja leluilla. Vekki ilahtui heti tajutessaan kuka sen vieressä kyykki ja pieni hetki meni, että kirppu malttoi tarjota taas mulle kontaktia. Seuraamisessa kesti paremmin, eikä sortunut samoihin häiriöihin. Tehtiin myös ratatreeni, jossa Oona katsoi meidän suorituksen. Suurin tekijä on nyt se, että mun täytyy paneutua sääntöihin, sillä vaikka radan suorittamisen muistin Eetun ajoilta, niin yksityiskohtia säännöissä tai liikkeiden yksityiskohdissa en muistanut kunnolla. Mutta onneksi on aikaa treenata ne kuntoon!


Rallytokon jälkeen päätin jäädä odottamaan tunniksi Oonan treenit, jotta saataisiin käveltyä sama matka bussille. Päädyin mennä tekemään tekniikkatreeniä Veen kanssa ja treeniin pääsivät A, keinulle irtoaminen ja itsenäinen suorittaminen sekä suora putki + kepit. A:n juoksukontakti muistuttaa tällä hetkellä varmaan enemmän "herran haltuun"-kontaktia, mutta kun Vekki keskittyy mitä tekee niin se ottaa kontaktin siististi. Keinulla namialustan avulla koiran focus oli eteenpäin, vaikka olin itse ihan eri suunnassa. Putkella ja kepeillä halusin treenata putkijarrua ja keppikulmaa, kyllä huomasi että niitäkin saisi työstää ihan urakalla, mutta onneksi tässä on aikaa

03 elokuuta 2015

kalenteri alkaa täyttymään


Vekki 2-vuotta!

Halusin tehdä tämän videon jo vuosi sitten, kun Vekki täytti vuoden, mutta en ehtinyt. Nyt se oli kuitenkin tehtävä, sillä kuten nähdä saattaa materiaalia on yhdestä koirasta ihan mielettömästi, sillä kaikki on kuvattu aina pennun ensimmäisestä illasta kotona aina viime agilitytreeneihin saakka. Kun yksi yö aloin etsiä vanhalta koneeltani näitä videoita, niin olin ihan kyynel silmäkulmassa kun availin kansioita ja löysin erilaisia klippejä, joita en edes muistanut kuvanneeni: Vekin ensikohtaaminen Unton ja Eetun kanssa kotona juuri kun oltiin tuotu pentu kotiin, ensimmäinen kerta kun se leikki Unton kanssa, se kun opetellaan miten saadaan ruokakuppi tai opetellaan ensikertaa katsekontaktia, miten harjoitellaan leikkimistä ja ulkoillaan ensimmäisiä kertoja yhdessä. Jokainen klippi niin korvaamaton ja kun editoin videota ja seurasin koiranpentuni kasvua, niin olin niin tavattoman ylpeä siitä - mutta myös itsestäni. Useiden vuosien aikana ajattelin ettei minusta olisi omistamaan näin haastavaa koiraa kuin australianpaimenkoira uros, vieläpä työlinjainen. Mutta Vekistä on tullut niin fiksu ja haaveitani vastaava koira, että en voi kuin taputtaa itseäni olalle ja kiittää siitä työstä minkä tein sen kanssa - nyt työ kantaa hedelmää kuten voisi sanoa. Ja videomateriaaliahan joutui leikkaamaan ankaralla kädellä pois, koska sitä oli niin paljon ja ajattelin ettei kukaan jaksaisi ehkä katsoa niin pitkää videota, kuin minä tietenkin voisin omasta koirastani. Videon loppuun halusin tehdä koosteen meidän kehittymisestä agilityssa ja mua lähinnä nauratti kohta, johon koostin pätkiä eräästä tuskaisesta treenistä. Vekillä oli silloin kausi, että se koitti hyppiä ranteeseen kiinni kun ohjasin sitä esteille ja tarkoituksella kuitenkin jätin treenistä vain ne kohdat, joissa ei vaan millään sujunut. Ihan siksi, että se on oikeasti niitä harvoja kertoja kun mua tuskastutti että mikä nyt on kun ei toimi, sillä muuten tämän koiran kanssa treenaaminen on ollut niin älyttömän mukavaa ja helppoa. Mutta, kattokaa video!

Treenikuvat (c) Jenna Oinonen 

Synttäreinä mietin mitähän Vekki tahtoisi tehdä jos saisi ihan itse päättää ja päädyin tulokseen, että se varmana tahtoisi ainakin uida niin paljon kuin tahtoo ja siinä samalla reissulla hakea frisbeetä. Niimpä suuntasimme heti rannalle ja sovin itseni kanssa, että niin kauan kuin lelu mulle ilmestyy käteen, niin pitkään sitä myös koiralle heitetään. Ja Vekkihän otti kaiken ilon irti ja teki mahtavia uimahyppyjä rantatörmältä veteen eikä olisi halunnut levätä ollenkaan. Välillä poikaystäväni heitti sille myös frisbeetä, mistä Vekki syttyy vielä enemmän kuin jos mää heittelisin sille - joku poikien juttu vissiin. Synttäreiden kunniaksi halusin opettaa Vekin myös hyppäämään laiturilta veteen, koska se on ihan hyödyllinen taito jos ei ole uimapaikassa kunnollista rantaa. Ei se montaa kertaa vaatinut, kun koira jo samanlailla hyppäsi laiturilta lelun perään, vaikka ennen se on jäänyt laiturille empimään. Kotona jätin koirat lepäämään ja itse lähdin metsästämään Vekille uusia leluja, mutta en löytänyt kuin pari Halpahallin palloa. Kisoista ostetaan sitten uudet treenilelut ja uusi griphihna, päätin että ollaan vanhoilla menty nyt tarpeeksi kauan ja haluan viedä meitä eteenpäin leikkimisessäkin. Illalla mentiin vielä Nean ja Iisin kanssa lenkile ja sikanaudan sekaan pojat saivat herkkukoiranruokamössöä - eiköhän siinä ole ihan kelvot kemut!


Kalenteri alkaa täyttymään syksylle, mikä tuntuu tosi ihanalta. Vaikka agilitya on tehtykin joka torstai, niin oon kaivannut vielä enemmän rutiinia ja pysyvyyttä meidän treenaamiseen. Vekki on Vantaalla asumisen ajan treenannut tosi vähän siihen nähden mitä tahtoisin että tehtäisiin, mutta tottakai vaikuttaa uusi elämäntilanne edelleen. Mutta nyt siis isoja uutisia: me päästiin hakuryhmään!! Meidän maanantaisen tottisporukan kanssa aletaan tekemään nyt myös hakua viikottain. Oon tästä älyttömän iloinen ja tyytyväinen, sillä nyt aion hetkeksi jättää muut PK-lajit pois ja keskittyä hakuun, jossa tavoitteena on päästä kisaamaan saakka. Vekille on kuitenkin tehty pennusta saakka pohjia hakuun, joten olin jo tosi allapäin että meneekö kaikki työ hukkaan kun ei päästä etenemään lajissa - nyt päästään! Oon erittäin motivoitunut ja palan jo halusta päästä metsään, sillä musta on myös tosi hauskaa olla maalimiehenä muille koirille. 

Agilityssa hain seuran teho- ja valmennusryhmiin. Niissä on näyttötilaisuudet tiistaina. Toivon tosi kovasti että meidät valittaisiin, sillä tahtoisin kehittyä ihan kunnolla agilityssa ja valmennusryhmään pääseminen tarkoittaisi ihan uutta henkeä treenata koko lajia. Etenkin itsestäni voisin antaa niin paljon enemmän, sillä olen aika paljon panostanut koiran osaamiseen. Ollaan käyty vapaatreenaamassa keppejä ja kontakteja nopeammiksi ja itsenäisemmiksi. Työtä riittää molemmissa vielä reilusti, mutta ainakin tietää mitä voi treenata. Itse oon alkanut keskittymään omaan liikkumiseen enemmän, sillä kun on opettanut koirastaan irtoavan ja estehakuisen, niin helposti oma juoksuaskel vähän höllää ja enemmän tulee hölkättyä koiran perässä kun ei tarvitse esteille saattaakaan. Nyt parit treenit oon pistänyt tossua toisen eteen ihan kunnolla ja ei vitsi mikä ero koirankin tekemisessä on! Keppitreenissäkin kun itse juoksin, niin koira teki kepit varmaan puolta nopeammalla vauhdilla. Oman ryhmän kisamaisissa treeneissä Vekki meni ihanneajasta -20s, kun itse juoksin kokoajan kunnolla. Kisamaiset treenit oli muutenkin tosi hauskat, meitä oli vain muutama treeneissä jotka kykenivät juoksemaan rataa, joten treenistä tuli kahden naisen ja neljän australianpaimenkoiran leikkimielinen kisa, kun minä ja toinen treenikaveri juostiin omien sekä kahden muun auspain kanssa! Vekin kanssa otettiin sekä ensimmäinen että toinen sija ja minä tulin kolmanneksi Ruu-auspain kanssa. Kisamainen treeni teki Vekille tosi hyvää vaikka en olisi voinut uskoa, sillä sillä oli ihan mahdoton draivi ja maaliin tullessa se juoksi hakemaan lelunsa ja roikkui palkkapatukassa kuin hullu - ja vielä joutui vielä katsomaan kun minä juoksin muiden kanssa! Tuntui myös tosi hyvältä kun kouluttaja ja treenikaveri taputtivat joka kerta kun päästiin maaliin eri koirien kanssa ja sanoivat, että ovat tosi innoissaan että hain valmennusryhmiin mukaan. Kuulemma mussa on potentiaalia kehittyä ja koira on ihan huippu, tuntuu tosi hyvältä että joku uskoo meihin :) 


Vekistä on tullut vähän aikuinen. Käydään nykyään poikkeuksetta lenkillä pelkässä narttuseurassa, mutta silti pojankloppi keskittyy enemmän kulkemaan omia reittejään kuin leikittämään naisia ja se ujostelee jotenkin leikkimään ryhtymistä. Kaapo taas on rakastunut vähän jokaiseen ja selvästi hormonit pienessä noutajassa hyrräävät, kun pelkkä narttukoira takakontissa aiheuttaa kiljumista ja ulinaa. Muutenkin se on ollut vähän aikaa jo ihan mahdoton jos seurassa on narttukoiria ja alkaa muistuttaa jo enemmän sellaista novascotiannoutajaa joita oon nähnyt :D Sen vuoksi Kaapon treenaaminenkin on ollut aika vähäistä, sillä jo juoksuisen nartun omistajan läsnäolo aiheuttaa sitä, että tollerin aivot menevät ihan solmuun ja näkö heikkenee, eikä silloin voi ilmeisesti tehdä muuta kuin yrittää astua tätä nartun omistajaa - Kaapo! 

Heinäkuu oli ja meni ja viimeinen kesän kuukausi alkoi viikonloppuna. Metsälenkillä on ärsyttänyt nähdä vadelmia täynnä olevat pensaat tai äärettömät mustikka-apajat, kun yleensä lenkille ei tule otettua mitään astiaksi sopivaa mukaan. Yhtenä iltana kuitenkin päätettiin Nean kanssa että ilman vadelmia ei tältä lenkiltä poistuta ja sovellettiin lasten rattaiden sadesuojasta meille astiaa muistuttava keräysasia. Eilen vahingossa löysin kanttarelleja samasta metsästä ja ehdin juuri poimia ne talteen, kun onnellinen australianvatipääni tuli hyörimään nenän eteen ja kysymään mitä oikein teen. Eilen Vekki palasikin sienikoiran alkeisiin, kun naksuttelin sille kotona sienipurkin haistelemista ja otettiin ilmaisuakin jo mukaan. Ehdin jo säikähtää saanko tänäkään syksynä Vekistä vielä sienikoiraa itselleni, mutta jo yhden treenin perusteella näyttää niin lupaavalta että eiköhän me sienimetsään päästä. Vekki oli äärettömän onnellinen kun treenattiin hajuetsintää ja yritti niin kovasti olla mulle mieliksi! Jos edes kerran tai kaksi tänä syksynä saisin koirani löytämään mulle yhdenkin kantterellin metsästä, niin olen tyytyväinen. 



Mulle tuli niin kova into kisaamaan kun katsoin viikonloppuna tuttujen kisapäivityksiä Facebookista. Olin jo kyllä päättänyt ennen sitä, että lopetetaan kisatauko tähän ja ilmoitin meidät ensi viikon sunnuntaille kolmelle startille. Edelleen yritän opetella olemaan vähemmän kilpailuhenkinen ja keskittymään siihen, että sieltä kisoista haettaisiin pelkästään onnistumisia. Silti tuntui kutkuttavalta raksittaa luokannousumahdollisuus, vaikka sitä ei ollakaan menossa kisoista hakemaan - tulee sitten kun tulee. Joudun yhä toistelemaan itselleni, että sinne kisoihin mennään tekemään hyviä ratoja ja jos tekee hyviä ratoja, niin niistä sitten kyllä ansaitsee mitä ansaitsee. Kilpailuhenkisyys vain ottaa aina vallan, koska se adrealiinipölly on aika siisti, kun tulet maaliin puhtaalta radalta ja koiran kanssa on pelattu yhteen. Yksi tavoite on myös pitää tämä hyvä kisafiilis yllä, sillä seuraavat kahdet kisat on katsottu myös kalenteriin. Hyvällä fiiliksellä tarkoitan sitä, etten sortuisi liikaa tulosajatteluun ja vaikka mistään näistä kisoista ei tuloksia tulisi, niin en masennu vaan totean että seuraavalla kerralla yritetään uudelleen. Pakkohan se on myöntää, että kun nousee kahdissa kisoissa jo ylempään luokkaan, niin vähän kirpaisee kun käy tekemässä parhaansa ja se ei aina silti riitä, kun joku saattaa olla sekunin nopeampi. Onneksi mulla on kuitenkin koira, joka tekee aina parhaansa eikä tee tyhmyyksiä, niin voin mennä jokaiselle radalle sillä mielellä että se on vain minusta kiinni mennäänkö maaliin nollan kanssa