30 joulukuuta 2016

vuosi 2016


Ajattelin tulla tänne ynnäämään vuoden 2016, sillä viime vuonna on tullut tehtyä vuodelle omat tavoitteetkin. Jos viime vuosi oli hullu, niin voi kyllä oli tämäkin on ihan samalla viivalla.

Koti

Tammikuussa muutettiin ihanasta Helsingin koiratyttökommuunista Espooseen toiseen kimppakämppään. Olin muutosta samaan aikaan tosi innoissani, mutta myös surullinen ja haikea. Montahan kertaa Oonan ja Pielan kanssa tuskailtiin, että voi kun olisi yksi huone enemmän ja voi kun voisin jäädä. 3kk meni tosiaan "hätämajoituksessa" näiden tyttöjen olohuoneessa, mulle huonekaluilla rajatussa omassa "huoneessa". Viihdyin yleisesti tosi hyvin ja oman oven tai kunnollisen rauhan puuttuminen ei haitannut alkuun yhtään, sillä henkisesti voin siellä niin hyvin. Heti ekan kuukauden aikana kuitenkin mun työharjoittelu loppui ja jäin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan tyhjän päälle vaikka toki lopputyötä olikin tarkoitus tehdä. Koska arkisin ei ollut kuin opinnäytetyökirjojen lukemista, niin olin oikeastaan kokoajan arkena kotona ja tuntuikin että oma hyvinvointi alkoi hiipumaan. Alkoi tulla univaikeuksia ja tuntui että pää ei pysy enää kasassa, kun en pystynyt enää rauhoittumaan tässä mun "huoneessa". Joulukuussa bongasin kaverini kimppakämpässä olevan tyhjän huoneen, punnitsin todella monta kertaa mutta lopulta totesin että tarvitsen oman huoneen nyt kaikista eniten. Niin oli tammikuussa muutto Espooseen.

Espoon asunnossa mut ja Vekki otettiin tosi hyvin vastaan ja me sopeuduttiikinkin tosi hyvin. Elettiin pidemmänkin aikaa sellaista "kuherrusvaihetta" Espoossa, koska Vekki oli hoidossa mun töiden takia ja näin vaan vaaleanpunaisena meidän ulkoilumaastot. Hiljalleen alkoi kuitenkin kuherruskuukaudet olla nähtynä ja aloin huomaamaan miten huonot maastot meillä oikeasti siellä oli. Parhaimmat lähellä olevat paikat olivat säälittävät metsäläntit jotka käveli alle viidessä minuutissa ympäri tai vieressä olevat suuret nurmikkoniityt. Lähimpään todella suureen metsään meidän piti kulkea kahdella bussilla, jolloin matka kesti yhteensä 30-40min, kun autolla sen olisi mennyt alle 5min. Bussit olivat vielä useiden koulujen varrella, joten ne olivat lähes aina lenkki kellonaikoina täynnä koululaisia. Läheisiä niittyjä mä rakastin tosi pitkään ja huokailinkin aina miten ihania niissä tulee olla sitten kesällä. No sitten tuli kevät ja kesä ja ne helvetin saatanan linnut. Huomasin että KOKO ESPOO on aivan täynnä niitä tiettyjä hanhia, joita pääkaupunkiseudulla näkee. Niitä oli satoja ellei tuhansiakin meidän ihanille niityillä ja tottakai ihanat niityt olivat aivan täynnä vihreää, oksettavaa paskaa eikä siellä oikeasti vaan voinut kävellä. Kesällä löysin meille ihanat koiran uittopaikan, mutta sielläkin oli hahnia saatanasti. Ja nää hanhet oli kesyjä ja ne seurasivat meitä kokoajan. Aloin olla aivan mittaani täynnä näistä ulkoilupaikoista, koska en vaan saanut koiraa väsyksiin kun ei ollut tarjolla kuin tasaista maata. Treenihallille kesti bussilla, metrolla ja toisella bussilla yli tunti matkaa ruuhka-aikaan. Lopetin treeneissä käymisen suosiolla ja mehän oltiin muutenkin saikulla aika pitkään.

Sitten syksyllä saatiin mahdollisuus muuttaa takaisin meidän koiratyttökommuuniin Helsinkiin ihan kunnon asukkaiksi. Ja nyt me ollaan lokakuun lopusta saakka asuttu siellä. Meidän talolta kävelee 200m metsään ja siitä lähtee vierestä toinen vielä isompi metsä. Metsässä ei asu juuri mitään metsäneläimiä koska se on enimmäkseen sellaista suometsää, joten Unton kanssa on ollut tosi helppoa. Kotona vallitsee sellainen ihana tunnelma, kun on tilaa ja siistiä ja mulla on tosi iso oma huone. Meillä on aika paljon lemmikkejä, mutta kaikille on oma paikkansa ja mun kämppis on mun ihana ystävä. Oon ollut todella onnellinen <3 Aivan mahtavana seikkana vielä se, että ennen mun koirat meni aina tänne kyseiseen asuntoon mun ystäville hoitoon, mutta nyt kun asun samassa paikassa niin mun ei tarvitse enää laittaa koiriakaan hoitoon töiden vuoksi!! Voin kertoo et mun pää on pysynyt niin hyvin kasassa, kun pitkien työpäivienkin jälkeen on koirat kotona oottamassa ja pitämässä pois työasioista.


Treenit ja kisat

Vuosi 2016 oli varsin surullinen kisa- ja tulosvuosi. Ihan ensimmäiseksi voisin sanoa, että tänä vuonna totesin että musta ei vaan ole julkisilla treeneihin ja kisoihin kulkijaksi. Vekistä alkoi kasvaa uros ja sellainen koira, että sitä ahdisti jos epävarmassa paikassa liian lähelle tulivat tuntemattomat ihmiset tai koirat. Treeneihin kulkeminen julkisilla ruuhka-aikaan ahdisti, koska jatkuvasti piti olla valppaana milloin joku yrittää silittää tai talloo hännän päälle. Olin myös aina tosi uupunut treenien jälkeen koska yhteensä niihin meni aikaa aina matkoineen 4h ylöspäin. Lisäksi Vekki ei enää kestänyt niin hyvin toisia koiria ympärillä, joten sitä ei voinut enää jättää helposti aitaan kiinni tauoille. Vekin jalkaonnettomuuden ja eräiden agilitytreenien jälkeen totesin vaan että mun mielenterveys ei enää riitä tähän. Näissä kyseissä treeneissä Vekki osui jalallaan rimaan ja oli hetken kiljuva kolmiraajainen koira. Mä olin aivan paniikissa että miten pääsisin edes viemään koiraa kotiin tai pahimmillaan eläinlääkäriin ilman autoa. Nyt onneksi kun asutaan taas ihan lähellä treenihallia, niin alan kyllä käymään taas treenaamassa ja kisaamassa, mutta Espoon aikana päätin että nyt pidetään sitten taukoa. Käytiin kesäkaudella kyllä mahtavan Saara koutsin opissa ja mentiinkin paljon eteenpäin, mutta ehkä enemmän huomasin että me ollaan kyllä jo tosi hyvällä mallilla. Taukojen jälkeen treeneissä näin miten meillä on osa-alueet jo kunnossa kunhan mä keskityn ja teen parhaani. 

Kisattiin viimeinen ALO1 rallytokossa ja Vekki sai tuloksen RTK1. Agilityssa ei yhtäkään LUVAa tai 0-tulosta niissä joissakin kisoissa jossa käytiin, täyttä huolimattomuutta joka oli rutiininpuutetta. 


Tavoitteet 2016
Vekki
Vuosi 2016
Agility

  • 3.lk hyvillä radoilla ei noustu, koska ei kisattu rutiinilla. edelleen kuitenkin sitä mieltä, että noustaan kun ansaitaan!
  • oman fyysisen kunnon ylläpito muuten aika retuperällä, mutta kisoissa aloin pitämään myös omasta lämpästä ja verryttelystä huolta 
Toko
  • AVO1 jos oikeasti palikat kohdallaan, ei paineita kokeeseen nyt alettaisiin olla valmiita jopa kokeeseen, mutta edelleen mielummin pitkitän kuin kiirehdin. ei otettu paineita, vaan tehtiin todella hyvää pohjatyötä ja saatiin koiralle vieläkin parempi fiilis tokoon!
Rallytoko
  • RTK1
  • kisaamaan avoimessa luokassa piti mennä, mutta Vekki joutui saikulle
  • opeta ylempien luokkien liikkeitä tavoitteellisesti

  • terveenä pysyminen sairaslomalla oltiin, ikävä kyllä
  • arjen käytöstavat ehdottomasti työn alle (= opeta tämä koira käyttäytymään just kuin haluaisit koiran käyttäytyvänkin, ei "sinnepäin") työn alla edelleen, mutta sinnepäin ollaan menossa
  • vetoa, frisbeetä ja vepeä hieman tavoitteellisemmin, mutta edelleen täysin fiilispohjalla vetoa ei juuri tehty ja frisbeetäkin todella humpuutellen. Vekki on frisbeen kanssa vähän sellainen sotanorsu, että pelkään että se rikkoo itsensä kierroksilla ollessaan
  • paimentamaan useamman hei, toteutui! käytiin ja en kyllä unohda niitä hetkiä ikinä: äkkiä kanssani lampailla oli mulle aivan vieras koira, jolla lieskat leiskui vaan silmissä ja vietit puski esiin. lampailla ei teknisesti menty paljoakaan eteenpäin, mutta työstettiin mielentilaa sillä Vekki on syttynyt touhuun nyt tosi kovasti
  • naksutella turhia temppuja opetin sen mm. tuomaan kaljan jääkaapista, joten tän oon ansainnut!

Unto
  • kisaamaan rallytokossa
  • terveenä pysyminen
  • arkikäytös tärkeimpänä työn alle

Untohan muutti mun luokse tämän vuoden kesällä ja tulikin todella hyvä fiilis yliviivata kaikki sen kohdat tavoitteista. Unski aloitti kisaamaan rallyssa helmikuussa 2016 saaden ensimmäisen hyväksytyn tuloksen. Myöhemmin tänä vuonna se kesällä tuurasi sairaslomalle joutunutta Vekkiä aika kylmiltään kokeessa. Tämä oli oikea epäonnen koe, sillä rikoin puhelimeni näytön ennen bussiin nousua, Unto söi aamupalaksi kisapalkkausnakkinsa (ehkä 10 nakkia), päästiin kokeeseen ihan viime hetkellä ennen sen alkamista, Unto oli luokassaan melkein viimeinen ja kehään kusi useampi koira. Kisapaikalla sekä minä että koira oltiin niin puhki, että Unskia oli vaan mahdoton saada kisavireeseen. Unski oli terveenä ja arkikäytökseen puututtiin heti koiran muuttaessa mun luo. Tosi paljon ollaankin menty eteenpäin ja oon todella kiitollinen ja iloinen siitä miten hyvin oon saanut muovattua tuota ennen niin villiä ja vapaata koiraa paremmaksi. 


Eetu

  • terveenä pysyminen
  • naksutella uusia temppuja
  • arkikäytös tärkeimpänä työn alle

Eetu, minun kultakimpale. Eetulle tämä oli hyvä vuosi, sillä sen kanssa oltiin vihdoinkin tasapainossa kaiken suhteen. Naksuttelin vähän uusia hommia, mutta nyt vuoden viimeinen kuukausi ollaan käytetty vanhojen asioiden muistelemiseen. Arkikäytöksessä on Vekkiin ja Untoon nähden edelleen paljon toivomisen varaa, mutta kyse on vain siitä että se ei enää asu mun kanssa ja käy vaan aina niin mahottomilla kierroksilla kun on mun ja muiden koirien kanssa. Arkikäytökseen aloin kyllä puuttumaan ja puututaan edelleen. Ensi vuodesta tuleekin vielä jännittävä, sillä menemme Eetun kanssa kilpailemaan rallytokossa tammikuussa :) Siitä mahdollisesti oma postaus tulevaisuudessa. 


Oon ollut tosi iloinen siitä, että mulla on juuri nämä kolme koiraa. Useinhan meinaa pää räjähtää ja tuntuu siltä ettei yhtäkään oo saanut käyttäytymään, mutta onneksi ne on vain ne hetket. Sitten taas näkee että kyllä nää on oikeasti aika kivoja koiria ja niiden kanssa täytyy vaan tehdä paljon töitä ja myöhemmin näkee sen työn tuloksen. Tällä hetkellä oon nii ilonen että kaikki on selkeästi aikuisia ja niiden voi olettaa ja tietää käyttäytyvän tietyllä tavalla. Niillä on peruskoulutuksen pohjat ja niitä voi viedä eteenpäin, jokaisen kanssa on tehty tuloksia. Jokaisella koiralla on ihan oma paikkansa tässä meidän kolmipäisessä laumassa eikä toistaiseksi tähän porukkaan sovi eikä tarvitse yhtäkään koiraa enempää. Jokainen näistä koirista on mulle ihan omalla tavallaan tärkeä ja opettaa mulle ihan eri asioita mitä toinen. 

Ja pakko kirjoittaa vielä muutama toteutunut tavoite ja toive tulevaisuudelle, joita mun viime vuoden listauksessa ei ollut:
- Eetu pääsee kisaamaan virallisissa kokeissa
- Unski pystyy olemaan kissan kanssa samassa huoneessa ja käyttäytymään
- sain vihdoin hankittua kolmannen haukkupannan
- meillä on ihana, pysyvä koti jossa meidän kaikkien on hyvä olla 

Lisäksi koirat osallistui useisiin tuotantoihin mm.
- Eutanasia, 2017, pitkä elokuva. Ohjaaja ja käsikirjoittaja: Teemu Nikki. Unski näyttelee Nakki-nimistä koiraa
- Roope Salminen ja Koirat- yhtyeen hyväntekeväisyyskeikan mainosvideo. Ohjaaja: Anton Baern. Minä olin 1.apulaisohjaajana. Vekki ja Unski Roopen koirina videolla :) (video löytyy Roope Salminen ja koirat FB-sivulta)

.... ja oli mun mukana töissä:
- Volume supersankarielokuvan kuvauksissa kesällä 
- Maaginen Marla elokuvan kuvauksissa kesällä (löytyy Yle Areenasta!)
- Lyhytelokuvan kuvauksissa keväällä 

Tavoitteet vuodelle 2017!

Vaikka blogi onkin nykyään hyvin hiljainen, niin tää on aina se pääpaikka kuitenkin kirjata tulevan vuoden tavoitteet. Vuosi 2017 ei sano mulle vielä paljoakaan mitään: kalenterissa on tiedossa yksi varma pitkä elokuva sekä yksi mahdollinen pitkä elokuva keväälle. Niin kauan kuin lumet on maassa niin me keskitytään treenaamaan meidän ihanan isossa (!!) olohuoneessa rallytokoa ja tokoa ja sitten siirrytään treenikentille Ojankoon. Yritän parhaani tehdä töitä niin, että viimeistään kesällä olisi varaa miettiä taas auton hankkimista niin päästäisiin kiinni taas koiraharrastuksiin. Katsotaan kuitenkin vielä miltä toivoisin jokaisen koiran oman vuoden näyttävän. 



Vekki

Agility
- 3.lk nouseminen (niillä hyvillä radoilla)

Toko
- avoimessa luokassa kisaaminen ja AVO1
- riippuen miltä koira tuntuu käsissä, niin siirtyminen suoraan voittajaan tai sitten TK2, luultavasti kuitenkin suoraan voittajaan. ylempien luokkien liikkeiden treenaaminen samalla fiiliksellä kuin avoimenkin: ei painetta, ei kiirettä!

Rallytoko
- rally aina ennen tokoa! 
- RTK2 ja voittajan korkkaus sitten kun se tuntuu hyvältä
- ylempien liikkeiden täsmällinen treenaus

- terveenä pysyminen
- mahdollinen astutus ja pennut
- sivulajien treenaaminen hyvällä fiiliksellä ja silloin kun siltä tuntuu, turha asetella paineita niille
- remmikäytös kuntoon
- arkikäytöksestä itseä miellyttävää 


Unski

Rally
- kisaamaan! ei mitään armottomia tulospaineita, mutta RTK1 olisi kiva! 
- avoimen liikkeiden treenaamista silleen humppaillen, mahdollista tulevaisuutta pohjustaminen

- terveenä pysyminen
- arkikäytös itsee miellyttäväksi



Eetu

Rallytoko
- hyvä kisavire pitkän tauon jälkeen
- RTK2
- jos kaikki menee hyvin, niin avoimessa kisaaminen

- terveenä ja hyvässä kunnossa pysyminen, tahdin pitäminen sopivana
- uusintakuvat
- mahdollisimman paljon laatuaikaa rakkaan kanssa, kun vielä mahdollista
- paljon uimista! 


Minä itse

- panostaa koirien arkikäyttäytymiseen ja arkeen yleisesti
- rakastaa sitä mitä teen ja muistaa miksi mulla on koiria ja miksi rakastan niiden kanssa tekemistä
- järjestää aikaa myös kisaamiseen, koska työt ansaitsee tuloksia
- tehdä parhaani että meillä olisi auto käytössä vielä ensi vuoden puolella
- tsempata ja käydä kuitenkin siihen asti kisoissa julkisilla minne vaan päästään
- olla kuitenkaan ottamatta paineita niin treenaamisesta tai etenkään kisaamisesta
- saada koirille keikkoja myös kameran eteen ja opettaa niille elokuvaeläinten asioita 

Vuosi 2017, tule hyvä kakku, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku! 

01 elokuuta 2016

kaksi puolta sydämestäni: koirat ja elokuva-ala



On pitänyt jo todella kauan kirjoittaa tällainen teksti, mutta aina se on jäänyt jotenkin vajaaksi itsestä ja olen päättänyt siirtää kirjoittamisen hetkeen jolloin saan kaiken mielestäni varmasti ulos. Nyt päätän yrittää. Olen halunnut kirjoittaa kahdesta sellaisesta asiasta, joille omistan kaiken itsestäni ja yritän vieläpä sovittaa ne yhteen. Eli opiskeluni ja nykyisin työni elokuva-alalla sekä tietenkin koirat. Halusin tässä tekstissä kertoa miten päädyin elokuva-alalle, miten koirat siihen sopivat ja millaista mun koirilla on olla kuvauksissa, kun sinne joskus pääsevät. Tekstin kirjoittamisen jälkeen päädyin jakamaan aiheen useampaan osaan, eli tämän ensimmäisen lisäksi oma kokemukseni elokuva-eläimistä ja niiden kanssa työskentelystä sekä oman koiran näyttelemiseen elokuvassa. Elokuvaeläimet on aina kiehtoneet mua tosi paljon ja nyt kun mulla on paljon kokemusta molemmista, niin asia on vielä kiinnostavampaa. Lottovoitto olikin, kun oma koira Unski pääsi näyttelemään pitkään elokuvaan, siitä lisää myöhemmin!

Kun syksyllä 2012 muutin Joensuuhun opiskelemaan viestintää ammattikorkeakouluun, niin en todellakaan osannut arvata minne elämä mut heittääkään. Koulun aikana koirien kanssa oli ihan omat haasteet opiskelijaelämän ja alkuun kauempana olevan asuinpaikan suhteen, mutta ei niistä sen enempää sillä tässä blogissa asiasta löytyy kun selaa vuosia taaksepäin. Kuitenkin kesällä 2014 kaikki alkoi, kun menin ensimmäistä kertaa kunnolla toimittajaksi Ilosaarirockiin ja siitä aloitin suoraan työt Me Rosvolat nimisen elokuvan kuvauksissa. En sitä ennen ollut tiennyt millaisia päiviä elokuva-alalla tehtiinkään, joten kieltämättä jännitti kun kymmenen tuntia oli päivän minimi. Kesä meni töitä tehdessä ja elokuva-alaa opetellessa ja siihen rakastuessa. Onneksi mulla oli oma työauto, joten ehdin käyttämään koiria päivän aikana nopeasti ulkona ja osan kesästä ne olivat porukoilla hoidossa. Elokuun tullessa kuvaukset loppuivat ja mulle jäi sellainen olo, että tämä voisi olla se mun juttu.

Ilosaarirock 2014 - Pariisin Kevään haastatteluun valmistautuminen


Syksyn edetessä syttyi kipinä lähteä kokeilemaan siipiä elokuva-alalle. Tiesin että en aio jäädä Joensuuhun työllistymisen tai muunkaan vuoksi, joten aloin katsoa mahdollisia harjoittelupaikkoja pääkaupunkiseudulta. Sainkin ihan parhaista parhaimman harkkapaikan elokuvatuotantoyhtiöltä, jonka jälkeen olenkin tehnyt töitä vain elokuva-alalla. Vuosiin on mahtunut useampi muutto, kaiken aloittaminen alusta monessakin merkityksessä sekä suuri itsensätutkiskelu ja henkinen kasvu. Koirat siinä kaiken mukana opetelleet omistajansa uutta elämäntyyliä ja minä opetellut miettimään meidän treenisuunnitelman ja ylipäätään harrastamisen uusiksi 

Me Rosvolat ensi-ilta

Koulussa olemme kuvanneet tietenkin useita erilaisia tuotantoja, mutta niissä päivät ovat pysyneet vielä aika kevyinä ja ei liian pitkinä. Kuitenkin esimerkiksi Pietari-Joensuu workshopissa meillä alkoi olla pidempää päivää. Workshopissa matkustimme ensin Pietariin kuvaamaan lyhytelokuvaa paikallisten opiskelijoiden kanssa, jonka jälkeen he matkustivat yhtä matkaa kanssamme Joensuuhun tekemään toisen lyhytelokuvan. Kuvasimme ympäri Joensuuta ulkona ja päätinkin ottaa Vekin kuvauksiin mukaan kun kerran pystyi. Koiran ottaminen kuvauksiin ei ole ikinä yksinkertaista, mutta nämä kaikki kuvauspaikat olivat mulle tuttuja ja kävin niissä usein lenkillä, jolloin myös koiralle ne olivat tavallisia paikkoja. Liikuin omalla autolla, jolloin oli helppo laittaa Vekki autoon kun siltä tuntui. Venäläiset opiskelijat suhtautuivat Vekkiin todella hyvin, jopa liian innokkaasti alkuun. Opiskelijat olivat haltioissaan kun esittelin heille Vekin temppuja ja hellyin antamaan heidän heittää vuorotellen Vekille tennispalloa. Yleensä kuvauksissa sorrun antamaan työryhmän heittämään koirille palloa tai muuta pöljää, koska kuvauksissa on muuten aika tylsää enkä ehdi niitä itse kokoajan viihdyttämään. Lisätään siis tähän, että mun koiria ei aktivoida palloa heittämällä normaalisti, koska en koe siinä olevan järkeä. Lisäksi työryhmästä valtaosa on yleensä jätkiä, jolloin löytyy aina uusi hyvä heittokäsi kun edellinen väsyy. Koska oma heittokäsi on ihan sukka, niin nää on koirille siistejä hetkiä kun kerrankin pallo tai frisbee lentää edes jonnekin kauemmas.


Tennispallo tai frisbee on vakio ulkokuvauksissa, jossa koiraa voi pitää vapaana

Kuten sanottu, koiraa ei mun työelämässä voi ottaa juurikaan töihin mukaan. Koulussa ja kavereiden kesken kuvatuissa tuotannoissa koirat on yleensä tervetulleita ja kivaa piristystä kahvitauoille, niin jengi myös oikeasti tuulettaa päätään kun peuhaa koirien kanssa. Ammattituotannoissa työryhmä koostuu kuitenkin yleensä ainakin 40 ihmisestä ja näyttelijöistä, jotka tapaa yleensä ensikertaa vasta kuvauspäivänä. Olisi siis mahdotonta saada varmuus ettei kukaan ole allerginen, jos kuvattaisiin sisätiloissa ja koiran haluaisi sinne ottaa. Lisäksi kukaan ei halua ottaa sitä riskiä, että kuvaukset jouduttaisiin lopettamaan sen takia, että näyttelijä on saanut esimerkiksi astmakohtauksen, koska itse otti koiran mukaan kysymättä. Tää on monien tekijöiden summa. Kun kuvataan sisällä esimerkiksi asunnossa, niin sinne olisi mahdotonta edes saada koiraa mukaan. Yleensä asunnossa kuvatessa saa olla onnellinen jos vessaan mahtuu survoutumaan kaiken valo- ja kamerakaluston, sekä lavastuksen ja ihmisten vuoksi. Yleensä vain kaikista tarpeellisimmat ihmiset saavat olla asunnossa ja sillä aikaa muut esimerkiksi rappukäytävässä, jonne koiraa ei oikein voi ottaa. Omat koirat on myös paimenkoirina todella haukku- ja vahtiherkkiä. Eli kun jossakin tapahtuu jotakin yllättävää tai jännittävää, niin alkaa elämöinti. Ja elokuvan kuvauksiin tämä ei luonnollisesti sovi, kun täytyy olla hiljaa kohtausten ajan. Kuvauksissa ja sen rakenteissa on niin paljon liikkuvia osia, että koiralle voi olla vaikeaa löytää myöskään rauhallista paikkaa, jossa se voisi olla rauhassa.

Oon työskennellyt nyt elokuva-alalla yli kaksi vuotta ja siirtynyt kokoajan tärkeämpiin ja vastuullisempiin työtehtäviin. Toimin apulaisohjaajaosastolla, joka tiivistettynä vetää työryhmää ja kuvauksia eteenpäin toteuttaen ohjaajan visiota. Kuvauksissa ohjaaja saa keskittyä siltä miltä asiat näyttävät kameran edessä, kun taas apulaisohjaaja tekee ja rakentaa sen tiiminjohtamisellaan mahdolliseksi. 2. ja 3.apulaisohjaajat myös ohjaavat avustajia, eli pienissä rooleissa olevia ihmisiä. Näissä ammateissa mun on mahdoton harkitakaan koiraa mukaan kuvauksiin, ellei kyse ole rennommasta kaverien kesken tehdystä tuotannosta. Keskittyminen täytyy olla täydellistä ja työpanoksen horjumaton, kun tehdään joskus tiukalla aikataululla ja pitäisi saada paljon aikaan. Apulaisohjaajien tulee olla aina skarppeja ja valmiina, eikä siinä ehdi keskittyä kuin omaan työhönsä.

Tässä kuitenkin esimerkkejä kuvauksista, jossa koirat on olleet mukana. Yleensä ihanteellisesti Vekki saa hengailla siis vapaana kameran lähettyvillä, jossa kohtauksen alkaessa käsken sen "käy maate"-käskyn alle odottamaan. Kohtausta valmistellessa se saa kävellä vapaasti kameran ympärillä ja käy yleensä työryhmän rapsutettavana. Vekkiä on aika turha ottaa mukaan jos se ei saa olla vapaana, sillä remmissä sillä tulee kitinä mun perään ja alkaa ahdistamaan jos pelkkiä vieraita ihmisiä ympärillä. Vapaana ollessaan se on paljon rennompi ja hakee itse rentona kontaktia muihin sekä kuuntelee mua paremmin.

Helsingissä. Kokoajan meni koiria ohitse, mutta Vekkiä ei kiinnostanut ja se oli rennosti vapaana kokoajan.

Kuvauksissa tunnistaa koiraihmiset, jotka sekoaa kun niille tuo koiran leffan kuvauksiin. Venäläinen media-alan opiskelija Sasha.

Yleensä pelkkä koiran läsnäolo tekee ihmisistä rennompia, mutta voi sitä riemun määrää kun päädyn esittämään koirien osaamia temppuja. Useiten se tapahtuu niin, että joku kysyy ja lopulta yllytetään näyttämään kaikki mitä osataan. Onneksi maailmassa on niin paljon koiraihmisiä. Olen aina yhtä vilpittömän onnellinen ja liikuttunut, kun jätän koiran työryhmäläiselle katsottavaksi ja kysymättä he ovat käyttäneet sen pissalla, rapsuttaneet tai ihan vaan pitäneet huolta. Mainitsen kyllä aina koirieni huonot puolet esimerkiksi remmikäytöksessä tai sen miten niiden kanssa tulee olla, ennen kuin annan henkilön enempää katsoa perään. On kuitenkin ihanaa miten avuliaita ihmiset ovat, sillä oma pää on aina niin kiinni kuvausten kulussa ettei välttämättä tajua edes ajankulua. Viime kuvauksissa tehtiin joka päivä yli 14h päiviä ja halusin ottaa koirat mukaan kuvauksiin, kun kaverini sanoi että ne hänen autossa voivat olla. Koirilla oli kaikkien neljän päivän ajan koko takapenkki käytössä, jossa ne söivät luita ja hengasivat. Ja muutama ihana koiraihminen työryhmästä oli hyvää hyvyyttään käyttänyt niitä pissalla (toinen ystäväni ja toisella oma belgi) ja pienellä kävelyllä. Meinasin liikuttua kun ensikertaa työryhmäläisemme kertoi käyttäneensä koiria ilman kysymättä ja meinasi ihokarvat nousta pystyyn ja olin valmiina aloittamaan äkäisen keskustelun aiheesta. Mutta sitten hän kertoi onnellisena miten omistaa itsekin belgin jolla on remmiräyhäongelmaa ja ihan tuttuja asioita kaikki ovat, harrastaa sen kanssa ihan samoja lajeja mitä minäkin. Koiraihmiset pitää yhtä vai miten se meni.


Helsinki, talon sisäpiha. Vekki syö jäädytettyä luuta ja pitää paikkaa mun jaloissa.

On ollut myös kuvauspaikkoja jossa koiraa ei voi pitää koko aikaa vapaana. Silloin pyrin temputtamaan ja treenaamaan Vekin kanssa aina rakennus- ja kahvitauoilla ja kohtausten kuvaamisen ajaksi annan sille jäädytetyn kongin tai -luun tai muun luun. Sitä se (tai ne) rauhoittuu aika nopeasti syömään hetkeksi, jolloin koira on myös turvallisempi jättää toiselle kun itse poistuu kameran luokse. Vekkiin luotan onneksi niin paljon, että se voi olla helposti ilman hihnaa sellaisissakin paikoissa missä ei heti ajattelisi, jolloin se saa jaloiteltua paremmin. Mutta ei muuten onnistuisi minkä tahansa koiran ottaminen kuvauksiin. Vekissä ja Unskissa on molemmissa puolensa, joka tekee niiden kanssa olemisesta helpompaa. Unski on tyytyväinen hyvin vähään ja voi vallan mainiosti vain makoilla kuvauspäivän katsellen tapahtumia. Sen voi lykätä kenen tahansa käteen tai kiinni odottamaan. Vekin kanssa näin ei voi tehdä, mutta on taivaallista miten kätevästi sen voi antaa hetken olla vapaana ja aina sekunissa käskeä käydä maate, joka on sillä varma käsky. Sen voi jättää vapaana paikkamakuuseen keskelle cateringia ja kahvitaukoa, jos itse tarvitsee vaikka mennä vessaan. Muuten Vekkiä en uskalla oikein vieraan mukaan antaa ellen tiedä että ihmisen koiranlukutaitoihin voi luottaa tai lokaatio (= kuvauspaikka) on sellainen ettei ketään voi tulla vastaan tai ilmestyä muita ongelmia. Tämän vuoksi corgien kanssa on helpompaa, sillä ne ovat niin sosiaalisia ja kaikkia rakastavia, että menevät kuvauksissa ihan seurakoirista. Vekki taas on tyypillinen auspai, joka toimii mun kanssa tosi hyvin, mutta sen kanssa tulee olla muuten tosi tarkkana. Onneksi se on kuitenkin sen verran avoin rotunsaedustaja, että vieras ihminen voi sitä käyttää pissalla tai vaikka juottaa ja se on Vekille okei.


Kun mulla on päällä ihan oikea ammattituotanto, niin silloin koira tai koirat menee oikeastaan aina hoitoon. Kuvauspäivistä on olemassa jokaisesta päiväkohtainen aikataulu, mutta se voi venähtää joskus erinäisten seikkojen takia tosi pahasti. Siihen ei voi luottaa niin paljoa, että koiran uskaltaisi jättää kotiin ja kuvitella pääsevänsä suoraan kotiin heti ulkoiluttamaan sitä. Mun työ on myös sellaista kello ympäri tehtävää, että yleensä aamu alkaa seuraavan päivän tai tulevan päivän tarkastamisella tai esivalmistelulla ja loppuu siihen, että silmät ristissä näpytellään vielä sähköposteja ja varmistellaan että kaikki on hyvin. Kuvausten aikana mulla ja koirilla on elämä kivuttomampaa, kun ne ovat hoidossa. Niillä pysyy normaali rytmi hoidossa ja ne saavat kaiken tarpeellisen. Minä taas saan elää työlleni miten täytyykin ja haluankin, sillä kuvaukset on tosi henkisesti kuormittavia ja niille antaa kyllä ihan koko sielunsa ja mielensä. Jos joku epäilee että onko näin, niin tosiaan kuvausten aikana (eli esimerkiksi 1,5-2kk) aikana en tee kertaakaan kotona ruokaa, pese kuin työvaatteita ja käy kotona tekemässä töitä ja vähän nukkumassa. Tosi raskasta, mutta niin helvetin mahtavaa ja palkitsevaa. Mutta ei se onnistuisi ilman koirien hoitopaikkoja, josta olen niin kiitollinen. Jos luette niin tiedätte, olen ikuisesti kiitollisuudenvelassa teille jotka annatte mun toteuttaa sitä mitä sydän sanoo: äiti, Oona,  Piela, Jenna, Henna, Minna, Mikko. 

Kuvausten ulkopuolella työ ja elämä onkin sitten ihan erilaista. Yleensä kuvauksia ennen on aina esituotanto, jolloin työtä tehdään päivän aikana muutamasta tunnista normaaliin työpäivään saakka kotona. Silloin voi itse rytmittää työskentelynsä miten haluaa ja joinakin päivinä ei tarvitse kuin tsekata sähköposti. Niin sanotusti tehdään työtä sen verran kun on tehtävänä ja muuta ei tarvitse. Mulla itselläni tällainen kotona työskentely ei ole parhain vaihtoehto, sillä pää alkaa leviämään kun tekee töitä liikaa esim. sängyllä makoillen, jossa pitäisi vielä yöllä nukkuakin. Koirien kannalta se on ihanaa, sillä olen täällä kokoajan niiden seurana vaikkei mitään kummallista aina tehtäisikään. Eli koirien kannalta on niin mahtavaa, että saa tehdä töitä siellä missä itse haluaa. 

Vekki ja "käy maate"-käsky kuvauksissa

Elämän suunnittelu pidemmälle on vähän haastavaa, sillä soitto töihin saattaa tulla muutaman päivän varoituksella eikä toistaiseksi ole varaa töistä kieltäytyä. Auton haluaisin hankkia sanotaanko kolmen kuukauden sisään, mutta katsotaan milloin rahaa alkaa olla tarpeeksi. Se helpottaisi jotenkin kynnystä lähteä kisaamaan, kun olisi helppoa kulkea ja kisapäivät ei olisi niin raskaita. Mä itse inhoan kulkea treeneihin ja kisoihin julkisilla ja siksi ollaankin pidetty niin pitkää taukoa. Autossa kulkee niin koirat kuin kaikki mitä saatat kisoissa tarvita kätevästi. Niin monet kerrat on treeneihin lähdetty auringon paistaessa ja kentällä sitten pyöritelty silmiä kun kaatosade iskee päälle ja mietitty että miksi ei otettu takkia mukaan. Eli joo, uskon että hiljaiseloa tulee olemaan varmaan vielä toistaiseksi. Oma auto olisi niin kätevä siksi, että koirat saisi mahdollisesti myös kuvauksiin mukaan helpommin ja pääsisi nopeammin aina kotiin, kun julkisilla kestää kuitenkin aina kauemmin. 

Siitä päästäänkin aasinsiltana tähän elokuva-alaan ja koirien kanssa harrastamiseen. Aina kun tapaan elokuva-alan ihmisen jolla on koira, niin yleensä hän on perheellinen tai koira on todellakin niin sanotusti "vain koira", eli kotikoira. Olen tavannut tosiaan muistikuvieni mukaan vain yhden ihmisen joka tekee molempia, mutta tässäkin tapauksessa tyttö teki tyyliin ensimmäistä elokuvatuotantoaan kunnolla ja oli juuri antamassa koiraa uuteen kotiin, eli joo-oh. Eli joo ei ihan yksinkertaista koska koirat vaatii niin paljon ja etenkin jos niiden kanssa haluaa elää sellaista elämää mitä minä. 

Toivottavasti tämä teksti oli jonkun mielestä mielenkiintoinen ja avasi vähän näitä kahta erilaista maailmaa, joita yritän yhdistää parhaani mukaan. Seuraavaksi voisin tosiaan kirjoitella siitä millaista oli oman koiran kanssa kuvauksissa ja mitä kokemusta mulla on elokuvaeläinten kouluttamisesta ja millaisia elokuvaeläimiä oon nähnyt :) 

22 kesäkuuta 2016

mitä jos me ollaan vaan edelleen, me kaks keskenkasvusta kakaraa

Blogin aktiivinen kirjoittelu on jäänyt sivulle jo kauan aikaa sitten. Oon huomannut sen myös monien kavereiden ja tuttujen suhteen. Kameraa ei vaivaudu ottamaan enää lenkeille mukaan, jolloin tekstin kirjoittaminen vanhoilla kuvilla on tylsää. Ja suurin syy on se, että meidän elämä on hyvin erilaista mitä joskus, minkä lukijatkin on varmaan huomanneet jo.


Vekki asuu mun luona Espoossa ainoana koirana ja sen huomaa. Koira joka on lähes koko elämänsä asunut yhden, kahden tai kolmenkin koiran kanssa on aika epävarma olostaan ollessaan ainoana. Vekki on hyvin taipuvainen ottamaan etenkin corgeista mallia, joten yksin ollessaan se ei oikein tiedä miten suhtautuisi moniin asioihin, kun ei ole kukaan kertomassa että miten tulisi olla. Asia tulee kuitenkin muuttumaan, sillä otan Unskin Espooseen asumaan. Keski-Suomessa omakotitalossa asuminen tuli päätökseensä ja corgit muuttivat kerrostalon ylimpään kerrokseen. Ei todellakaan hyväksi etenkään Eetulle, mutta tämä ratkaisu oli pakko tehdä asunnon suhteen. Siksi päätin että Unski tulee mun luokse asumaan jolloin yhden koiran kanssa ylimmässä kerroksessa asuminen on varmasti helpompaa toisessa päässä.

Olen ollut nyt melkein kaksi viikkoa Jämsässä ja ollaan asuttu lähes koko aika tässä kerrostaloasunnossa. Koirat ottaa tietenkin häiriötä rappukäytävästä ja ollaan opeteltu rappusissa kulkemista ja remmissä liikkumista. Olen tänä aikana tullut yhä varmemmaksi siitä, että Eetu ei tule enää asumaan koskaan mun kanssa. Se rasittuu todella nopeasti ja pelkkä päiväkävely tahti on jo niin hidasta, että se ei sovi Vekin ja Unton kanssa liikkumiseen. Kun se pääsee yksinään mun kanssa ulos niin tahti on ihan eri koska adrealiinit on niin korkealla ja kaikki on niin siistiä.

Kuten oon jossakin aiemmin sanonutkin, niin elämä on aika työvoittoista. Mun työ on sellaista, että sitä täytyy tehdä täysillä selkärangasta asti ja omistauduttava ihan täydellä sielulla. Koirat on pakko antaa hoitoon töiden ajaksi ja esimerkiksi elokuvan kuvausten aikaan en vaan mitenkään ehdi käymään treeneissä. Tämä elämänmuutos töiden suhteen on todella toivottu ja rakastan työtäni, mutta ikävä kyllä se on aina koirilta pois. Kisasuunnitelmia ei ole siksi kuin haaveiden verran. Kun ei ole rutiinia treeneistä alla, niin ei ole tullut kisojakaan katsottua. Tuntuu että koirien ja oma suhde on kärsinyt kun niiden kanssa ei tule tehtyä niin paljon. Sitten kun on koko lauma koossa, niin tuntuu että hallinta on todella huonoa, kun porukalla on yhdessä adrealiinit tapissa. Ja itselläni on nykyään välillä sellainen olo, että miksi olen koskaan halunnut kolme koiraa ja en osaa niitä yhdessä hallita. Tai ehkä ongelma on siinä, että osaan kouluttaa, mutta en muista ja osaa ylläpitää opetettua. Kun meidän arkirutiinit on menneet uusiksi monta kertaa usean muuton, uusien asuinkumppaneiden tai muiden muutosten vuoksi, niin itsekin on välillä vähän hukassa että mitä vaatisi koirilta missäkin tilanteissa. Rakastan paimenkoiria, mutta paimenkoira joka on saanut luistaa säännöistä on erittäin rasittava. Silti tiedän miksi olen joskus halunnut kolme koiraa ja elämä jokaisen sekä kaikkien kanssa yhdessä on joskus toiminut ja toimii edelleen, kunhan löydän motivaation pitää siitä kiinni. Oon ite niin tunne- ja fiilispohjalta elävä ihminen, että mustavalkoisena pysyminen on mulle varmasti vaikeinta koirien kanssa. Kun tuut kotiin väsyneenä ja lähdet lenkille, niin on joskus vaikeaa muistaa miksi onkin tärkeää miten koira kulkee rappuset tai miten sen tulee istua ennen ovesta kulkemista. Mutta heti seuraavalla kerralla sen taas muistaa. Mutta olen tiedostanut asian ja ottanut sen työn alle jokaisen kanssa.

Olen lähes aina ollut sitä mieltä, että elämässä täytyy olla jotakin muutakin kuin koiria. Joskus Eetun ollessa vuotias muistan kun päivät oli lähinnä treenaamista ja koirien kanssa hengailua, mutta silloin tein kuitenkin myös muuta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi tapaa kavereitaan ja tai käy tekemässä asioita ilman koiria. Sellaisia ihmisiä, joilla menee kulmat kurttuun kun tulee puheeksi kuinka monta yötä he ovat olleet erossa koiristaan - yleensä korkeintaan yhden. Ja olen huomannut miten moni tällainen vannoutunut koiraihminen onkin yhtäkkiä ymmärtänyt että tarvitsee elämäänsä myös muutakin ja he ovat kuulostaneet todella helpottuneilta: ei tarvitse elää koiriansa varten, saa elää itseään varten. Jos mulla olisi auto ja aikaa niin kävisin varmaan joka ilta treenaamassa, mutta kun nyt ei ole. Koirien kouluttaminen ja treenaaminen on mahtavaa ja haluaisin sitä ehdottomasti enemmän elämääni. Ärsyttää kun jouduttiin luopumaan Vekin kanssa esimerkiksi haun treenaamisesta koska ei ole autoa, sillä nauttisin niin paljon mennä metsään olemaan toisille ukkona ja treenata oman kanssa. Nyt on vaan pakko mennä näillä mitä on. Olen tosin alkanut harkitsemaan ihan tosissani voisinko hankkia autoa, sillä haluaisin oikeasti päästä treenaamaan helpommin. Haluan samanlaista treeneissä ja kursseilla käymistä, itsenäisiä treenejä ja kisaamista paljon elämääni. Ikävä on.

Jos jotakin kuulumisia vielä voisi tiivistää, niin Unski kävi tosiaan keväällä toisessa rallykokeessaan ja sai sieltä hylätyn tuloksen. Koepäivä oli tosi vaikea ja usea koira kusi kehään ja Unski taisi olla luokkansa viimeinen. Ei haittaa, Unski saa pitää taukoa kokeista ja katotaan joskus kisataanko uudestaan. Vekillä alkoi kesäkauden agilitytreenit ja ollaan tykätty tosi paljon. Mulla on tosi hyvä asenne tekemiseen ja halu kehittyä, jolloin meille vaikeat linjaaminen ja rytmittäminen on alkaneet sujua. Kyllä sitä paloa tekemiseen riittää heti kun pääsee kentälle asti. Kouluttaja sanoi heti ekalla kerralla että meille tulee keksiä jotakin vaikeampaa, sillä rataantutustumisessa vaikeilta tuntuvat jutut mentiin nollana läpi. Nyt on palo kisaamaan.




Unski sai viikko sitten kesätukan. Ainahan siltä on koitettu vähän lyhentää ja keventää turkkia, mutta päätin että tänä kesänä kokeillaan todellista kesäkampausta. Vähän nauratti ja hirvitti operaation jälkeen katsoa kapisen ketun näköistä koiraa, mutta päätös oli hyvä. Aina lammikoissa ja ojissa läträävälle koiralle ei jää märkä nyt muhimaan turkin alle ja kosteus on helpompi havaitakin. Jaksaa paremmin paahtaa kavereiden perässä kuumallakin kelillä ja aika hiostavassa kerrostaloasunnossa on mukavampi olla. Keskellä oleva seisomiskuva on otettu juuri ajelun jälkeen ja siinä Unski näyttää aika hirveältä. Yllä ja alla olevat kuvat on otettu eilen ja turkki ei näytä enää yhtään niin jäätävältä.

Tämä oli tämmöinen ynnäily teksti meidän elämästä ja siitä missä mennään.

28 helmikuuta 2016

suuret unelmamme toisiinsa kiedottaisiin ja ehkä siinä sivussa vielä vähän suunnistettaisiin


Viikonloppu oli ihan mahtava. Se alkoi perjantaina, kun käytiin päivällä Ojangossa treenihömppäämässä Jennan ja koirien kanssa. Eetu sai tehdä kaikkea peruskauraa kuten noutoa, seuraamista ja alkoipa se opetella myös erikoisvoittajan ohjatun hyppynoutohässäkkää. Pitäisi muistaa aina keksiä Eetulle jotakin kehittävää treenattavaa, kun se on niin liekeissä kaikesta ettei nokka juuri tuhise missään liikkeissä edes kokeenomaisesti, jotka se on joskus opetellut. Unton kanssa työn alle otettiin rallytokon hiomista tarvitsevat liikkeetosat eli eteentulo ja selän takaa kiertäminen, kumpikin nyt erittäin hyvää ja Unterolla oli niin mukavaa kun palkkioksi sai kissan märkäruokaa. Vekki pääsi tekemään avoimen luokan liikkeitä kevyesti, jotta sen pää ei aivan räjähtäisi tästä sairaslomasta. 

Treenien jälkeen ajettiin muutamaksi tunniksi kotiin ja tarkoitus oli jättää koirat kotiin Cheekin keikan ajaksi. Vanhanaikaisesti kuitenkin päätettiinkin Jennan kanssa, että jospa otan koko köörin mukaan ja mennään yökylään sinne, niin päästään aloittamaan ja lopettamaan ilta samaan paikkaan. Hyvin kaikki viisi koiraa mahtui yksiöön, onneksi on tullut jokainen koira opetettua sietämään tällaisia ahtaampiakin tilanteita, jossa on muita. Lauantaina edellinen ilta hieman painoi, mutta onneksi olin ennakoinut tämän ja varannut koirille uima-ajan Sippurasta. Käytin ne lyhyesti metsässä ja kotona otettiin uimakassi mukaan ja lähdettiin uimalaan. Vekki tietenkin jäi kotiin, onneksi saatiin (yllätys) Jenna ja Hyrrä mukaan. Eetu oli ihan pähkinöinä päästessään uimaan ja ei olisi malttanut pitää taukoa ollenkaan. Unskia ei niinkään innostanut mennä uimaan ja tänään se ei halunnut alentua noutamaan lelua altaasta, joten laskin sen aina altaan toisesta päästä veteen ja se ui matalaan päätyyn. Tykkään kyllä ehdottomasti enemmän tällaisista koirien uimaloista, jossa useampi koira saa hengailla altaalla ja sen reunoilla vapaana. Näin koirat voi itse nousta huilaamaan altaan ulkopuolelle ja tilanne muistuttaa enemmän järven rannalla oloa ja uittamista, kuin sitä että vain rampille pääsisi hetkeksi lepäämään. Etenkin Unskin kaltaisen koiran kanssa, joka ei tykkää olla ihan muiden keskellä hakemassa lelua, vaan hengailla kauempana ja välillä käydä uimassa.




Tänään käytiin alkuiltapäivästä Olarin metsässä lenkillä corgien kanssa. Tarkoitus oli käydä vain nopea käännös ennen treenejä, mutta vähän niin kuin unohdin kääntyä takaisin ja käytiinkin ihan kunnollinen lenkki. Tällä lenkillä tuli taas todellinen muistutus siitä, että mulla on ihan oikeasti urosagressiivinen koira, jonka pörisemiseen ei tule suhtautua yhtään aliarvioivasti. Ensin polulla tuli yllättäen vastaan omistaja ja noutaja, jonka kanssa corgit menivät nenätysten. Otin omat kiinni, pahoittelin tilanteen omasta puolestani ja toisellekin ihmiselle tämä oli ihan okei, sillä ei hänkään tehnyt elettä ottaakseen aiemmin koiraansa kiinni. Noutajan kuitenkin tullessa vielä meidän ohi oli Unski ihan oikeasti tosissaan ja piti sellaista mesoamista vieraalle koiralle, että jos se olisi tullut uudelleen kosketusetäisyydelle niin hammasta olisi saanut. Heti perään metsässä tuli vastaan terrieri omistajansa kanssa, jonka kanssa ohitettiin vaan sulassa sovussa metsän puolelle väistäen. Lenkin jälkeen ei enää ollutkaan niin mukavaa. Näin metsän reunasta jo autoni, kun huomaan kaksi ihmistä metsässä ja tajuan heti, että niillä on oltava irrallaan oleva koira. Otin Unskin kiinni, Eetua en ehtinyt kun sitten se portugalinvesikoira uros astuikin polulla meitä vastaan irrallaan. Eetu ja vieras koira menivät nenätysten, käskin Eetun pois ja se tulikin. Pidin omiani suunnilleen niskavilloista kiinni ja aloin raivoamaan tällä vieraalle koiralle, kun se uteliaana alkoi tulla Unskia kohti. Käskin sitä katoamaan helvettiin, mutta tietenkään koira jolle ei ole käytöstapoja opetettu ei ota siitä oppiakseen, vaan sinnikkäästi yrittää pyöriä meidän ympärillä. Mitä tekee omistajat: seisoo edelleen samassa paikassa ja kutsuvat koiraansa niin helvetin ankeina, ettei ihmekään ettei koira reagoi. Itse aloin olemaan erittäin vittuuntunut, sillä Unskia ahdisti vieras koira niin paljon, että se olisi niin halunnut olla sen kurkussa kiinni ja mörisi kuin hullu. Huusin omistajalle että voisiko hän tulla ottamaan koiran kiinni ja samalla huidoin sitä hihnalla, käskin painua helvettiin ja välillä potkin ilmaa sen naaman edessä. Lopulta omistaja tuli ja yritti ottaa koiran kiinni ja tietenkin (voi tottakai, tietenkin) koira lähtee karkuun ja alkaa juosta piruettia meidän ympärillä, samalla luikkien omistajaa karkuun ja yrittäen tulla iholle. Tässä vaiheessa kiljuin ja huusin itsekin kuin raivohullu, sillä vihaan koiria jotka ei ota edes siitä opikseen, kun vieras oikeasti ajaa niitä pois ja tekee selväksi että huonosti käy jos otat vielä askeleenkin lähemmäs. Vihdoin koira juoksi sitten polkua pitkin toiseen suuntaan karkuun omistaja perässään ja tilanteen pian rauettua mun sisäinen raivoni ei enää pysynyt hallinnassa ja huusin omistajalle, että vastaisuudessa hän voisi tulla hakemaan koiransa pois eikä jäädä vittu vain pällistelemään. Omat koiranikaan eivät todellakaan osaa käyttäytyä niin hyvin kuin pitäisi, mutta olen opetellut pyytämään anteeksi kun joskus paskasti käy sekä toivon, että tällaisessa tilanteessa joku ihan samalla tavalla läksyttäisi ne pois niin kuin tilanne vaatii. Joskus en todellakaan ollut näin kireä näissä tilanteissa, mutta Unskin kanssa ja sen jälkeen Vekin kanssa olen todennut, etten todellakaan halua tilanteeseen jossa mun koirat joutuisivat ottamaan vieraan uroksen tai koiran iholleen ja tietäisivät, että ne eivät saisi siitä mielellään provosoitua. Unto nyt on tosi usein kerjäämässä verta nenästään jo ihan kättelyssä.


Lenkin jälkeen käytiin treenaamassa tokoa porukalla Ojangossa. Eetu pääsi tekemään ruutua, ohjattua, erikoisvoittajan hässäkkää, seuraamista ja noutoa, sekä hömppäilemään lopuksi rallytokoa. Tän koiran kanssa ei kyllä liian helppoa oo, sillä iso osa treeneissä ajasta menee siihen, että Eetu haluaisi vaan huutaa mulle päin naamaa ja antaa tiukkaa palautetta. Esimerkkinä tämä muutamasta liikkeestä kuten ruutu, jossa Eetulla meinaa porista niin yli, että se lähinnä juoksee ruudun suuntaan, mutta haluaa joskus mielummin kääntyä ympäri ja palata mun luokse räksyttämään. Ohjatussa tämä on vielä pahempi, sillä kun Eetu on selin kapuloihin ja käsken sitä lähteä hakemaan, niin sen on pakko juosta ensin mun eteen, käydä joko hyppäämässä päin tai vaan juosta lenkki huutaen mun edessä ja sitten kaartaa oikealle kapulalle. Oon yrittänyt työstää tätä ärsyttävää tapaa nyt pois, mutta minkäs teet kun siellä pään sisällä niin myrskyää. Eduksi tämä on esim tavallisessa noudossa, jossa Eetu voi tehdä monta toistoa kokeenomaisesti ja silti se tekee aina yhtä päheesti vauhdikkaasti. Mistään kauneisvirheistä ei olla hetkeen nipotettu, tänään huomasin noudossakin että se oikeastaan haukkuu juostessaan, pitää kapulaa välillä ihan miten sattuu ja perusasentoonkin tulee vinoon, mutta tuntuisi tylsältä alkaa nipottamaan kun se ei kuitenkaan niin usein tee. Erikoisvoittajan hyppynoutosysteemiin lisäsin tänään myös kapulat. Aika paljon työtä vielä vaatii, sillä kuten sanottu tässäkin vauhdikkaassa liikkeessä Eetun tekee enemmän mieli juosta huutamaan mun luokse ettei hän ymmärrä, kuin se että kuuntelisi mitä ylipäätään käsken tekemään ja ajattelisi ensin. 



Mutta ihan törkeän kivaa on tehdä tokoa koiran kanssa joka ei juuri sytyttelyjä vaadi, ei todellakaan. Olisi mahtavaa kisata vielä Eetun kanssa, nyt kun väitän ite olevani vähän viisaampi ja tietäisin miten sen kanssa edetä ja hallita sen kiehumista koetilanteessa. Useassa kokeessa käytin sille aikoinaan kaukopalkkaa, mitä en tekisi todellakaan nyt, sillä kaukopalkka saa sen porisemaan vielä enemmän ja loppua kohti liian korkea vire alkaa muuttua ärsytykseksi, mistä tulee haukkumista ja komentamista. 

Unski pääsi työstämään edelleen eteentuloa ja takaakiertoa lauantaista jääneellä kissanruokapalkalla. Oon niin vilpittömän iloinen tuosta koirasta tällä hetkellä, on vaan niin mielenkiintoisempaa oikeasti työstää sitä eteenpäin, kun vain käydä syöttämässä sille ruokaa vähän hölmöistä ja liian helpoista asioista. Tehtiin heti ensiksi ruutua, joka on Unton lempiliikkeitä. Ei vitsi miten liekeissä se oli kun vietiin yhdessä kissanruoka ruutuun ja hetsasin sitä kävellessä lähtöpaikkaan. Se kirjaimellisesti tilttasi ja lähti hepuloimaan ympäri hallia, yritti monesti juosta kasassa olevaan agilityputkeen ja päätyi bilettämään putken taakse. Vielä päädyin lähettämään Unskin ensin kiertämään merkkiä ja sieltä juostiin kilpaa ruutuun, niin oli muuten aika siistiä hommaa. Minun Nuuskamuikkunen, joka sekoaa siitä kun pääsee töihin!? Eteentulo alkaa olla hyvä, takaakierto vielä parempi. Tehtiin myös noutoa, joka sekin kovalla työllä ansaitusti toimii ja kettupoika palauttaa mulle kapulan käteen asti. Viimeiseksi Untamo teki vauhdikkaan luoksetulon saaden lopun märkäruoan ja lopetettiin treenit leikillä, eli Unski sai juosta vinkuvan pallonsa perässä varmaan viisi minuuttia. 


Sairaslomalaisen tapaan Vekki pääsi ihan lopuksi käväisemään hallissa. Rakensin sille houkutuksista spiraalin, jota pujoteltiin muutama setti. Tän jälkeen muutamat avoimen luokan rallyliikkeet ja istumisesta seisomista, teki törkeen hienolla pompputekniikalla. Enempää ei viitsitty ottaa, tuo koira ei nimittäin vaan meinannut pysyä kasassa sekään ja pelkistä kehuista se oli räjähtää käsiin. 

Ensi viikon ohjelmassa olisi ainakin aloittaa Unskin kanssa takapäänkäyttötreenit, sekä käyttää koiria pari kertaa uimassa ja kärsimättömänä laskea päiviä siihen, että Vekkiä saisi alkaa palautella normiarkeen. 

25 helmikuuta 2016

no nyt sitä arkea


Päätin ottaa nyt itteeni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotakin meidän arjesta, kun tiedän että valtaosa ei jaksa lukea pelkistä kisoistakaan. Tosiaan, arki ei ole ollut moneen kuukauteen ihan sitä tavallista, sillä itselläni oli kaksi työprojektia päällekäin ja sen vuoksi Vekki oli hoidossa tosi paljon. Oon niin kiitollinen siitä, että mulla on ihmisiä kehen luottaa ja tiedän että koiralla on kaikki hyvin, sillä on rajoja ja rakkautta ja ennen kaikkea ihmiset ympärillä jotka tietävät millainen koira se on. Oma alani ei ole todellakaan ihanteellisin koiran omistamisen kannalta, sillä joka päivä töitä tehdään vähintään 10h ja enemmän ne päivät ovat sitä 13-14h, kun kotona jatkaa vielä tietokoneella ja tekee useampaa duunia. Työskentelen siis elokuva-alalla ja nyt viimeiset kolme kuukautta oon tehnyt sekä TV-draamasarjaa (Sekasin) sekä elokuvaa (Tom of Finland). Rakastan työtäni ja tiedän millaisia uhrauksia se vaatii, mutta aion sinnikkäästi yhdistää jatkossakin mulle nämä kaksi rakasta asiaa: työn ja koirat. Elokuva-alalla koirat ovat sekä rasite, että keino hengittää ja auttaa jaksamaan. Rasite siksi, että elokuvan kuvaukset ovat aina ihan omanlaisensa maailma: saatat olla pari kuukautta niin omistautunut työllesi, että koko muu elämä unohtuu, työryhmästä tulee kuin uusi perhe ja vapaa-aikaa ei juuri ole. Ollaan niin omassa kuplassa ja kirjaimellisesti kotona käydään nukkumassa ja valmistelemassa seuraavaa päivää. Koiran normaali päivärytmi ei ole ihan helpoin yhdistää siihen. Toisaalta koirat tasapainottaa tätä kaikkea: kotiin tullessa on vaan lähdettävä ulos raittiiseen ilmaan kävelylle, pää nollaantuu kun leikkii ja hyörii koirien kanssa lattialla ja puhumattakaan siitä, kun menee nukkumaan ja saa kainaloonsa tyytyväisen tuhisevan koiraeläimen. Koirat tekee oikeasti tosi hyvää mielenterveydelle, sillä nytkin Vekin ollessa hoidossa mun oli jotenkin tosi vaikea olla. Se johtui siitä, että ei ollut syytä lähteä ulos kävelylle niin ei tullut lähdettyä, vaan heti jatkettua töitä kotona. Tuli syötyä ihan mitä sattuu ja kroppa ei tuntunut aina hyvältä, kun ei tullut liikuttuakaan kuin töissä. Unta oli vaikea saada, kun ajatukset oli vuorokauden ympäri työasioissa ja suoraan tietokoneelta yritti alkaa nukkumaan. Toivoisin, että joskus saisin nämä kaksi asiaa yhdistettyä.


Vekki on sopeutunut uuteen kotiin hyvin. Ainoastaan olo ainoana koirana tekee sen levottomaksi, mitä olenkin pyöritellyt nyt päässäni monena päivänä. Samanlaista oli muistaakseni silloin, kun corgit muuttivat Joensuusta Keski-Suomeen ja Vekki jäi ainoaksi koiraksi. Nyt kun Eetu ja Unski ovat mulla hoidossa, niin se on paljon rennompi taas. Saattaa nukkua keskellä lattiaa eikä korvaansa letkauta, vaikka näyttäisin siltä että olen lähdössä jonnekin. Olisi mahtavaa jos Vekillä olisi kokoaikaisesti toinen koira samassa taloudessa, mutta ikävä kyllä se ei taida olla vaihtoehto. Muutenkin Vekin kanssa riittää tehtävää ja etenkin corgien ollessa tuntuu että se tahtoisi unohtaa kaikki opetetut käytöstavat. Sama on Eetun kanssa: ennen se oli maailman kiltein ja kuuliaisin koira, mutta nykyään tuntuu että sillä on ihan oma tahtonsa ja jollakin vanhimman oikeudella se saa noudattaa käskyjä just miten tykkää. Ulkoillessa se on yleensä vapaana kun muut on remmissä ja ihan rennosti jää meistä aina jälkeen nuuskimaan omiaan. Kyllä voin sanoa, että tää corgien itseriittoisuus ja kovapäisyys on ihan oma lukunsa, sillä vaikka kuinka ärähtäisin Unskille tai Eetullle niiden perseillessä, niin hyvä että ilmekään värähtää ja sitten jatketaan siihen mihin jäätiin. Eetun vahtiessa sisällä meidän normaali keskustelu on tällainen: "Vuh!" "Eetu." "Vuh!" "EETU." "Vöyhh!" "Eetu perkele hiljaa NYT." "Vöypöhh!".


Sitten paskoihin uutisiin. Päätin maanantaina viedä koirat vähän matkan päässä olevaan isoon metsään lenkille. Onnistuttiin menemään peräti kahdella bussilla kolmen koiran kanssa kivuttomasti, ei yleensä näin matkusteta. Metsässä kirjaimellisesti törmättiin uuteen tuttavuudeen Riiaan, jolla oli kaksi australianpaimenkoiraa. Päädyttiin jatkamaan lenkkiä yhdessä ja olikin mahtavaa tutustua uuteen ihmiseen. Lenkin lopuksi tultiin metsän reunaan kohti parkkipaikkaa, niin nähtiin kun koirat meni yksissä tuumin tonkimaan jotakin roinakasaa. Riia oli meistä viisaampi ja huusi koiria pois, minä en ehtinyt kunnolla nähdä mitä siellä oli. Käytiin hätistelemässä koiria sieltä pois, niin sitten kuului vinkaisu, josta pystyi jo kuulemaan ettei hyvin käynyt. Muutaman sekunin kuluttua vinkaisija selvisi, kun Vekin oikeasta etujalasta vuoti paljon verta. Onneksi Riia oli mitä sydämellisin ihminen ja niin pakattiin kaikki koirat hänen autoon ja ajettiin Espoon Univetiin. Ilmeisesti Vekki oli viiltänyt jalkansa lasiin, sillä siinä oli 3cm sievästi viiltynyt haava. Jalka kannatti ehdottomasti tikata, joten päätettiin että Vekki jää odottamaan vuoroaan eläinlääkäriin ja vien corgit kotiin ja tuun Veen hakemaan myöhemmin. Aika pöllästynyt olo oli, sillä kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti. Illalla menin hakemaan aivan vintti pimeänä olevan koiran, maksoin hillittömän kalliin maksun silmiä räpäyttämättä ja yritin pidätellä itkua. Matka kotiin ei ollut helppo, sillä koira oli ihan toisella planeetalla ja se oli pakko nostaa aina bussipysäkillä nukkumaan pysäkin penkille. Tuomio on nyt kaksi viikkoa hillittyä hihnalenkkeilyä. Facebookiin laittamani kuva tapaturmasta keräsi paljon vihaisten ja surullisten koiranomistajien kommentteja, sekä muistutteluja että olisi voinut käydä onneksi pahemminkin. Olen aivan samaa mieltä, sillä kun tajusin että haava ei ole anturassa, niin se oli jo puoli voittoa. Kun jalkaa ei tarvitse suojata kuin siteellä, eikä paketoida täysin niin kevyt lenkkeilykin on mahdollista. Lisäksi haava on vain pinnassa ja paranee kuitenkin nopeasti, niin hyvinhän tässä lopulta kävi. Ehdin ilmoittaa Vekin avoimeen luokkaan rallytokokokeeseen ja ärsyttikin että joudun perumaan osallistumisen, mutta sitten hoksasin: Unski! Eli nyt uutuudenkarhea harrastuskoirani Unski starttaa toisessa kokeessaan maaliskuussa, nyt me ehditään jopa treenata.


Vekin tapaturmassa harmittaa myös se, että olin suunnitellut jo pitkään miten vien koko lauman uimaan koirauimalaan yhdessä. Saan nimittäin auton viikoksi käyttööni ja ideana oli tehdä vaikka ja mitä. No, edelleen tehdään kaikenlaista, mutta nyt uimaan pääsevät vain Eetu ja Unski. Aion käydä Ojangossa ainakin joka ikinen päivä, onneksi Vekki voi tehdä tokoa ja rallytokoa kevyesti. Ilman autoa näiden kolmen kanssa olisi kovin vaikeaa, sillä kuten sanottu hyviin lenkkimaastoihin on pakko mennä jollakin kulkuvälineellä. Eetulle olisi liikaa kävellä lenkkimaastoihin ja kotiin varsinaisen lenkin lisäksi. On tosi ihanaa olla vain vapaalla koirien kanssa, jolloin aamulla herätessäni koko kööri tulee ensimmäisenä mönkimään mun viereen ja sitten saatetaan jatkaa unia. Ehdin juoda kahvia rauhassa ja aamulenkki saa olla juuri sen pituinen, kun sinä aamuna huvittaa. Ja ei tarvitse huolehtia, että koirat olisivat tarpeeksi väsyneitä, jotta hyvällä omatunnolla ne jättäisi työpäiväksi kotiin, kun voi hengailla niiden kanssa pitkin päivää ja viedä ulos kun siltä tuntuu. Etenkin Vekin kanssa, kun yksin ollessaan sillä pitäisi olla kauluri päässä.

Tässä oli nyt tällainen oksennus meidän arkea, en lupaa millainen seuraava teksti tulee olemaan, mutta toivonmukaan vaikka jotakin materiaalia meidän treeneistä.

21 helmikuuta 2016

mä rakastan mun koiria



Tänään oli erityinen päivä, sillä kisasin ensimmäistä kertaa ikinä kahden oman koiran kanssa samassa virallisessa kokeessa. Vekin kanssa suunnitelma oli saavuttaa RTK1 arvo ja nousta avoimeen luokkaan. Unskillehan asetin tälle vuodelle tavoitteeksi kilpailla virallisesti rallytokossa ja kirjoittaessani sen taisin olla jo ilmoittanut sen (oikestaan Oona ilmoitti, mun virallinen rallytokokonsultti) kokeeseen. Tajusin kuitenkin, että treenien ja kokeen väliin jää paljon aikaa, joten aika kylmiltään kettupoika joutui kokeeseen ensimmäistä kertaa elämässään. Otin Unton halliin vain hetki ennen kisakirjan varmistusta sekä omaa suoritusta, joka olikin hyvä päätös. Nyt sillä pysyi hyvä ilme kokoajan, eikä se ehtinyt rauhoittua tai tylsistyä, jolloin vire olisi laskenut.

Jos kuitenkin aloitetaan Vekin kokeesta. Vekki oli ryhmässä vuorossa toisena ja kuumottelin mielessäni, että miten ihmeessä ehdin saada sen halliin järkevästi rataantutustumisen päätyttyä. Muuten se on tosi fiksu, mutta corgeista se vetää sellaiset kateellisuuskierrokset, että aika kuuppa poristen tultiin halliin. Radalla tuntui taas siltä että koira voisi kuunnella paremminkin ja lässytin Vekille tavallista enemmän, mistä sainkin palautetta kaverilta että varmistelin oudon paljon. Virheitä radalla ei ollut, ainostaan eteentulosta perusasentoon vasemman kautta tulemisen Vekki teki ihan perse maata viistäen, minkä tiedostin enkä yrittänyt sitä estääkään.




Sitten päivän hupinumeroon, ainakin näin olin varautunut. Unski teki kehän ulkopuolella tosi hienosti töitä, ihan suoria perusasentoja, eteentuloja ja takaakiertoja. Mun piti hetki koeajaa koiraa, sillä olin esimerkiksi unohtanut millä käskysanalla se kiertää mun selän takaa, sillä kun oikea käsky löytyi niin tyyppi teki tosi makeita saksalaisia täyskäännöksiä. Kehässä mentiin ensimmäiset kyltit skarpisti, sitten pikkukettu jäi hetkeksi zoomailemaan ympärilleen, kunnes jatkettiin taas matkaa. Uusittiin kaksi kylttiä (270 astetta vasempaan ja vasen täyskäännös). Viimeisillä kylteillä Untolla ei enää keskittyminen ihan täysiä ollut, mutta tsemppasin sitä ja sitten päästiin kehänauhojen ulkopuolelle ja Unski sai hirveästi ruokaa ja rakkautta.



Kisakirjojen jaossa valtaosa ihmisistä sai sitten jo kisakirjansa, ennen kuin olin saanut yhtäkään omaani. Viimeisten joukossa sanottiin sitten Unto ja tuomari hymyili sanoen, että hyväksytty tulos sieltä tuli. Ihan spontaanisti vastasin suunpielet korvissa että voi kuinka ihanaa, sillä oikeasti hyväksytty tulos ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Vekin kisakirjaa en saanutkaan, sillä meillä oli pisteiden puolesta mahdollisuus palkintosijoihin, joten piti odotella vielä toinen alokasryhmä läpi. Käytiin tässä välissä Ikeassa syömässä ja ostamassa mm. Unskille palkinnoksi uusi käsinukke, sillä se rakastaa leikkiä ja painia ihmisen käden kanssa.


Syy miksi ilmoitin Unskin kokeeseen oli se, että vihdoin tuntuu että sen mielestä treenaaminen ja mun kanssa tekeminen on aina hauskaa. Uskallan luottaa siihen, että se haluaa hoitaa homman kotiin tai ainakin pienissä aivoissa on sellainen yhtälö, että kovasta yrittämisestä saa aina palkinnon. Koira jonka kanssa kilpailuhaaveet haudattiin jo monta vuotta sitten, päätin että ei toisen tarvitse kun se ei selvästikään ole sen juttu. Sen jälkeen kuitenkin on tapahtunut paljon ja tänäänhän se nähtiin: ei olla treenattu pitkään aikaan, ehdin nähdä koiraa kaksi tuntia ennen kuin jo mentiin tekemään töitä. Kyllä Unton kanssa haetaan ainakin koulutustunnus tänä vuonna ja sitten treenataan avoimeen luokkaan.

Toisen alokasryhmän loputtua alkoi hiljalleen palkintojen jako. Oli oikeasti aika jännittävää, sillä en ollut katsonut aiemmin yhtään mitä pisteitä saatiin ja siksi olin ylipäätään yllättynyt että oltiin pääsemässä palkintosijoille. Kisakirjoja alettiin jakamaan ja ihmeissäni katoin, kun kirjat vaan vähenee mutta omaa nimeä ei kuulu. Mutta sitten lopulta, tultiin pronssille 99/100p ja otettiin koulutustunnus RTK1. En taas muista milloin viimeksi olisi ollut näin mahtava koepäivä, vielä ikimuistoinen ja täysin tavoitteet täyttänyt kahden oman koiran osalta. Toinen nousee avoimeen luokkaan ja toinen aloitti kilpailemisen ja ehdottomasti tulee menemään kokeeseen uudelleen. Eetu pääsi kaksi kertaa halliin tekemään kun oli aikaa, sillä oli maailman parasta. Se rähjäsi mulle, hyppi vasten ja komenti että nyt perkele tehään niitä töitä. Maailman parhaita koiria.

Nyt ollaan käyty hyvällä iltalenkillä, tein itselleni palkintoillalliseksi vegaanipizzaa ja juon lasipullosta kokista. Kolme tuhisevaa, välillä huulien välistä rappukäytävän äänille tuhahtelevaa koiraa nukkuu jaloissa ja lattialla. Oon tosi onnellinen näistä.

02 tammikuuta 2016

vuosi pakettiin


Voi hurlumhei mikä vuosi meillä on taas ollut. Etsiessäni kuvia tätä postausta varten jouduin ihan oikeasti miettimään, että mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut ja mitkä kuvat edes ovat tältä vuodelta. Jostakin ainakin kertoo se, että kameraa on käytetty harvoin ja usein kuvat jäävät muistikortille niitä muutamaa otosta lukuunottamatta. Ennen varsinaisten tavoitteiden läpi käymistä voisin tiivistää mitä yhdessä vuodessa onkaan tapahtunut: Vuoden vaihteessa Eetu leikattiin ja se joutui pitkälle toipumisajalle, kuitenkin kesällä koira sai taas alkaa tekemään taas asioita. Talvella Vekki tuli kisaikään ja aloitettiinkin kisaaminen samantien, eikä turhaan sillä kisoissa tehtiin tulosta ja tekeminen tuntui hyvältä. Väkiluku taloudessa kasvoi vastakkaisella sukupuolella ja yhdellä noutajalla. Pääkaupunkiseudulle muutto varmistui kokoajan enemmän ja siihen alettiin valmistautua sekä henkisesti, että täysillä tehoilla töissä käymisenä. Keväällä hyvästetiin uudeksi kotikaupungiksi kasvanut Joensuu, iloinen ja leppoisa Pohjois-Karjala, ihana treeniseura- ja ryhmä sekä aivan hallin lähellä sijaitseva koti. Muutettiin Tikkurilaan, tutustuttiin heti ensimmäisellä viikolla uusiin ystäviin ja aloitettiin työharjoittelu elokuvatuotantoyhtiöllä. Kesä otettiin avosylin vastaan ja käytiinkin varmaan päivittäin uimassa ja oltiin niin kesäesoja kun voi olla. Harjoittelun aikana tajusin olevani niin omalla alallani ja aloin tekemään erinäisiä elokuvaprojekteja myös harjoittelun ulkopuolella. Syksy oli hetken raskasta aikaa, sillä muutettiin äkillisesti Vekin kanssa omasta uudesta kodista tilapäismajoitukseen Oonalle ja Pielalle. Kotiuduttiin Vekin kanssa kuitenkin nopeasti ja huomasin miten hyvältä tuntuu asua koiratyttöjen kommuunissa. Syksyn edettyä keskityin täysillä töiden tekoon, yritin tsempata itseäni käymään treeneissä, vaikka jouduinkin myöntämään että nyt työt menevät harrastusten edelle. Kuitenkin se kaikki se energia mitä revin selkänahastani töitä tehdessäni on sen arvoista, sillä nyt työskentelen alalla millä haluan ja saan elantoni siitä mitä rakastan. Vuoden aikana corgit olivat hoidossa lähes kolme viikkoa kesällä Tikkurilassa ja Unski useamman kerran muutaman kuukauden kerrallaan. Nyt taas vuoden vaihteessa asiat ovat ihan hyvin: meillä on muutto uuteen kotiin pian, kaikki koirat voivat hyvin ja uutta vuotta odotetaan mielenkiinnolla.


Vekistä tuli TK1 jo viime vuoden joulukuussa. Koerupeaman jälkeen toko alkoi tuntua pakkopullalta ja kävin koko lajin suhteen hirveää ajatustyötä, lopulta ymmärtäen että mun tulee antaa vaan koiralle aikaa kehittyä. Koko vuosi ollaan oikeastaan tehty pelkkää asennetreeniä ja etenkin oman asenteen parantuessa ollaan mentykin paljon eteenpäin. Kun olen saanut oman pään kuntoon, niin hyvä treenien suunnittelu ja koiran rajojen tunteminen on vienyt meitä älyttömästi eteenpäin. Erikoisvoittajaa ajatellen ollaan tehty joitakin liikkeiden osia.


  • Toko 
  • TK1
  • TK2 tai ainakin avoimen 1-tulos
  • uskalla ajatella erikoisvoittajaa

    Vekistä tuli TK1 jo viime vuoden joulukuussa. Koerupeaman jälkeen toko alkoi tuntua pakkopullalta ja kävin koko lajin suhteen hirveää ajatustyötä, lopulta ymmärtäen että helpointa on vain antaa koiralle aikaa kehittyä. Koko vuosi ollaan oikeastaan tehty pelkkää asennetreeniä ja etenkin oman asenteen parantuessa ollaan mentykin paljon eteenpäin. Hyvä treenien suunnittelu ja koiran rajojen tunteminen on vienyt meitä älyttömästi eteenpäin. Erikoisvoittajaa ajatellen ollaan tehty joitakin liikkeiden osia. Olin menossa useamman kerran jo avoimeen kokeeseen, mutta päätin että haluan koiran oleman vielä varmempi 
    Agility
  • kisaamaan!
  • siirto MAKSI2 ja villinä haaveena jopa nousu MAKSI3
  • estevarma koira, jonka kanssa työskentely on yhtä kivaa kuin tähänkin asti!
  • kontakteista pidetään huolta!
  • itsenäiset kepit

    Ah, meiän laji. Aloitettiin kisaamaan helmikuussa, jolloin ensimmäisistä kisoista tuli tuplanolla ja seuraavana viikonloppuna serti ja siirto kakkosiin - not bad. Vekki on estevarma ja sillä on hyvä focus edetä radalla itsenäisestikin. Kontakteissa riittää toki aina työstettävää, mutta olen pitänyt mielestäni aika hyvin kiinni kriteereistä ja kisoissa kontaktit on aika samanlaiset kuin treeneissäkin. Kakkosissa meitä hidastaa mun kokemattomuus ja usein radat tökkääkin johonkin huonoon linjaamiseen tai rytmittämiseen, jonka vuoksi ollaan edelleen kakkosissa ja ainakin toistaiseksi se on oikeasti hyvä, sillä radat on meille tasoltaan aika sopivia kisatilannetta ajatellen, kun pitäisi ensi yrityksellä tehdä hyvä kokonaisuus
  • PK-lajit
  • enemmän jälkiä
  • BH-koe
  • jos treenipaikka, niin PK-lajien treeniä

    Jäljen treenaaminen jäi muuton ja autottomuuden takia. BH-koe oli monta kertaa katsottuna valmiiksi, mutta se suuri työ mikä on tehty seuraamisen fiiliksen parantamiseksi olisi tuntunut kaivoon heittämiseltä, jos olisin vienyt keskeneräien koiran tekemään pitkää kaaviota. Keväällä alettiin treenaamaan viikottain tottista ja hakua, nyt treenit ikävä kyllä on ollut tauolla pitkään töiden ja kyytiongelmien takia.
  • terveenä pysyminen
  • paimentamaan lampaita (nyt kun sytytelty ja ikää alkaa olla)
  • vetolajien treenailu
  • vepe?

Terveenä pysyttiin joitakin tapaturmia lukuunottamatta, kuten juhannuksena kynnen katkeaminen. Paimentamassa käytiin joitakin kertoja, jolloin meidän tekeminen oli aina vähän erilaista, kun haettiin vasta tuntumaa koko lajiin sytyttelyjen jälkeen. Alkuvuodesta Vekki oli vielä herkkä lampailla ja sitä sai rohkaista ottamaan tilannetta haltuun, aika samanlainen mielentilantaan kuin tokossakin. Kesällä oli reippaampi ja ainakin viimeiseltä paimennuskerralta jäi toiveikas fiilis tulevalle vuodelle. Vetoa olisin ehdottomasti halunnut tehdä enemmän ja kokeilla vedättää toisen koiran kanssa, mutta onneksi ne kerrat mitä tehtiin on olleet hauskoja. Edelleen mua ei kiinnosta hiihtää tai pyöräillä ilman koiraa, joka varmaan hidastaa harrastuksessa etenemistä, koska hiihto ja pyöräily on hauskaa vain tasan silloin kun sitä saa tehdä koiran kanssa yhdessä. Uutena lajina tehtiin kesällä vepeä. Ostin lajia varten kumiveneen ja treenattiin läheisellä joella useamman kerran, huvittaa kyllä miltä se on ulkopuolisen silmiin näyttänyt. Vepessäkin oltaisiin menty varmasti paljon eteenpäin, sillä käytiin kuitenkin uimassa päivittäin, mutta vepekamoja ei saanut kävellen aina mukaan. Jos olisi ollut auto niin oltaisiin treenattu varmaan joka päivä. Meinasin ilmoittaa Vekin jo soveltuvuuskokeeseenkin, mutta tulin järkiini sillä meidän treenit ei kuitenkaan päässeet muistuttamaan ihan oikeaa koetilannetta. 


Tavoitteet täyttyi ihan kiitettävästi. Näiden lisäksi kisattiin kaksi koetta rallytokoa hyväksytyin tuloksin sekä saatiin ensimmäinen luva 2.lk agilityssa. Oon tyytyväinen, sillä vuoteen mahtui kaksi muuttoa, treeniseuran vaihto, uudet työkuviot ja mitähän vielä. 


Entäs sitten tavoitteita vuodelle 2016?

Vekki:

Agility

  • 3.lk hyvillä radoilla
  • oman fyysisen kunnon ylläpito
Toko
  • AVO1 jos oikeasti palikat kohdallaan, ei paineita kokeeseen
Rallytoko
  • RTK1
  • kisaamaan avoimessa luokassa
  • opeta ylempien luokkien liikkeitä tavoitteellisesti

  • terveenä pysyminen
  • arjen käytöstavat ehdottomasti työn alle (= opeta tämä koira käyttäytymään just kuin haluaisit koiran käyttäytyvänkin, ei "sinnepäin") 
  • vetoa, frisbeetä ja vepeä hieman tavoitteellisemmin, mutta edelleen täysin fiilispohjalla
  • paimentamaan useamman kerran
  • naksutella turhia temppuja

Eetu:
  • terveenä pysyminen
  • naksutella uusia temppuja
  • arkikäytös tärkeimpänä työn alle
Unto:
  • kisaamaan rallytokossa
  • terveenä pysyminen
  • arkikäytös tärkeimpänä työn alle


Oon kyllä onnellinen siitä, että mulla on nyt kolme aikuista koiraa ja voin keskittyä täysin näihin. Sillä kolmessa kovapäisessä paimenessa riittää kyllä työmaata ihan riittävästi. Koetavoitteet on asetettu edelleen sen mukaisesti, jos elämässä on vaihe että treenataan tarpeeksi säännöllisesti lajia ajatellen ja päästään kisaamaan. Mulla on sellainen tunne, että ensi vuonna saattaa tapahtua ihan mitä tahansa, joten tärkeimpänä tavoitteena siksi nostaisinkinkin koirien terveenä pysymisen ja arkikäytökseen puuttuminen. Tällä tarkoitan sitä, että kun seuraava koira ei toivottavasti ole tulossa pitkään aikaan, niin nyt jos koskaan olisi aika opettaa näille kolmelle sellaiset käytöstavat jotka haluan. Etenkin kolmestaan ollessaan ne osaavat olla sellainen sekopäähyeanalauma. Ja näistä kolmesta tietenkin Vekin käytökseen eniten, sillä sen kanssa on erityisen tärkeää toimiva arkikäytös, koska se on kuitenkin erilainen koira kuin corgit. Vekillä on aika haastava vaihe meneillään. Se on muuttunut helposti provosoituvaksi koiraksi ja uskon että siksi, että ne ottivat Leegon kanssa yhteen sisällä. Nyt se ahdistuu todella herkästi jos etenkin uros tulee sen henkiselle omalle tilalle ja vieraan koiran nähdessään se mielummin uhittelee valmiiksi, kuin ottaisi riskin että toinen käy yllättäen niskaan. Ollaan oltu nyt yli viikko yhteensä Keski-Suomessa ja etenkin täällä Vekin on tosi vaikea olla rauhallinen. Kaikki on siitä niin älyttömän mukavaa ja ihanaa, ettei millään malttaisi esim. odottaa lupaa tulla ulos autosta tai astua eteisestä sisälle. Aamuisin se on niin vilpittömän iloinen, että tärisee ja vinkuu mun oven edessä, koska tietää että pian muu perhe herää. Uuden vuoden lupaus onkin siis keskittyä ihan perusasioihin, etenkin jos töiden takia treenit jää vähemmälle, niin ainakin voidaan keskittyä täysin hallintaan. Mutta katotaan millainen vuosi tulee, uskon ettei ainakaan vähemmän jännittävämpi kuin edellinen!