joskus elämä kaataa kylmää vettä suoraan niskaan

Eetu kävi viime torstaina eläinlääkärillä takajalan oireilujen vuoksi. Tunnusteli ensin kädellä ja sanoi, että kyllä siellä rutinaa tuntuu. Kysyi sitten haluanko kokeilla ensin lääkityksellä vai kuvataanko. Sanoin että kuvataan vaan, mutta koira kuvattiin viime keväänä eikä sieltä silloin löytynyt mitään eriskummallista. Lääkäri totesi, että hänellä oli samanlainen tilanne, mutta koira lopetettiinkin sitten alle vuosi siitä, kun oli kuvattu ja todettu terveeksi. Eetu pistettiin unille ja minä menin pulssit valmiiksi korkealla odotushuoneeseen. Hetken päästä ell tuli katsomaan Eetua, nosti sen syliin ja totesi "tulehan pappa!". En vielä tässä vaiheessa avannut suutani, mutta kun toinen asiakas katseli koiraa ja kysyi kuinka vanha tämä pappa onkaan, niin totesin että "sellainen 4-vuotias!". Kaikki luulevat Eetua aina veteraani-ikäiseksi. 

Pian pääsin jo kuvia katsomaan: polvet olivat ok, vaikka kuviteltiin että vika löytyisi niistä. Ei edelleenkään nivelrikkoa, mikä oli suuri helpotus. Kuitenkin epämääräisyyksiä siellä oli, jonka voisin maalaistollosti suomentaa näin: Eetun kroppa ei pysty joustamaan ja taipumaan kunnolla, jolloin siis luut hankaavat toisiaan muodostaen kitkaa. Myöskin nivelneste saisi olla räkäisempää, nyt se on liian lirua eikä näin hoida tehtäväänsä kunnolla. Näin ollen Eetu eläköityy kaikesta raskaammasta harrastamisesta, kuten agility, haku ja pelastuskoiratoiminta. Kaikenlainen hyppiminen ja vastaava rasitus nollaan, eli sänkyihin ja sohville loikkimista tulisi välttää. Lenkkejä pikkuhiljaa, mutta ei mitään 15km vaelluksia tai vastaavaa, eli kyllä tämä rajoittaa ihan yleistä liikkumistakin tavallaan. Uimista ehdottomasti niin paljon kuin mahdollista, eli voidaan taas kiittää luojaa siitä että Eetu rakastaa uimista! Ne joille tällaiset asiat ovat tuttuja ovat esittäneet pahoitteluitaan ja ovat surullisia puolestani, kun taas ne jotka eivät juurikaan asioista tiedä esittävät harvinaisen typeriä kommentteja. Eetun kanssa jatketaan tokon treenaamista ja aletaan tekemään enemmän jälkeä. Jäljessä voisin olla reipas ja opettaa sen verijäljelle, mutta toisaalta ihmisjälki toimii koiralla paljon paremmin ja verestä se ei paljoa välitä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Eetusta tulee myös sienikoira :) Ikävä kyllä esille nousi vielä eräs asia, nimittäin Eetun syömä kipulääkitys. Perjantaina Eetulla oli taas hieronta-aika, jossa juttelimme edellispäivän diagnoosista. Kävi ilmi, että tämä kipulääke omaa erittäin korkean dopingajan, nimittäin ilmeisesti vuoden. Eetu siis Doils-öljyä edelleen, mutta Cartivetin tilalle vaihdetaan tujumpi lääke. Näiden lisäksi se saa nyt lääkettä, josta ensimmäinen pilleri vaikuttaa 14 päivää ja seuraavat kaksi sitten 28 päivää. Lääkettä saa syöttää puoli vuotta kerrallaan, jonka jälkeen on pidettävä 3kk tauko. Taukojen ajalle eläinlääkäri ehdotti kipulääkettä pistoksena. Eli Eetun kanssa ei tulla kisaamaan missään lajissa ainakaan vuoteen, mikä syö kyllä motivaatiota hinkata tokon kaltaista pilkunviilauslajia. Kuitenkin ylemmän luokan liikkeet on mielenkiintoista opettaa ihan itsensäkin kannalta ja E on kelpo mallikappale

Ainiin, olihan tässä vielä lisää negatiivisuutta! Keskiviikkona tullessani töistä kuulin taas pihalle asti, miten koirat metelöivät kotona. Torstaina Eetun kanssa oltiin eläinlääkärissä ja pihaan tullessa ei kuulunut ääntäkään, kun Unski ja Vekki olivat keskenään kotona. Helppo johtopäätös (jonka jo tiesinkin) on, että Eetu on se joka meillä yllyttää jengiä haukkumaan ja muut on helppo innostaa kailottamaan kuorossa. Häätöä emme ikävä kyllä voi ottaa, joten Eetu sai toistaiseksi lähtöpassit omakotitaloon Keski-Suomeen. Koska Unto rakastaa niin olla siellä omalla aidatulla pihallaan, niin se sai lähteä kaveriksi. Vähän kysymysmerkki on vielä kuinka paljon Eetu (ja Unto) tulevat tästä eteenpäin olemaan Jämsässä ja miten paljon Joensuussa.

 Vekin ei ole tarvinnut olla kuitenkaan yksinään, sillä vanhoihin kuvioihimme on ilmestynyt aiemminkin mainittu Kaapo-tolleri. Pentu ei tosiaan liity millään tavalla minuun eikä se ole minun, mutta katsotaan päädymmekö vielä joskus tuijottamaan toistemme naamoja enemmänkin. Tollerintäyteiset päivät ovat avanneet oman maailmansa, kun on tottunut jaloissa pyöriviin, räksyttäviin paimeniin. Novascotiannoutaja onkin oikeastaan ainut noutaja, jonka voisin ehkä kuvitella omistavani. Kaaposta on tarkoitus saada ihan oikea metsäkoira, jonka koulutusta pääsen toivottavasti seuraamaan aitiopaikalta :)

Tähän väliin on pakko laittaa kuva Vekin isästä X:stä ja pojastansa: ei ole omena kauas puusta pudonnut. Vekin kuva on vähän huono, mutta sillä osaa olla tismalleen samanlainen siristävä ja kieli ulkona roikkuva ilme, etenkin kun vielä korvat välillä sojottavat samanlailla kuin iskällä. Korvakarvatkin on peritty <3 

Vielä treenikuulumisia, sillä tätä ei ihan joka päivä kirjoiteta: me tehtiin jälkeä, toinen kerta tänä kesänä, woo!! Olen surkea laskemaan askelia, joten ympäripyöreästi tein metsään 35-40m suoran, jonka jälkeen yksi suora kulma ja 10m suoraa. Alkuun nameja joka askeleelle, mutta maasto muotoutui niin hyvin askelten alle, että halusin kokeilla miten hyvin sujuisi jo penskan meno ilman nameja. Vaikeimpiin (kumpareisiin, risuja, korkeaa heinää) kohtiin laitoin nameja askeleille, muuten saattoi mennä 3-5m namitta. Jälki vanheni noin tunnin. Ennen jälken alkua jätin pienen alueen tyhjäksi, jolloin metsätieltä metsän puolelle astuttaessa hoin koiralle "missä jälki missä jälki", jolloin Vekki alkoi heti nuuskia maata ja löysi nopeasti jäljen lähtöpaikan ja alkoi samantien jäljestää. Haluan sen siis tulevaisuudessa alkavan käyttää nokkaansa ennen varsinaista jäljen alkua, eikä niin että sille osoitetaan täysin mistä jälki alkaa. Loogistahan tämä on siinä mielessä, että pelastuskoirahommissa koira saattaa hoksata ihmisen jättämän jäljen yhtäkkiä mennessään eikä sillä ole aina selkeää aloituspaikkaa. Alkumetrit mentiin taas vähän hutiloiden, mutta sen jälkeen pirun nätisti! Itse olen tehnyt ajatustyötä jäljestämisen suhteen, jolloin homma tuntui paljon mieluisammalta. Ennen vierastin sitä siksi, koska tuntui että koiran täytyy todellakin edetä jäljellä sentti sentiltä ja ottaa jokainen nami matkalta. Tämä ahdisti jo valmiiksi ja inhotti, kun koiraa piti jarrutella ja patistaa etsimään jokainen nami matkalta. Viime treeneissä näin tosiaan pelastuskoiran tekevän jälkeä ja treenikaveri totesikin kauhukuvilleni että "meille paljon olennaisempaa on saada koiralta informaatiota, että okei tässä on jälki ja siitä on mennyt ihminen". Eli kunhan koira kertoo infon ja suorittaa jäljen, niin on täysin koirasta kiinni kulkeeko se nokka liimattuna maahan edeten milli kerrallaan vai jotenkin toisin. Tämä innosti mua tosi paljon ja nytkään en välittänyt, vaikka Vekki ei imuroinutkaan jokaista namia, kunhan se eteni jäljellä oikein. Huomasinkin namien arvon nousevan, kun niitä ei ollut joka askeleella. Tämä sai aikaan sen, että nameja haistaessaan Vekki teki haastavat kohdat todella tarkasti ja kohdissa jossa ei ollut namia, teki ripeästi mutta silti kunnolla. Olen aika ihmeissäni miten hyvin se jäljesti ilman nameja laisinkaan. Tulevaisuudessa taidan alkaa laittamaan vain hankaliin kohtiin nameja, sekä satunnaisesti joihinkin kohtiin. Kuitenkin maaston tasosta riippuen, että into säilyy