Perjantaina oli agilityn jatkokurssin viimeinen kerta. Halliin rakennettiin temppurata ja möllirata, jotka suoritettiin kilpailuna kurssitovereita vastaan. Temppurata suoritettiin hihnassa ja siinä oli erikoisia tehtäviä, kokonaisaika ratkaisi. Meille haastavinta oli se, että ei tehdä juuri ikinä mitään hihnassa ja siihen me sotkeuduttiin. Vekki oli ainoa koira joka osasi entuudestaan peruuttaa, mikä olikin meidän etu ja voitettiin temppurata. Saatiin palkinnoksi suklaata, puruluu ja uusi treeninarulelu. Möllirata oli 7 esteen lyhyt rata. Ajattelin että täähän on ihan pala kakkua, mutta taas todistettiin se että ohjaan ajatuksissani edelleen pientä koiraa. Radalla oli mutkaputki, jonka jälkeen muuri, hyppy ja tiukka takaaleikkaus putkeen. Putkesta tullessa ajattelin että helposti Vekki lukee vierellä olevan muurin, mutta se tulikin ohitse. Muurin jälkeisen hypyn jälkeen aloin linjaamaan koiraa vasta sen laskeutuessa, minkä takia käännös putkelle valui tosi paljon. Tehtiin rata vielä uudelleen, kun nurisin kouluttajalle että en vain osaa ajatella ohjaavani isompaa koiraa. Nyt linjasin sen muurille ja katoin koiraa, enkä jättänyt arpomaan ottaako muuri vai ei. Mutkaputkelle vekkasin jo ajoissa, jolloin Vekki jo ennen hyppyä alkoi kääntää omaa linjaa - ei tarvii varmaan sanoo että oli vähän toimivampi suoritus. Saatiin silti palkinnoksi suklaata ja puruluu jälleen. Itse jäin vielä kouluttamaan saman kurssin seuraavaa ryhmää.
Editoimaton, 10min pätkä toisesta treenisetistä
Lauantaina oli mielenkiinnolla odotettu Jenna Calanderin valmennus. Jennalla itsellään on shelttejä, mutta uusimpana treenikoirana bordercollie, joten uskoin että Jenna tunnistaisi tämän hetkiset fiilikseni. Rata oli erittäin teknillinen ja suoraan sängystä valmennukseen menneenä pää löi joissakin kohdissa ihan tyhjää. Valmennuksesta sain tosi paljon irti mm. oman ajoituksen, kokonaisuuden ja tekniikan puolesta. Jenna opetti mua katsomaan kokonaisuutta ja kääntikin meidän tekemisen aika ylösalaisin: keskityn välillä liikaa varmistelemaan, vaikka oon pennusta saakka painottanut irtoamista niin etenkin ohjauksissa en uskalla jättää sitä tekemään itse. Nyt lähetin ja jätin koiraa suorittamaan, kävin valmistelemassa ohjaukset ja pystyin jatkamaan omaa liikettä. Mikä ero! Esim. kohdassa jossa takaakierron jälkeen käytiin tekemässä muutama ristiaskel hypyn edessä ja jatkettiin omaa liikkumista. Ensin olin ihan hädässä etten ikinä ehdi ottamaan 9 hypyn takaakiertoa, ainakaan ilman tuuripeliä. Treenillä opettelin ottamaan vain muutamat ristiasekeleet aikaisemmalla hypyllä, jätin koiran tekemään ja ehdin tosi hyvin. Toisto toistolta edelliset teknilliset kohdat alkoi tuntua hyvältä ja huomasin miten ehdin valmistella ohjauskuvioita helposti ja tehdä ne ilman kiirettä. Se ajatusmalli jota mun on joku sanonut tekevän: "sä vaan meet radalla, et niinkään ohjaa" - eli keskityn vain suorittamaan asiat, en mieti ollenkaan mitä sinällään hommaan kropallani. Takaakierto päällejuoksuissa tuli puun takaa miten kovasti Vekki alkoi kieltää hyppyjä. Itse ohjasin tosi laiskasti, koska jalat alkoi olla ihan puuroa. Jennan mukaan tää kieltäminen on tosi yleistä paimenkoirilla ja siihen puututaan heti. Päällejuoksuja me ei olla itseasiassa tehty muistaakseni paljoakaan, joten ehdottomasti treenilistalle! Tärkeintä on ettei ikinä pallo lennä tuollaisista tyhmistä kielloista, ekalla kerralla ehdin tipauttaa lelun. Treenattiin vielä ohjauksena backlappia, jonka Vee tajusi pian. Erittäin kätevä ohjaus! Ja niin harjoiteltiinhan me ihan ekana japanilainen, joka alko kanssa toistojen jälkeen tuntua hyvältä. Muuten saatiin aika samanlaista palautetta kuin muiltakin kouluttajilta: Vekki tulee tosi nätisti linjauksiin ja ohjauksiin mukaan. Mun täytyy vaan treenata kokonaisuutta, niin kyllä se alkaa toimia. Kun tää saadaan toimimaan, niin Vekistä tulee tosi hyvä! Videolta huomaan oman kehitykseni kyllä kun toistoja tulee ohjauksiin, niin liike ja ajoitus alkaa kohentua. Pitkä matka on täydellisyyteen, mutta vannoin koulutuksen aikana että pakko alkaa tehä jotakin itellekin, kun tuollaisessa takaakiertojen karkeloissa en ehi mitenkään, kun jalat alkaa painaa! Oli hauskaa taas, kun Jenna sanoi ettei Vekki ole tyypillinen bordercollie ja asian oikaistuani tämä nauroi että olisin saanut kyllä huijattua ihan täysin.
1,4kk
Tänään olin kehäsihteerinä oman seuran mätsärissä. Yllätyin ettei se ollutkaan niin kamalaa ja talkoopisteitä saatiin! Illalla kävin tekemässä lyhyet treenit. Vekille keppitreeni kuudella kepillä sekä esteiden lukutaitoa. Kepeillä oli enää ohjuri ensimmäisissä kepeissä, mutta toiselta suunnalta lähetettynä ohjurin puuttuminen ei haitannut ja Vekki haki hyvin oikeaan väliin. Viikonloppuna treenasin myös mahdollisen uuden treenikaverini, novascotiannoutaja pennun kanssa. Aina paimenkoiria omistaneena ja treenanneena tuollainen noutaja on aikamoinen kulttuurishokki. Vaikka Kaapon kanssa on tehty vain arkitottelevaisuutta ja noutajien hommia, niin se omaksui lajin heti. Heti oli mun kanssa tekemässä, lelut oli siisteintä ikinä ja tokon treenaaminenkin toimi. Hauskaa on ettei tuo koira tunnu vain välillä tajuavan edes mitä tekee, kunhan sinkoaa putken ja hypyn lävitse lelulle. Tykkään kuitenkin paljon, kiva treenata välillä tuollaisen yksinkertaisen ja aina iloisen koiran kanssa, joka vain tekee muttei ajattelee liikaa!
Eetun kuulumisia. Eetu käytiin näyttämässä hyvämaineiselle lääkärille Keski-Suomessa ja minä laitoin läjän röntkenkuvia menemään sähköpostiin. Siellä kävivät kuvia lävitse ja lääkäri oli kysynyt onko polvet tutkittu. On ne tutkittu terveeksi, mutta ei kuvattu. Varattiin uusi aika ja rötnketiin, jossa nähtäisiin mitä sieltä tällä kerralla löytyy. No sieltähän löytyi uutta ihmeteltävää, nimittäin lääkäri epäili ristisidevammaa ja lääkäri epäili leikkauksen olevan mahdollisesti edessä. Kuvat lähti Jyväskylään leikkaavalle lääkärille katsottavaksi ja vastauksena tuli, että suosittelee leikkausta mutta sekään ei poista tosiasiaa, että tuo koira tulee syömään loppuelämänsä kipulääkkeitä. Leikkausaika varattiin 30.joulukuuta, jonka jälkeen Unski tulee mulle kahdeksi kuukaudeksi jotta Eetu saa toipua rauhassa. Olen ollut tästä tosi maassa, koska tuntuu etteivät huonot uutiset ikinä lopu ja ajattelin että pitääkö jo luopua toivosta - saati koirasta. Tänään Eetulla oli ensimmäistä kertaa osteopaatti. Illalla sain puhelun, että osteopaatti oli saanut avatuksi koirasta ainakin viisi (5) lukkoa ja käsittelyn jälkeen Eetu olisi halunnut vain alkaa juoksemaan! Puhelun loputtua puhkesin ilon ja onnen kyyneliin, olin niin helpottunut siitä että sain välillä hyviä uutisia, niin onnellinen että koiralla on ainakin viisi kertaa parempi olla. Olen monena päivänä itkenyt surusta ja pettymyksestä, mutta nyt kyyneleet valuivat puhtaasta rakkaudesta ja suuri solmu sisälläni löysentyi hieman: minun rakas voi nyt paremmin. Ehdin jo monena päivänä murtua kyyneliin ihan yhtäkkiä, kun mietin joudunko astella eläinlääkäriin viimeisen kerran mukanani yhä iloinen, silmät tuikkiva ja hölmöilevä koira. Nyt tuntuu että ehkä olemme nyt käyneet pohjalla, jos tästä pääsisimme taas ylöspäin. Eetun lääkitystä muutettiin hieman, kun sain tutulta corgikasvattajalta suuret suoritukset eräästä pistoksena annettavasta aineesta, jolla hänen nivelrikkoiset koirat ovat pysyneet hyvin kunnossa. En malta odottaa joululomaa, kun pääsen toivonmukaan vielä reippaamman ja iloisemman Eetun kanssa tekemään asioita
Voi miltä tuntuisi saada päiväksi palata ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun Eetu oli vasta vuotias hölmöläinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti