eetu 5-vuotta

Minun ensimmäinen koirani täyttää tänään jo 5-vuotta!

Viisi vuotta tuntuu pitkältä ajalta, mitä kaikkea voikaan yhden käden sormilla laskettaviin vuosiin mahtua. Tuntuu omituiselta ajatella että silloin en tiennyt vielä mitään, en osannut mitään ja missä ollaan nyt. Opetin Eetun antamaan tassua ja olin vilpittömän onnellinen kun se oppi sen. Ja nyt meitä pyydettiin esiintymään ensi vuoden helmikuulle Welsh Corgien erikoisnäyttelyyn, ihan hullua! Eetun ansiosta halusin viedä corgeja eteenpäin harrastuskentillä, halusin uskoa että niiden kanssa pystyy mihin tahansa ja todistaa ihmisten luulot vääriksi. Halusin näyttää että kattokaa, tässä on corgi jonka kanssa voi mennä vaikka kuuhun, siinä on tekemisen meininkiä kuin pienessä malinoisissa ja se rakastaa treenipäiviä - kattokaa kaikkien corgit voi olla tämmösiä! Mutta ehkä asia onkin niin, että minun corgissani on jotakin erityistä <3

Koin aika pysäyttävän hetken eräällä iltalenkillä Vekin ja Unskin kanssa. Katselin Unskia ja mietin, että voi pojat näen tuon koiran ihan uusin silmin nyt. Ei tarvitse sopia muottiin, ei tarvii vääntää rautalangasta asioita kun ne voi jättää tekemättä ja keskittyä asioihin jotka menee hyvin. Rakastan tuota koiraa ihan erilailla, se saattaa kuulostaa jostakin karulta. Ennen meillä meni Unskin kanssa ristiin, tapeltiin perusasioiden kanssa ja itku silmäkulmassa kirosin koiran alimpaan helvettiin, kun yhtenä hetkenä se osasi käyttäytyä ja toisena lällätteli päin naamaa. Meillä on sisällä rauhallista, lenkit sujuu hyvin ja Unski toimii hienosti. Ja syy on se, että Eetua ei ole täällä. Ja tää oli mun valaistuva hetki, sillä oon aina pitänyt Eetua mun koirista kaikista tervepäisempänä. Mutta oikeasti Eetu on se kenen pääkoppa ei kestä ilotulitusääniä tai pamauksia, se vartioi ihan liikaa ovikelloa ja ovea, se purkaa turhautumisen, innokkuuden kuin oikeastaan kaikki tunnetilansa haukkumalla. Siis ihan kaikki. Jos Eetun tassun päälle astuu, niin se taatusti näykkäsee nilkasta että perkelekkö astut mun päälle - kukaan muu koirista ei tee sellasta. Eetu on se joka vuotaa treeneissä, joka kehtaa sikailla päin naamaa kun käy niin kovilla kierroksilla eikä pysty vastaanottamaan yksinkertaisia käskyjä kuten pysyä maassa, koska aivot kuormittuu ja ei vaan voi olla aloillaan, pakko nousta istumaan ja koittaa valua vaikka pitäisi pysyä paikoillaan. Eetu on se jolta ei uskalla mennä ottamaan mitä tahansa sen suusta pois, koska se puolustaa asiaa ja murisee takasin. Minun virheitä ensimmäisen koiran kanssa, tyepriä virheitä mutta silti kun joku kysyy mun koirista niin sanon että tää tricolour corgi on kulta poika, maailman paras kaikista. Ja meillä ei oo mitään näitä ongelmia Joensuussa, kun on vaan Unski ja Vekki. Koska Eetu on opettanut kaikki tavat pikkuveljilleen, kaikki ne pinttyneet toimintamallit. Silti mulla on järjetön ikävä ja paha mieli, että Eetun elämä joutu muuttumaan radikaalisti eikä me enää voida olkkarihömppätemppuilla iltaisin tai se voi käpertyy mun kainaloon nukkumaan ja tuhisemaan. No ehkä vielä joku päivä, kunhan terveitä vuosia saisi monia lisää.

Kuten sanottu, viisi vuotta on yhden käden sormilla laskettavissa. Ensimmäisinä vuosina syntymäpäivä merkinnät koostuivat lässytyksestä, siitä miten ihana ja paras se koira on. Edelleen ne on sitä, mutta nyt viiden vuoden jälkeen osaan myös kirjoittaa koirani virheistä, myöntää missä ollaan menty perse edellä puuhun ja hyväksyä sen. Ehkä se on nimenomaan merkki siitä koiranomistajana kasvamisesta.