aarre

Eetu 6-vuotta.

En osannut päättää aloitanko kirjoittamaan siitä, että kuusi vuotta tuntuu lyhyeltä vai pitkältä ajalta. Onko todella kuusi vuotta siitä, kun elämä oli vielä teinitytön ongelmia, kylillä notkumista ja ajan tappamista. Sitä kun kokoajan toivoi, että voisi kanavoida sen kaiken ajan ja energian johonkin olennaisempaan, johonkin tärkeään. Muistan miten aina vähän nolotti seistä hiekkakentällä treeniliivi päällä tai kulkea parijonossa keskustassa tekemässä arkitottelevaisuutta verkkarit jalassa, kun samanikäiset tutut kulkivat ohi ja katsoivat huvittuneina. Mutta juurikin se on estänyt minua tekemästä valintoja, niitä typeriä valintoja joita kohti olin jo 16-vuotiaana menossa. On pitänyt lähteä lenkille, on pitänyt aktivoida jaloissa hyrräävää koiranpenikkaa. 

Kuusi vuotta tuntuu oudolta luvulta siksi, että Eetu tuntuu niin paljon vanhemmalta. Sen kanssa on täytynyt jo usean vuoden ajan ajatella erilailla: ettei rasitu liikaa, ettei vain satu mitään. On silti sattunut, olemme olleet sairaslomalla niin monta kertaa ja opetelleet taas elämään hieman varovaisemmin. Nyt on mennyt hyvin jo pidemmän aikaa eikä ole kuin muutama kuukausi ja tulee jo vuosi täyteen Eetun leikkauksesta. Ehkä uskallan olla taas hiljalleen toiveikas siitä, että ehkä saan pitää aarteeni vielä täällä monta hyvää vuotta. 

Kirjoitin facebookiin näin: 

"6-vuotta sitten tarvittiin joku, joka toisi järkeä nurinkurin olevan 16-vuotiaan elämään ja olisi syy nostaa se perse tietokoneelta tai olla lorvimatta joka ilta kylillä joenrannassa. sitten tuli se, joka on ollut siitä päivästä saakka tärkein maailmassa, se jonka oon luullut menettäväni jo niin monta kertaa, se jota ikävöin niin etten voi kirjoittaa edes tätä itkemättä ja se jolle on ollut jo pitkän aikaa varattuna erityinen paikka käsivarressani 

Hymiö heart mitään en toivoisi, kuin sen että olisit terve, voitaisiin tehä vielä kaikkea mitä rakastat ja ihan vaan voisit asua vielä mun kanssa samassa osoitteessa. ja mitä oonkaan sulta saanut: rakkaita ihmisiä jotka olleet mukana jo kuusi vuotta, rakkaimman harrastuksen ja ymmärryksen miten paras äiti mulla on. onnea eetu 6-v, aarre 

Hymiö heart"

Ja jotta kyyneliä ei olisi tullut vielä tarpeeksi, niin tässä hetkiä ja muistoja kuuden vuoden ajalta. Osa kuvista on nähty täällä, osa taas suoraan käsittelemättöminä, kuitenkin isoina kultakimpaleina tietokoneen uumenista. Aika paljon yksi koira muuttaa elämää, etenkin kun niitä on jo kolme. 

Hyvää syntymäpäivää rakas <3

en tiedä mitä menetän jos nyt jään

Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä. 

Myös tien toisella puolella aukeava metsä koirien uimarantoineen ja pitkospuineen tuo äärimmäistä rauhan tunnetta: etenkin ensimmäisinä päivinä tuntui, etten ole hetkeen hengittänyt niin hyvin, kuin niinä hetkinä kun vedän kumisaappaat jalkaan ja menen metsään koirien kanssa kävelemään täyteen hiljaisuuteen. Toisaalta uimarannat jokaisen lenkin varrella tekevät uimariippuvaiselle Vernerille aika pahaa, sillä jokaisella ulkoilulla se ehdottelee rannalle poikkeamista ja haluaisin vain niin paljon uimaan. Vekki on on sopeutunut myös uusien kämppis koirien kanssa hyvin. Etenkin Renistä ja Vekistä on tulleet ihan bestikset ja sisällä ne vetävät aikamoista räkäpainia ja ulkona leikitään sitten hippaa. Oran ja Legon kanssa Vekki tulee hyvin toimeen, vaihteleveasti antaa tilaa tai sitten innostuu leikkimään niiden kanssa

Entäs treenit sitten? Muuttoviikonloppuna ehdittiin käydä kisaamassa ensimmäistä kertaa elämässä rallytokossa: 90p ja hyväksytty tulos! 

Muuten treenit on olleet jäässä. Intoa uuden elämäntilanteen myötä ei vaan ole riittänyt kaikkeen samanlailla kuin ennen, eikä ole ollut sellainen olo että itselläni olisi treenikentällä paljoa annettavaa itselleni tai koiralle. On ollut tärkeää kanavoida kaikki energia itseensä. Ennen kaikkea tärkeänä mulle on nyt työ. Luulin että vasta parin vuoden kuluttua voisin ajatella tekeväni niitä töitä mitä haluan, mutta nyt olen tehnyt niitä jo useamman kerran ja hämmästynyt siitä miten yllättäen tämä tapahtui. Jos joku miettii, niin työskentelen elokuva-alalla. Työharjoitteluni loppuu pian ja sen jälkeen kirjoitan lopputyöni ja teen töitä. Todennäköisesti kuitenkin olen ainakin pari viikkoa ihan vapaalla, latailen akkuja ja aloitan kirjoittamista. Vekille se tarkoittaa treenirutiinien palauttelemista ja enemmän hallilla käymistä. Kisakauden laitoin myös jäihin jo jonkun aikaa sitten. Päätin että treenataan nyt osa-alueita kuntoon siihen saakka kun tuntuu hyvältä ja kisataan kun tuntuu hyvältä.

Agilityn talvikausi alkoi viime viikolla. Olin odottanut sitä malttamattomana, sillä päätin että silloin palaamme tauolta. Tuntui niin makeelta pakata treenireppu, pukea treenivaatteet ja ottaa bussi Ojankoon. Uusi kouluttajamme Alma oli suunnitellut radan, joka oli just passeli meille. Vekki kävi nääs aika kuumana, mutta kilttinä ja kuuliaisena se ei tehnyt mitään tyhmyyksiä. Ulkokentällä käytiin ennen omaa vuoroa tekemässä kevyt setti kontakteja ja Vekki teki yhden elämänsä parhaista puomeista, kyllä huomaa miten tällainen treenitahti tekee sille myös hyvää, sillä sitten sitä tekemisen meininkiä kanavoituu just oikeisiin asioihin

Vetokausi päästään kohta aloittamaan, onneksi viereisessä metsässä menee siihen sopivia teitä yllin kyllin!

Kukapa olisi toukokuussa arvannut, miten meidän elämä voikaan kääntyä vain viiden kuukauden Vantaalla asumisen jälkeen täysin päälaelleen. Täydellisestä ja ihanasta Tikkurilan kodista on jäljellä enää vain avain tämän kuun ajan. Kaikelle mitä pystyi jo sanomaan tutuksi ja arkiseksi on sanottu yli kuukausi sitten heipat ja vaihdettu niin osoitetta kuin asuinpaikkakuntaa, tosin vain Vantaasta Helsingiksi. Jos joku ei vielä osannut lukea rivien välistä, niin parisuhde päättyi ja minä muutin kahdess päivässä pois, lukuunottamatta tavaroita joita ei mahtunut ensimmäiseen muuttokuormaan. Mutta meillä on kaikki hyvin. Asun ensimmäistä kertaa elämässäni kimppakämpässä, mikä tuntuu tosi hyvältä, hauskalta ja elämäntilanteeseen sopivalta. Etenkin kun jaan asunnon kahden eläin- ja koiraihmisen kanssa: Pielan ja Lego-collien sekä Oonan ja Ora ja Ren mudien. Näistä kahdesta tytöstä on tullut mulle niin tavattoman tärkeitä ja huomasin jo ensimmäisen asuinviikkoni aikana puhuvani asunnosta "kotina" ja kokoonpanostamme "perheenä". Jo se varmasti kertoo, miten levollinen olo mulla on, puhumattakaan Vekistä joka myös rauhoittui heti uuteen kotiinsa jo ensimmäisenä yönä.