rimat sanoo kops kops kops

Kisakynnys ylitetty pitkästä aikaa, eikä odotusten mukaisesti tuloksilla voi juhlia. Vietettiin koko kisaviikonloppu poikaystävän mökillä, josta käväistiin sitten lauantaina Iisalmessa kisaamassa kaksi starttia. Lauantain sää oli kuin suoraan lokakuun loppupuolelta. Hammasta kiristellen lämppäsin koiraa, jota ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ravata keskellä kuraa ja vesilammikoita. Tuuli puski läpi treeniliivin, joka sai toimia ainoana takkia muistuttavana asiana, koska "eihän elokuussa voi olla kylmä". Radat itsessään eivät olleet todellakaan helpoimmasta päästä ja muistuttivat enemmän 2.lk ratoja, enkä ollut ainoa joka oli tätä mieltä. Ajattelin ettei radan muulla osuudella olisi niin paljoa väliä, kunhan lähtö, kepit ja kontaktit toimisivat. Melkolailla tavoitteissa onnistuttiinkin ainakin ensimmäisen radan osalta, toinen rata olikin sitten armotonta pelleilyä. Eetu kuumui tosi paljon omaa vuoroa odotellessa, ei se pitkään aikaan ihan tuommoinen ole ollut. Riuhtoi hihnassa kuin hullu ja jos radalla oleva ohjaaja käskytti koiraansa, niin tämä veti siitä ihan mielettömät kierrokset. Lähdössä tajusin sitten ettei Eetulla ole aikomustakaan istua märällä maalla, jossa oli vieläpä vesilätäkkö. Tässä vaiheessa menin jo vähän hämilleni, että vaadinko sitä nyt istumaan vai jätänkö seisomaan. Sain sen jopa istumaan, mutta heti jättäessä nousi seisomaan. Ja näköjään annan sen vielä varastaakin, ARG! Tästä johtuen heti ekat hypyt menevät ihan säädöksi, jonka jälkeen saan jopa hetkeksi pakan kasaan. A:lla stoppasi kontaktille, mutta tuli ilman lupaa pois. Olisi pitänyt laittaa se takaisin alastulolle, mutta näköjään jatkankin vain suoraa. Tästä johtuen en saanut sitä pientä etumatkaa, mikä olisi tullut jos koira olisi jäänyt odottamaan kontaktille. Näin se ampaisee suoraan ansaputkeen, voi elämän kevät. Kepeille meno oli juuri tuollainen mutkaputkihässäkkä, joita ollaan nyt treenattu. Päätin pelata kuitenkin varman päälle ja vein sen kunnolla ekaan väliin saakka

Toinen rata ei ollut sen parempi. Lähdössä jätin koiran seisomaan, kun se ei suostunut istumaan. Jälkeepäin ajatellen olisi pitänyt viedä se suoraan pois radalta, mutta olihan se pakko päästä vielä pelleilemään lisää. Kerjäsin vain verta nenästä jättämällä sen seisomaan, koska koiran asenne oli heti sellainen "AI TÄÄLLÄ SAA SIKAILLA VAI??", kun se varasti lähdössä ja kepeillä ei keskittynyt yhtään. Jätti viimeiset välit pujottelematta, otin uudelleen ja taas sama homma. Enempää toistoja ei kehdattu jäädä ottamaan, joten jatkettiin. Olisi pitänyt tajuta lopettaa. Päätin suosiolla oikaista kesken radan vain puomille, tehdä onnistuneen kontaktin ja lopettaa siihen

Kisojen jälkeisiä ajatuksia:
- Lähdössä tulee pysyä, jos sikailee niin lentää ulos samantien. Tämä jo siksi, että lähdössä possuilu vaikuttaa koko radan kokonaisuuteen (koira varastaa + minä hätäännyn = sekasorto)

-   Rauhoitu ennenkuin kutsut koiran. Mulla on tosi pahassa se kiinni, että en luota siihen että se lähdössä pysyy, joten kutsun sen mahdollisimman nopeasti pois. Mikä logiikka?

- Saata koira rohkeasti lähelle keppejä, jotta saat onnistuneita suorituksia. Tiedetään että se treeneissä se irtoaa hyvin ja kestää enemmän, mutta eikö ole jo selvää ettei se kisavireessä vielä siihen kykene? Ei tarvitse näyttää prolta kisoissa, mielummin ota niitä onnistuneita ratoja ja hyvän mielen

- Puutu sikailuun omaa vuoroa odotellessa: radalle ei voi riuhtoa, ei voi huutaa kurkku suorana eikä komentaa ohjaajaa. Uskalla olla kova, koska E kestää sen kyllä

- Älä ala sähläämään virheen tullessa. Jos tiedät jo ettei nollaa tule, niin keskity tekemään sitten yksityiskohdat kunnolla

Olipahan nämänkin yhenlaiset agilitykisat, mutta me ei lannistuta. Uhosin, että nyt me aletaan näissä karkeloissa käymään ihan urakalla, jotta se kisarutiini sieltä alkaa syntyä. Ainakin sen huomasin, ettei voida millään onnistua jos annan Eetun päättää asioista. Toivotaan että viikonloppuna olisi vähän parempi kisasää ja radat olisivat meille sopivempia, niin päästäisiin keskittymään olennaiseen!