tokaluokkalainen!

Kyllä taas aamulla kysyttiin ketkä ovatkaan niitä tosiharrastajia, kun kello soi aamulla ennen kuutta ja jännityksissäni räväytin silmät auki jo ennen viittä. Olo ei ollut kovin kehuttava, mahasta otti ja tunsin miten silmäpussit suurenevat silmien alla. Perinteisten trikoiden ja ohuiden huppareiden sijaan puettiin tällä kertaa kymmenen kertaa räväkämmät legginssit ja neonpinkki huppari, sillä kisojen teema oli 80-luku. Sanni tuli ottamaan meidät onneksi talon edestä kyytiin ja pystyin lyhistymään apukuskin paikalle ja kitisemään mistä moinen ramppikuume oikein iski. Mistä lie johtuu, mutta jotkut kisat jännittävät enemmän kuin toiset

A-rata oli ihan ok, mutta opinpa taas että mun pitää muistaa linjata. Rataantutustumisessa ei käynyt mielessäkään ettei Vekki kääntyisi automaattisesti mukana, kun ei ollut paljon vaihtoehtoja minne mennä. Erittäin säälittävä yritys mulla ainakin oli sitä kääntää, sillä koiralla ei ole juuri käsitystä siitä että pitäisi alkaa kaartamaan vasemmalle, vaikka se hyvin yrittikin korjata (minun) erheen ja tulla vielä pituudelle. Pituuden jälkeen menin itse sekaisin ja ohjasin epähuomiossa sinne puomille. Muuten hyvä rata, mutta jäi kyllä kaivelemaan etten tajunnut rataantutustuessa että pitäisi se koira muistaa ottaa haltuun enemmän tossa. 

Ekan radan jälkeen oma ramppikuume alkoi hellittää ja huomasin että stressin ja jännityksen laukeamisen jälkeen tuntui että kuume olisi nousemassa. Edellisen radan löysästi tehty kohta ärsytti ja päätin, että nyt kyllä tehdään se hyvä rata, sillä vain sillä niitä nollia tulee ja sillä, että teen ite kunnolla. Rataantutustuessa pää oli kyllä edelleen vanukasta ja jalat ihan muussilla, en käynyt rataa edes hölkäten läpi kun tuntui ettei askel vaan nouse. Ennen lähtöä ruoskin sitten itseäni, että nyt et anna yhtään periksi ja uhosin että nyt tehään puhdas rata. Keppien jälkeen uho vaan nousi ja radalla oli tosi hyvä flow, oikee tekemisen meininki. Okei, varmistelin joissain kohdissa ja pidin Vekin aika hyvin ruodussa, mutta ehkä enemmänkin siksi että oma ajatus pysyisi kasassa. Ja sehän pysyi! A:n jälkeisellä hypyllä mun piti tehdä vastakäännös ja vekata, mutta lennosta suunnitelma vaihtuikin surkeaan valssiin, mikä meni kalasteluksi. Radan jälkeen sanoinkin useille että tätä voisi kyllä kutsua väkisin väännetyksi radaksi ja muutama ihminenkin nauroi, että siltä se vähän näyttikin. Mutta kotimatkalla kävin rataa mielessä läpi ja tajusin että ei se itseasiassa sitä ollut. Se olisi ollut väkisin vääntämistä jos olisin kalastellut ja pelastellut jatkuvasti ja oltaisiin eletty kokoajan vähän raunalla, mutta nyt oli vaan oikee asenne ja menin este kerrallaan, silti koko rata mielessä. Vaikka käskytys oli tiukkaa, pidin kiltin koirani suurennuslasin alla ja pidin huolen että se pitää omasta tontistaan huolen, niin se oli hyvä rata. Olin vaan päättänyt että nyt tehään nättiä jälkeä. Ja miten kävi? LUVA-0!!!

Vekki otti luokkavoiton, sai LUVAN ja SERTIN ja näin nousi kakkosiin!! Oon niin ylpeä meistä, sillä en oo itse tähän saakka jankannut kuin ykkösissä ja nyt noustiin neljällä startilla ja nää oli meidän toiset kisat. Vekki on paras!