Olin odottanut tosi paljon kisatauon päättymistä ja meidän ekoja kisoja sunnuntaina. Keskiviikkona tulin kuitenkin kipeäksi ja loppuviikko menikin sohvalla koomaten ja hammasta purren, kun ulkona elokuu antoi parastaan. Lauantaina olo ei levosta huolimatta ollut yhtään parempi ja tuntui että kurkku turpoaa umpeen, joten soitin kähisevällä äänellä itselleni lääkäriajan. Oon koko elämäni aikana sairastanut niin monta kertaa poskiontelontulehuksen, että tiesin nytkin että ei tämä enää teen juonnilla ja nukkumisella mene pois. Onneksi sain antibiottikuurin ja sairaslomaa töistä. Ärsytti kun muuten olo ei ollut juuri kipeä, mutta aina kun yritti nielaista niin tuntui että joku olisi tunkenut väkisin kaktuksen samalla kurkusta alas. Alkoi armoton pähkäily mennäkö sunnuntaina kisoihin vai ei. Nukahdin lauantaina ennen ilta kahdeksaa ja nukuin aika levotonta unta aamuun saakka, jolloin silmien rävähtäessä ensimmäinen ajatus oli että kyllä me mennään kisaamaan. Olo oli kuitenkin edelleen aika kehno, kurkku kipeä ja ajatus julkisilla kulkemisesta puoli kuolleena ei kiinnostanut yhtään. Otin lääkkeet ja lepäsin hetken, jolloin olo olikin äkkiä jo hyvä ja yhden lääkkeen piristävä vaikutus selvästi toimiva. Kilpailuvietti nimittäin yllytti lähtemään ja monta kertaa olin jo hyppämäässä ylös sängystä pakkaamaan kisarepun valmiksi. Olin koko viikon iloinnut sunnuntain starttien alkavan vasta puolen päivän jälkeen, mutta tällaisessa tilanteessa se oli vain ärsyttävää, sillä ehdin keskustella "joopaseipäs"-tyylisesti itseni kanssa koko aamun. Tiesin etten voisi juosta täysillä, tiesin etten voisi kehua tai käskyttää koiraa kovalla äänellä ja tiesin että olisin niin jyrän alle jäänyt kun pääsisin joskus kisoista kotiin. Silti ajatus kotiin jäämisestä tuntui niin nössöltä ja turhauttavalta, vaikka tiedostin olevani ihan puolikuntoinen. Lopulliseen päätökseen vaadittiin Evien tiukka ei ja järjellinen puhe siitä, että terveydellä ei kannata leikkiä tai oon vielä seuraavankin viikon sängyssä. Oma järjen ääneni oli se, että lääkärintodistuksella saisin rahat perutuista kisoista takaisin ja voisin käyttää ne kisoihin, jossa voisin todellakin antaa kaikkeni. Silti vaihdoin päätöstäni usean kerran ja loppujen lopuksi lähetin kisajärjeställe viestin perumisesta ja päätin työntää koko kisat ajatuksistani pois. Niimpä lainasin kaverin autoa ja lähin Ojankoon treenaamaan kontakteja, jotta saisin muuta ajateltavaa. Treenatessa näin sen mikä mun pitikin nähdä: olin aika hiljaa, sillä ääntä ei viitsinyt käyttää ja hengästyin pelkästä olemisesta - ei todellakaan kilpailukunnossa! Onneksi Jenna lähti vielä uittamaan koiria Firan montuille mun kanssa, jotta koirilla olisi kiva sunnuntai.
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta yhä näin maanantainakin joudun välillä sanomaan itselleni että päätös oli oikea. En halua aloittaa kisakautta paskoilla kisoilla, joissa itse en voi antaa kaikkeani ja koirani taas sitäkin enemmän. Tämän kisakauden tunnari on nyt itsensä likoon laittaminen, etenkin minun. Siksi tahdon ottaa jokaiset kisat täysillä ja panostaen. Onneksi kisakauden alkamista ei tarvitse kauaa odottaa, sillä tän viikon lauantaina on kolme starttia oman seuran kisoissa ja siitä eteenpäin niitä olisikin melkein joka viikonlopulle. En malta odottaa!
Tänään käytiin jo uimassa aamupäivästä. Koska Vekillä on ihan omanlaisensa vire aina uimassa ollessaan, niin oon hyödyntänyt sitä jo tekemällä tokoa ja temppuja niin, että palkkana on juosta veteen lelun perään. Tänään palattiin alkeisiin agilityssa, kun otin tasapainotyynyn mukaan ja Vekki teki 2on2offia ja vapautin siitä veteen. Otettiin vielä puun kierron kautta, joten tuli tehotreenattua kiertämistäkin. Voisin sanoa että tämä on juuri oikeanlaista kisakauteen valmistautumista, kun keskitytään ihan perusasioiden toimimiseen ihan treenikentän ulkopuolellakin. Enää joitakin päiviä ja se alkaa!
Säännöt: 1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja linkitä hänen bloginsa. 2. Vastaa sinun nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen. 3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa. 4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille. Ilona antoi meille Liebster-haasteen, kiitos! Vastataan Iipun kysymyksiin:
1) Mikä koirasi nimi olisi, jos se ei olisi nimeltään se mikä on/jos et olisi voinut antaa sitä nimeä?
Eetu olisi todella pienellä todennäköisyydellä Aatu tai huvittavimmassa tapauksessa Laku. Jo pienenä tyttönä päätin että ensimmäisestä koirastani tulee Eetu, joten se oli varmaa kun koira oli tulossa, mutta vähän aikaa pohdittiin myös Aatua ja pikkuveljeni ehdotti Lakua, se olisikin ollut kyllä hupaisaa!
Unto olisi Onni tai Veeti. Olin jo varma, että se olisi jompi kumpi noista, mutta Veeti oli äidistä ällöttävä ja Onni kuulosti vähän nössöltä niin tuhmalle koirapennulle. Mulla on ollut joskus kesyrottia ja yksi niistä oli Unto ja musta se oli vaan hauskan erilainen nimi ja sopi hyvin, joten niin Untosta tuli Unto, tosin mä sanon sitä aina Unskiksi.
Vekistä piti tulla sitten vihdoin Veeti, Onni tai Milo. Ensimmäinen ällötti vuorostaan poikaystävää, Onni tuntui tyhmältä treenikentällä huudettavaksi ja Milokaan ei tuntunut suussa hyvältä. Vekki oli ensimmäiset pari viikkoa meillä "työnimellä" Jasu, mikä kuulosti omakotitalon takapihalla räyskyttävältä perhekoiralta, kun en saannut väännettyä sille hyvältä tuntuvaa nimeä, lopulta kaikista V:llä alkavista nimistäni päätin että se on Vekki. Halusin sen anyway alkavan V:llä.
2) Millaisessa tilanteessa olet hävennyt/nolostunut koirasi vuoksi?
Kun käytiin Unskin kasvattajan luona sen ollessa vielä reilusti alle vuotias. Kasvattajalla oli lukuisia maataloneläimiä kuten kaneja, kanoja ja hanhia. Jossain vaiheessa Unski keksi alkaa jahdata niitä, eikä se antanut ollenkaan mulle kiinni vaan vaihtoi vaan saalistuskohdetta kesken juoksun. Toinen kerta oli poikaystävän vanhemmilla maalla, jossa on myöskin kanoja. Kerran yksi kana oli jäänyt vahingossa ulos ja Untohan sen löysi. Ensimmäisellä kerralla poikaystävä sai koppaistua Unskin kiinni kesken juoksun ja silloin se lähinnä röyhtäili suuhun eksyneitä höyheniä tyytyväisenä, vailla pienintä katumusta. Kanaa ei ehditty saada kiinni ennenkuin Unski olikin taas sen perässä, jolloin se saatiin taas kesken jahdin kiinni, vietiin jääkylmään suihkuun niskavilloista, mutta silti sen jälkeen pihalle asteltuaan se oli lähdössä uudelleen metsästysreissulle - vailla pienintäkään nöyristelyä. Kerron näitä tarinoita aina, kun joku lässyttää Unskille eikä voi uskoa millainen pissipää se osaa olla!
3) Kun näit koirasi ensimmäistä kertaa, tuliko sinulle "rakkautta ensisilmäyksellä" -olo? Ts. tiesitkö heti, että juuri tuo pentu on sinun?
Montahan kertaa näitä tarinoita on jo kerrottu? Eetusta ja sen veljestä valitsin ensin veljen, joten ei ollut. Ennen luovutusta olinkin vähän pettynyt, kun en saanut pentua jonka itse valitsin. En oo edelleenkään päivääkään katunut, Eetu on paras.
Unskista näin alla olevan kuvan - tarviiko edes kysyä?
Vekin ja muut pennut näin niiden ollessa vielä niin pikkuisia, että ei tullut kuin ääretön rakkauden tunne kun katsoi niitä nukkumassa. Silti jo silloin pari pentua Vekki mukaan lukien sieltä tuntui vaan omalta, varmaan värin sekä koon vuoksi - Vekki oli siis yksi pentueen suurimmista penskoista, Paksu Pateksikin kutsuttu.
4) Jos sinulla ei olisi sen rotuista koiraa kuin nyt, minkälainen koira sinulla olisi?
Jos miettii menneitä ja koiria jotka meinasivat tulla elämään tai olivat ainakin suunnitelman tasolla, niin olisi jokin näistä: näyttelylinjainen australianpaimenkoirauros, islanninlammaskoira tai berninpaimenkoira
5) Jos saisit harrastaa koirasi kanssa vain yhtä lajia, mikä se olisi? Tosi vaikee! Intohimoa olisi niin moneen lajiin, mutta kyllä agility on aina se joka ottaa, mutta myös antaa yhtä paljon ja sen treenaaminen on mahtavaa!
6) Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät taidot/käskyt, jotka koiran tulee osata? Tykkään itse paljon taidosta, jonka oon opettanut kaikille koirilleni sekä työn alle opettaa myös Kaapolle, eli pitkän matkan maahanmeno. Meillä koirat on kuitenkin paimenkoiria, jotka imee ärsykkeitä ympäristöstä ja yllättävät tilanteet saa aikaan älämölön. Jos jotakin tapahtuu ja koira on musta kaukana, niin voin käskeä sen hyvinkin pitkältä etäisyydeltä käymään maate ja tilanteen mukaan joko odotuttamaan siinä (esim. metsässä maastopyöräilijä ajaakin ohi ja koira on kaukana musta) tai maahanmenon jälkeen kutsua luo, jolloin koiralla on parempi focus muhun ja ne tulevat mielellään hakemaan palkkansa maahanmenosta. Sitten vierellä vapaana kävely käsky, joka voisi meillä toimia paljon paremminkin. Mutta on niin helppoa, kun voi käskeä koirat vasemmalle sivulle kävelemään ja ohittaa vaikka metsässä vastaantulijat helposti. Luoksetulo. Etenkin Unskin villeinä aikoina kun sitä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa tulla luokse kutsusta vaan juosta mielummin vaikka päinvastaiseen suuntaan, niin kyllä on helpottava tunne kun tietää että koirasta on nykyään kivaa tulla luo kun pyytää. Ja se että koirista on ylipäätään aina yleensä siistimpää tulla ja olla mun kanssa. Sitten "käy maate"-käsky ihan ylipäätään. On tosi ihanaa, kun oli tilanne mikä hyvänsä niin koiran voi pyytää käymään maate joko rauhoittumaan, lepäämään tai odottamaan vire korkeallakin tilanteesta riippuen. Kun tää toimii hyvin, niin on helppoo! Esim. kesken lenkin treenaaminen kaikkien koirien kanssa on tosi paljon mukavampaa, kun niitä ei tarvii käydä sitomassa aina puuhun kiinni, vaan käskeä vaan pari aina maahan ja treenata yhden kanssa 7) Mikä on koirasi lempipaikka? Näin kesällä on Vekille pakko sanoa uimarannat, koska se on niin pakkomielteinen uimiseen. Eetulla autossa tai missä tahansa menopelissä matkustaminen. Untosta oma takapiha tai vastaava paikka, jossa se saa mennä miten tahtoo, tonkia, vahtia ja katsella maisemia. 8) Miten koirasi reagoi, jos se säikähtää jotain yllättävää? Haukkumalla, vahtimalla ja tilanteesta riippuen rynnäten säikähdyksen kohteen suuntaan. 9) Nimeä jokin mielestäsi hyvä koirakirja (saa olla tietokirja tai vaikka nuortenromaani). Ekaksi pitää sanoa Marley & me-kirja, koska se saa jokaisella kerralla kyyneleet silmiin ja siinä puhutaan niin ihanasti koiran ja ihmisen suhteesta. Toinen on koirakirja, jonka kerran ostin huvikseni halvalla ja yllätyin tosi paljon. Se on kuvassa oleva "Hyvä koira kotiin - Koirarodut ja koiran valinta rodun alkuperäisen käyttötarkoituksen mukaan". Siinä on jaettu koiria ryhmiin tietyn vanhan käyttötarkoituksen mukaisesti, kerrottu roduista perinteisen rotukirjan mukaisesti, mutta niin paljon enemmän asiaa kuin ne mihin oon ennen törmännyt. Esimerkiksi corgista puhuttiin ihan rehellisesti entisenä työkoirana ja sanottiin, että se ei miksikään sohvatyynyksi tai lapsen omaksi koiraksi sovi, sillä siitä löytyy kovuutta, työkoiramaisuutta ja asennetta. Tämä kaikki oli nidottu yhteen viimeisiin lauseisiin, jossa sanottiin että olisi ihme jos tätä kaikkea ei vielä corgeista tänäkään päivänä löytyisi, sillä niillä on kuitenkin sellainen periksiantamaton historia työkoirina takana. Tämä kirja ehdottomasti käteen niille, jotka ovat Googlanneet vaikka australianpaimenkoiran ja todenneet sen söpöksi ja tahtovat sellaisen. Mistään rodusta ei anneta liian ruusuista kuvaa, kuten esimerkiksi kannessa oleva villakoirakin muistaakseni alleviivattiin ihan yhtä haastavaksi ja aktivointia tarvitsevaksi roduksi -- vaikka moni voisi ajatella toisin. Lukekaa! 10) Mitä koirasi tekee, kun se on yksin kotona? Eiköhän ne nykyään nuku. Ennen saivat poikkeuksetta jokaiseksi päiväksi jotakin puuhaa kuten jäädytetyn kongin, mutta nykyään oon laiskistunut enkä jaksa olla niitä aina tekemässä valmiiksi. 11) Mikä on hauskin asia, mitä joku vieras on sanonut koirastasi? No ainakin se kun yksi pikkutyttö sanoi äidilleen Eetun näyttävän ihan heidän naapurin kissaltaan. Tosin ollana kyllä aina todettu, että Eetussa ja Karvisessa on jotain samaa!
Eilen oli kyllä taas yhenlainen Ojanko-päivä. Yleensä nimittäin niillä reissulla menee se 3-4h itse treeneihin ja matkustamiseen. Niimpä eilenkin kotiin päästessäni ehdin juuri ja juuri käyttää ensin ilosta soikeat ja säheltävät koirat pihalla, syödä nopeasti ja pakata treenirepun, kun piti jo juosta bussille. Onneksi saatiin ottaa kuitenkin alkuun rennosti, sillä käydiin Oonan ja mudien kanssa lenkillä päästämässä pahimmat höyryt ennen Ojankoon kävelyä. Hallilla alkoi sitten henkinen tsemppaus, sillä meillä oli teho- ja valkkaryhmien näyttötilaisuus agilityssa. Rata käytiin tutustumassa isossa porukassa ja se oli kyllä haastava ja tuntui että siinä testattiin heti miten pääkoppa pysyy kasassa. Viisi minuuttia meni tosi nopeasti ja kun kuulutettiin ajan kuluneen, niin ei siinä auttanut kun mennä hallista ulos ja kelata rata mielessään varmaan kymmenen kertaa. Lämppäilin ja tsemppasin meitä molempia, kunnes meidät kutsuttiin parin kanssa sisään. Totesin että rata voi olla meille mentävä ja voin ehtiä valmistelemaan ohjaukset, kunhan juoksen. Mutta estevälit oli aika pienet ja sinne väliin piti survoutua heittämään koiraa takaakiertoihin ja kaikenmoista. No, mitähän voisi odottaa koiralta, jolle on nostatettu viimeisimmissä treeneissä kierroksia, ohjaaja on alkanut juoksemaan mikä lisää koirallekin vauhtia ja se astui ensimmäistä kertaa halliin, aivan kuin oltaisiin kisoissa ollut. No, se kulki ihan perkeleen lujaa ja huomasin hyvin pian että ainakin treeni on tuottanut tulosta, sillä ennen kuuliainen pikku kirppu tykitti menemään semmoisella vauhdilla ja tarmolla eteenpäin, että mun oli hyvin vaikea keskittyä olemaan nauramatta tilanteen hauskuudelle. Hakemuksessa olin ylistänyt koiran olevan kuuliainen kentällä ja olemaan aika nöyrä, mutta nyt se oli liukas kuin saippua! Mentiin rata kaksi kertaa ja kummassakin tuli eteen aikamoisia haasteita ja elämyksiä kun olin myöhässä ja stoppasinkin pariin otteeseen sekuniksi, kasasin ajatukset ja jatkettiin. Ulos mennessä pää oli aika puuroa. Olin koiraan älyttömän tyytyväinen, mutta tuli kyllä semmoinen olo että eihän tässä osaa yhtään ohjata koiraansa. Toisaalta myönsin itselleni, että esityksemme oli ainakin todellisuutta vastaava: koira kyllä menee, kunhan ohjaajallakin olisi tarvittavat työkalut ja palikat.
Olin tosi iloinen, että mentiin näytöstä suoraan tekemään rallytokoa, jolloin vältyin yksinäiseltä jäähkälenkiltä ja bussille kävelyltä, jolloin olisin taatusti ruoskinut itseäni enemmän. Tosiaan, kävi vähän hassusti ja ilmoitin Vekin oman seuran rallytokokokeeseen kuukauden kuluttua. Ihana Oona ja Jenna ottivat meidät sitten omiin treeneihinsä tuuraamaan poissaolijaa. Alkuun Jenna teki häiriötreeniä Vekille, eli koira peruasennossa ja sitä häiriköitiin nameilla, rapsutuksilla ja leluilla. Vekki ilahtui heti tajutessaan kuka sen vieressä kyykki ja pieni hetki meni, että kirppu malttoi tarjota taas mulle kontaktia. Seuraamisessa kesti paremmin, eikä sortunut samoihin häiriöihin. Tehtiin myös ratatreeni, jossa Oona katsoi meidän suorituksen. Suurin tekijä on nyt se, että mun täytyy paneutua sääntöihin, sillä vaikka radan suorittamisen muistin Eetun ajoilta, niin yksityiskohtia säännöissä tai liikkeiden yksityiskohdissa en muistanut kunnolla. Mutta onneksi on aikaa treenata ne kuntoon!
Rallytokon jälkeen päätin jäädä odottamaan tunniksi Oonan treenit, jotta saataisiin käveltyä sama matka bussille. Päädyin mennä tekemään tekniikkatreeniä Veen kanssa ja treeniin pääsivät A, keinulle irtoaminen ja itsenäinen suorittaminen sekä suora putki + kepit. A:n juoksukontakti muistuttaa tällä hetkellä varmaan enemmän "herran haltuun"-kontaktia, mutta kun Vekki keskittyy mitä tekee niin se ottaa kontaktin siististi. Keinulla namialustan avulla koiran focus oli eteenpäin, vaikka olin itse ihan eri suunnassa. Putkella ja kepeillä halusin treenata putkijarrua ja keppikulmaa, kyllä huomasi että niitäkin saisi työstää ihan urakalla, mutta onneksi tässä on aikaa
Halusin tehdä tämän videon jo vuosi sitten, kun Vekki täytti vuoden, mutta en ehtinyt. Nyt se oli kuitenkin tehtävä, sillä kuten nähdä saattaa materiaalia on yhdestä koirasta ihan mielettömästi, sillä kaikki on kuvattu aina pennun ensimmäisestä illasta kotona aina viime agilitytreeneihin saakka. Kun yksi yö aloin etsiä vanhalta koneeltani näitä videoita, niin olin ihan kyynel silmäkulmassa kun availin kansioita ja löysin erilaisia klippejä, joita en edes muistanut kuvanneeni: Vekin ensikohtaaminen Unton ja Eetun kanssa kotona juuri kun oltiin tuotu pentu kotiin, ensimmäinen kerta kun se leikki Unton kanssa, se kun opetellaan miten saadaan ruokakuppi tai opetellaan ensikertaa katsekontaktia, miten harjoitellaan leikkimistä ja ulkoillaan ensimmäisiä kertoja yhdessä. Jokainen klippi niin korvaamaton ja kun editoin videota ja seurasin koiranpentuni kasvua, niin olin niin tavattoman ylpeä siitä - mutta myös itsestäni. Useiden vuosien aikana ajattelin ettei minusta olisi omistamaan näin haastavaa koiraa kuin australianpaimenkoira uros, vieläpä työlinjainen. Mutta Vekistä on tullut niin fiksu ja haaveitani vastaava koira, että en voi kuin taputtaa itseäni olalle ja kiittää siitä työstä minkä tein sen kanssa - nyt työ kantaa hedelmää kuten voisi sanoa. Ja videomateriaaliahan joutui leikkaamaan ankaralla kädellä pois, koska sitä oli niin paljon ja ajattelin ettei kukaan jaksaisi ehkä katsoa niin pitkää videota, kuin minä tietenkin voisin omasta koirastani. Videon loppuun halusin tehdä koosteen meidän kehittymisestä agilityssa ja mua lähinnä nauratti kohta, johon koostin pätkiä eräästä tuskaisesta treenistä. Vekillä oli silloin kausi, että se koitti hyppiä ranteeseen kiinni kun ohjasin sitä esteille ja tarkoituksella kuitenkin jätin treenistä vain ne kohdat, joissa ei vaan millään sujunut. Ihan siksi, että se on oikeasti niitä harvoja kertoja kun mua tuskastutti että mikä nyt on kun ei toimi, sillä muuten tämän koiran kanssa treenaaminen on ollut niin älyttömän mukavaa ja helppoa. Mutta, kattokaa video!
Treenikuvat (c) Jenna Oinonen
Synttäreinä mietin mitähän Vekki tahtoisi tehdä jos saisi ihan itse päättää ja päädyin tulokseen, että se varmana tahtoisi ainakin uida niin paljon kuin tahtoo ja siinä samalla reissulla hakea frisbeetä. Niimpä suuntasimme heti rannalle ja sovin itseni kanssa, että niin kauan kuin lelu mulle ilmestyy käteen, niin pitkään sitä myös koiralle heitetään. Ja Vekkihän otti kaiken ilon irti ja teki mahtavia uimahyppyjä rantatörmältä veteen eikä olisi halunnut levätä ollenkaan. Välillä poikaystäväni heitti sille myös frisbeetä, mistä Vekki syttyy vielä enemmän kuin jos mää heittelisin sille - joku poikien juttu vissiin. Synttäreiden kunniaksi halusin opettaa Vekin myös hyppäämään laiturilta veteen, koska se on ihan hyödyllinen taito jos ei ole uimapaikassa kunnollista rantaa. Ei se montaa kertaa vaatinut, kun koira jo samanlailla hyppäsi laiturilta lelun perään, vaikka ennen se on jäänyt laiturille empimään. Kotona jätin koirat lepäämään ja itse lähdin metsästämään Vekille uusia leluja, mutta en löytänyt kuin pari Halpahallin palloa. Kisoista ostetaan sitten uudet treenilelut ja uusi griphihna, päätin että ollaan vanhoilla menty nyt tarpeeksi kauan ja haluan viedä meitä eteenpäin leikkimisessäkin. Illalla mentiin vielä Nean ja Iisin kanssa lenkile ja sikanaudan sekaan pojat saivat herkkukoiranruokamössöä - eiköhän siinä ole ihan kelvot kemut!
Kalenteri alkaa täyttymään syksylle, mikä tuntuu tosi ihanalta. Vaikka agilitya on tehtykin joka torstai, niin oon kaivannut vielä enemmän rutiinia ja pysyvyyttä meidän treenaamiseen. Vekki on Vantaalla asumisen ajan treenannut tosi vähän siihen nähden mitä tahtoisin että tehtäisiin, mutta tottakai vaikuttaa uusi elämäntilanne edelleen. Mutta nyt siis isoja uutisia: me päästiin hakuryhmään!! Meidän maanantaisen tottisporukan kanssa aletaan tekemään nyt myös hakua viikottain. Oon tästä älyttömän iloinen ja tyytyväinen, sillä nyt aion hetkeksi jättää muut PK-lajit pois ja keskittyä hakuun, jossa tavoitteena on päästä kisaamaan saakka. Vekille on kuitenkin tehty pennusta saakka pohjia hakuun, joten olin jo tosi allapäin että meneekö kaikki työ hukkaan kun ei päästä etenemään lajissa - nyt päästään! Oon erittäin motivoitunut ja palan jo halusta päästä metsään, sillä musta on myös tosi hauskaa olla maalimiehenä muille koirille.
Agilityssa hain seuran teho- ja valmennusryhmiin. Niissä on näyttötilaisuudet tiistaina. Toivon tosi kovasti että meidät valittaisiin, sillä tahtoisin kehittyä ihan kunnolla agilityssa ja valmennusryhmään pääseminen tarkoittaisi ihan uutta henkeä treenata koko lajia. Etenkin itsestäni voisin antaa niin paljon enemmän, sillä olen aika paljon panostanut koiran osaamiseen. Ollaan käyty vapaatreenaamassa keppejä ja kontakteja nopeammiksi ja itsenäisemmiksi. Työtä riittää molemmissa vielä reilusti, mutta ainakin tietää mitä voi treenata. Itse oon alkanut keskittymään omaan liikkumiseen enemmän, sillä kun on opettanut koirastaan irtoavan ja estehakuisen, niin helposti oma juoksuaskel vähän höllää ja enemmän tulee hölkättyä koiran perässä kun ei tarvitse esteille saattaakaan. Nyt parit treenit oon pistänyt tossua toisen eteen ihan kunnolla ja ei vitsi mikä ero koirankin tekemisessä on! Keppitreenissäkin kun itse juoksin, niin koira teki kepit varmaan puolta nopeammalla vauhdilla. Oman ryhmän kisamaisissa treeneissä Vekki meni ihanneajasta -20s, kun itse juoksin kokoajan kunnolla. Kisamaiset treenit oli muutenkin tosi hauskat, meitä oli vain muutama treeneissä jotka kykenivät juoksemaan rataa, joten treenistä tuli kahden naisen ja neljän australianpaimenkoiran leikkimielinen kisa, kun minä ja toinen treenikaveri juostiin omien sekä kahden muun auspain kanssa! Vekin kanssa otettiin sekä ensimmäinen että toinen sija ja minä tulin kolmanneksi Ruu-auspain kanssa. Kisamainen treeni teki Vekille tosi hyvää vaikka en olisi voinut uskoa, sillä sillä oli ihan mahdoton draivi ja maaliin tullessa se juoksi hakemaan lelunsa ja roikkui palkkapatukassa kuin hullu - ja vielä joutui vielä katsomaan kun minä juoksin muiden kanssa! Tuntui myös tosi hyvältä kun kouluttaja ja treenikaveri taputtivat joka kerta kun päästiin maaliin eri koirien kanssa ja sanoivat, että ovat tosi innoissaan että hain valmennusryhmiin mukaan. Kuulemma mussa on potentiaalia kehittyä ja koira on ihan huippu, tuntuu tosi hyvältä että joku uskoo meihin :)
Vekistä on tullut vähän aikuinen. Käydään nykyään poikkeuksetta lenkillä pelkässä narttuseurassa, mutta silti pojankloppi keskittyy enemmän kulkemaan omia reittejään kuin leikittämään naisia ja se ujostelee jotenkin leikkimään ryhtymistä. Kaapo taas on rakastunut vähän jokaiseen ja selvästi hormonit pienessä noutajassa hyrräävät, kun pelkkä narttukoira takakontissa aiheuttaa kiljumista ja ulinaa. Muutenkin se on ollut vähän aikaa jo ihan mahdoton jos seurassa on narttukoiria ja alkaa muistuttaa jo enemmän sellaista novascotiannoutajaa joita oon nähnyt :D Sen vuoksi Kaapon treenaaminenkin on ollut aika vähäistä, sillä jo juoksuisen nartun omistajan läsnäolo aiheuttaa sitä, että tollerin aivot menevät ihan solmuun ja näkö heikkenee, eikä silloin voi ilmeisesti tehdä muuta kuin yrittää astua tätä nartun omistajaa - Kaapo!
Heinäkuu oli ja meni ja viimeinen kesän kuukausi alkoi viikonloppuna. Metsälenkillä on ärsyttänyt nähdä vadelmia täynnä olevat pensaat tai äärettömät mustikka-apajat, kun yleensä lenkille ei tule otettua mitään astiaksi sopivaa mukaan. Yhtenä iltana kuitenkin päätettiin Nean kanssa että ilman vadelmia ei tältä lenkiltä poistuta ja sovellettiin lasten rattaiden sadesuojasta meille astiaa muistuttava keräysasia. Eilen vahingossa löysin kanttarelleja samasta metsästä ja ehdin juuri poimia ne talteen, kun onnellinen australianvatipääni tuli hyörimään nenän eteen ja kysymään mitä oikein teen. Eilen Vekki palasikin sienikoiran alkeisiin, kun naksuttelin sille kotona sienipurkin haistelemista ja otettiin ilmaisuakin jo mukaan. Ehdin jo säikähtää saanko tänäkään syksynä Vekistä vielä sienikoiraa itselleni, mutta jo yhden treenin perusteella näyttää niin lupaavalta että eiköhän me sienimetsään päästä. Vekki oli äärettömän onnellinen kun treenattiin hajuetsintää ja yritti niin kovasti olla mulle mieliksi! Jos edes kerran tai kaksi tänä syksynä saisin koirani löytämään mulle yhdenkin kantterellin metsästä, niin olen tyytyväinen.
Mulle tuli niin kova into kisaamaan kun katsoin viikonloppuna tuttujen kisapäivityksiä Facebookista. Olin jo kyllä päättänyt ennen sitä, että lopetetaan kisatauko tähän ja ilmoitin meidät ensi viikon sunnuntaille kolmelle startille. Edelleen yritän opetella olemaan vähemmän kilpailuhenkinen ja keskittymään siihen, että sieltä kisoista haettaisiin pelkästään onnistumisia. Silti tuntui kutkuttavalta raksittaa luokannousumahdollisuus, vaikka sitä ei ollakaan menossa kisoista hakemaan - tulee sitten kun tulee. Joudun yhä toistelemaan itselleni, että sinne kisoihin mennään tekemään hyviä ratoja ja jos tekee hyviä ratoja, niin niistä sitten kyllä ansaitsee mitä ansaitsee. Kilpailuhenkisyys vain ottaa aina vallan, koska se adrealiinipölly on aika siisti, kun tulet maaliin puhtaalta radalta ja koiran kanssa on pelattu yhteen. Yksi tavoite on myös pitää tämä hyvä kisafiilis yllä, sillä seuraavat kahdet kisat on katsottu myös kalenteriin. Hyvällä fiiliksellä tarkoitan sitä, etten sortuisi liikaa tulosajatteluun ja vaikka mistään näistä kisoista ei tuloksia tulisi, niin en masennu vaan totean että seuraavalla kerralla yritetään uudelleen. Pakkohan se on myöntää, että kun nousee kahdissa kisoissa jo ylempään luokkaan, niin vähän kirpaisee kun käy tekemässä parhaansa ja se ei aina silti riitä, kun joku saattaa olla sekunin nopeampi. Onneksi mulla on kuitenkin koira, joka tekee aina parhaansa eikä tee tyhmyyksiä, niin voin mennä jokaiselle radalle sillä mielellä että se on vain minusta kiinni mennäänkö maaliin nollan kanssa
