Eilen oli kyllä taas yhenlainen Ojanko-päivä. Yleensä nimittäin niillä reissulla menee se 3-4h itse treeneihin ja matkustamiseen. Niimpä eilenkin kotiin päästessäni ehdin juuri ja juuri käyttää ensin ilosta soikeat ja säheltävät koirat pihalla, syödä nopeasti ja pakata treenirepun, kun piti jo juosta bussille. Onneksi saatiin ottaa kuitenkin alkuun rennosti, sillä käydiin Oonan ja mudien kanssa lenkillä päästämässä pahimmat höyryt ennen Ojankoon kävelyä. Hallilla alkoi sitten henkinen tsemppaus, sillä meillä oli teho- ja valkkaryhmien näyttötilaisuus agilityssa. Rata käytiin tutustumassa isossa porukassa ja se oli kyllä haastava ja tuntui että siinä testattiin heti miten pääkoppa pysyy kasassa. Viisi minuuttia meni tosi nopeasti ja kun kuulutettiin ajan kuluneen, niin ei siinä auttanut kun mennä hallista ulos ja kelata rata mielessään varmaan kymmenen kertaa. Lämppäilin ja tsemppasin meitä molempia, kunnes meidät kutsuttiin parin kanssa sisään. Totesin että rata voi olla meille mentävä ja voin ehtiä valmistelemaan ohjaukset, kunhan juoksen. Mutta estevälit oli aika pienet ja sinne väliin piti survoutua heittämään koiraa takaakiertoihin ja kaikenmoista. No, mitähän voisi odottaa koiralta, jolle on nostatettu viimeisimmissä treeneissä kierroksia, ohjaaja on alkanut juoksemaan mikä lisää koirallekin vauhtia ja se astui ensimmäistä kertaa halliin, aivan kuin oltaisiin kisoissa ollut. No, se kulki ihan perkeleen lujaa ja huomasin hyvin pian että ainakin treeni on tuottanut tulosta, sillä ennen kuuliainen pikku kirppu tykitti menemään semmoisella vauhdilla ja tarmolla eteenpäin, että mun oli hyvin vaikea keskittyä olemaan nauramatta tilanteen hauskuudelle. Hakemuksessa olin ylistänyt koiran olevan kuuliainen kentällä ja olemaan aika nöyrä, mutta nyt se oli liukas kuin saippua! Mentiin rata kaksi kertaa ja kummassakin tuli eteen aikamoisia haasteita ja elämyksiä kun olin myöhässä ja stoppasinkin pariin otteeseen sekuniksi, kasasin ajatukset ja jatkettiin. Ulos mennessä pää oli aika puuroa. Olin koiraan älyttömän tyytyväinen, mutta tuli kyllä semmoinen olo että eihän tässä osaa yhtään ohjata koiraansa. Toisaalta myönsin itselleni, että esityksemme oli ainakin todellisuutta vastaava: koira kyllä menee, kunhan ohjaajallakin olisi tarvittavat työkalut ja palikat.
Olin tosi iloinen, että mentiin näytöstä suoraan tekemään rallytokoa, jolloin vältyin yksinäiseltä jäähkälenkiltä ja bussille kävelyltä, jolloin olisin taatusti ruoskinut itseäni enemmän. Tosiaan, kävi vähän hassusti ja ilmoitin Vekin oman seuran rallytokokokeeseen kuukauden kuluttua. Ihana Oona ja Jenna ottivat meidät sitten omiin treeneihinsä tuuraamaan poissaolijaa. Alkuun Jenna teki häiriötreeniä Vekille, eli koira peruasennossa ja sitä häiriköitiin nameilla, rapsutuksilla ja leluilla. Vekki ilahtui heti tajutessaan kuka sen vieressä kyykki ja pieni hetki meni, että kirppu malttoi tarjota taas mulle kontaktia. Seuraamisessa kesti paremmin, eikä sortunut samoihin häiriöihin. Tehtiin myös ratatreeni, jossa Oona katsoi meidän suorituksen. Suurin tekijä on nyt se, että mun täytyy paneutua sääntöihin, sillä vaikka radan suorittamisen muistin Eetun ajoilta, niin yksityiskohtia säännöissä tai liikkeiden yksityiskohdissa en muistanut kunnolla. Mutta onneksi on aikaa treenata ne kuntoon!
Rallytokon jälkeen päätin jäädä odottamaan tunniksi Oonan treenit, jotta saataisiin käveltyä sama matka bussille. Päädyin mennä tekemään tekniikkatreeniä Veen kanssa ja treeniin pääsivät A, keinulle irtoaminen ja itsenäinen suorittaminen sekä suora putki + kepit. A:n juoksukontakti muistuttaa tällä hetkellä varmaan enemmän "herran haltuun"-kontaktia, mutta kun Vekki keskittyy mitä tekee niin se ottaa kontaktin siististi. Keinulla namialustan avulla koiran focus oli eteenpäin, vaikka olin itse ihan eri suunnassa. Putkella ja kepeillä halusin treenata putkijarrua ja keppikulmaa, kyllä huomasi että niitäkin saisi työstää ihan urakalla, mutta onneksi tässä on aikaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti