Olin odottanut tosi paljon kisatauon päättymistä ja meidän ekoja kisoja sunnuntaina. Keskiviikkona tulin kuitenkin kipeäksi ja loppuviikko menikin sohvalla koomaten ja hammasta purren, kun ulkona elokuu antoi parastaan. Lauantaina olo ei levosta huolimatta ollut yhtään parempi ja tuntui että kurkku turpoaa umpeen, joten soitin kähisevällä äänellä itselleni lääkäriajan. Oon koko elämäni aikana sairastanut niin monta kertaa poskiontelontulehuksen, että tiesin nytkin että ei tämä enää teen juonnilla ja nukkumisella mene pois. Onneksi sain antibiottikuurin ja sairaslomaa töistä. Ärsytti kun muuten olo ei ollut juuri kipeä, mutta aina kun yritti nielaista niin tuntui että joku olisi tunkenut väkisin kaktuksen samalla kurkusta alas. Alkoi armoton pähkäily mennäkö sunnuntaina kisoihin vai ei. Nukahdin lauantaina ennen ilta kahdeksaa ja nukuin aika levotonta unta aamuun saakka, jolloin silmien rävähtäessä ensimmäinen ajatus oli että kyllä me mennään kisaamaan. Olo oli kuitenkin edelleen aika kehno, kurkku kipeä ja ajatus julkisilla kulkemisesta puoli kuolleena ei kiinnostanut yhtään. Otin lääkkeet ja lepäsin hetken, jolloin olo olikin äkkiä jo hyvä ja yhden lääkkeen piristävä vaikutus selvästi toimiva. Kilpailuvietti nimittäin yllytti lähtemään ja monta kertaa olin jo hyppämäässä ylös sängystä pakkaamaan kisarepun valmiksi. Olin koko viikon iloinnut sunnuntain starttien alkavan vasta puolen päivän jälkeen, mutta tällaisessa tilanteessa se oli vain ärsyttävää, sillä ehdin keskustella "joopaseipäs"-tyylisesti itseni kanssa koko aamun. Tiesin etten voisi juosta täysillä, tiesin etten voisi kehua tai käskyttää koiraa kovalla äänellä ja tiesin että olisin niin jyrän alle jäänyt kun pääsisin joskus kisoista kotiin. Silti ajatus kotiin jäämisestä tuntui niin nössöltä ja turhauttavalta, vaikka tiedostin olevani ihan puolikuntoinen. Lopulliseen päätökseen vaadittiin Evien tiukka ei ja järjellinen puhe siitä, että terveydellä ei kannata leikkiä tai oon vielä seuraavankin viikon sängyssä. Oma järjen ääneni oli se, että lääkärintodistuksella saisin rahat perutuista kisoista takaisin ja voisin käyttää ne kisoihin, jossa voisin todellakin antaa kaikkeni. Silti vaihdoin päätöstäni usean kerran ja loppujen lopuksi lähetin kisajärjeställe viestin perumisesta ja päätin työntää koko kisat ajatuksistani pois. Niimpä lainasin kaverin autoa ja lähin Ojankoon treenaamaan kontakteja, jotta saisin muuta ajateltavaa. Treenatessa näin sen mikä mun pitikin nähdä: olin aika hiljaa, sillä ääntä ei viitsinyt käyttää ja hengästyin pelkästä olemisesta - ei todellakaan kilpailukunnossa! Onneksi Jenna lähti vielä uittamaan koiria Firan montuille mun kanssa, jotta koirilla olisi kiva sunnuntai.
Saattaa kuulostaa oudolta, mutta yhä näin maanantainakin joudun välillä sanomaan itselleni että päätös oli oikea. En halua aloittaa kisakautta paskoilla kisoilla, joissa itse en voi antaa kaikkeani ja koirani taas sitäkin enemmän. Tämän kisakauden tunnari on nyt itsensä likoon laittaminen, etenkin minun. Siksi tahdon ottaa jokaiset kisat täysillä ja panostaen. Onneksi kisakauden alkamista ei tarvitse kauaa odottaa, sillä tän viikon lauantaina on kolme starttia oman seuran kisoissa ja siitä eteenpäin niitä olisikin melkein joka viikonlopulle. En malta odottaa!
Tänään käytiin jo uimassa aamupäivästä. Koska Vekillä on ihan omanlaisensa vire aina uimassa ollessaan, niin oon hyödyntänyt sitä jo tekemällä tokoa ja temppuja niin, että palkkana on juosta veteen lelun perään. Tänään palattiin alkeisiin agilityssa, kun otin tasapainotyynyn mukaan ja Vekki teki 2on2offia ja vapautin siitä veteen. Otettiin vielä puun kierron kautta, joten tuli tehotreenattua kiertämistäkin. Voisin sanoa että tämä on juuri oikeanlaista kisakauteen valmistautumista, kun keskitytään ihan perusasioiden toimimiseen ihan treenikentän ulkopuolellakin. Enää joitakin päiviä ja se alkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti