kalenteri alkaa täyttymään

Vekki 2-vuotta!

Halusin tehdä tämän videon jo vuosi sitten, kun Vekki täytti vuoden, mutta en ehtinyt. Nyt se oli kuitenkin tehtävä, sillä kuten nähdä saattaa materiaalia on yhdestä koirasta ihan mielettömästi, sillä kaikki on kuvattu aina pennun ensimmäisestä illasta kotona aina viime agilitytreeneihin saakka. Kun yksi yö aloin etsiä vanhalta koneeltani näitä videoita, niin olin ihan kyynel silmäkulmassa kun availin kansioita ja löysin erilaisia klippejä, joita en edes muistanut kuvanneeni: Vekin ensikohtaaminen Unton ja Eetun kanssa kotona juuri kun oltiin tuotu pentu kotiin, ensimmäinen kerta kun se leikki Unton kanssa, se kun opetellaan miten saadaan ruokakuppi tai opetellaan ensikertaa katsekontaktia, miten harjoitellaan leikkimistä ja ulkoillaan ensimmäisiä kertoja yhdessä. Jokainen klippi niin korvaamaton ja kun editoin videota ja seurasin koiranpentuni kasvua, niin olin niin tavattoman ylpeä siitä - mutta myös itsestäni. Useiden vuosien aikana ajattelin ettei minusta olisi omistamaan näin haastavaa koiraa kuin australianpaimenkoira uros, vieläpä työlinjainen. Mutta Vekistä on tullut niin fiksu ja haaveitani vastaava koira, että en voi kuin taputtaa itseäni olalle ja kiittää siitä työstä minkä tein sen kanssa - nyt työ kantaa hedelmää kuten voisi sanoa. Ja videomateriaaliahan joutui leikkaamaan ankaralla kädellä pois, koska sitä oli niin paljon ja ajattelin ettei kukaan jaksaisi ehkä katsoa niin pitkää videota, kuin minä tietenkin voisin omasta koirastani. Videon loppuun halusin tehdä koosteen meidän kehittymisestä agilityssa ja mua lähinnä nauratti kohta, johon koostin pätkiä eräästä tuskaisesta treenistä. Vekillä oli silloin kausi, että se koitti hyppiä ranteeseen kiinni kun ohjasin sitä esteille ja tarkoituksella kuitenkin jätin treenistä vain ne kohdat, joissa ei vaan millään sujunut. Ihan siksi, että se on oikeasti niitä harvoja kertoja kun mua tuskastutti että mikä nyt on kun ei toimi, sillä muuten tämän koiran kanssa treenaaminen on ollut niin älyttömän mukavaa ja helppoa. Mutta, kattokaa video!

Treenikuvat (c) Jenna Oinonen 

Synttäreinä mietin mitähän Vekki tahtoisi tehdä jos saisi ihan itse päättää ja päädyin tulokseen, että se varmana tahtoisi ainakin uida niin paljon kuin tahtoo ja siinä samalla reissulla hakea frisbeetä. Niimpä suuntasimme heti rannalle ja sovin itseni kanssa, että niin kauan kuin lelu mulle ilmestyy käteen, niin pitkään sitä myös koiralle heitetään. Ja Vekkihän otti kaiken ilon irti ja teki mahtavia uimahyppyjä rantatörmältä veteen eikä olisi halunnut levätä ollenkaan. Välillä poikaystäväni heitti sille myös frisbeetä, mistä Vekki syttyy vielä enemmän kuin jos mää heittelisin sille - joku poikien juttu vissiin. Synttäreiden kunniaksi halusin opettaa Vekin myös hyppäämään laiturilta veteen, koska se on ihan hyödyllinen taito jos ei ole uimapaikassa kunnollista rantaa. Ei se montaa kertaa vaatinut, kun koira jo samanlailla hyppäsi laiturilta lelun perään, vaikka ennen se on jäänyt laiturille empimään. Kotona jätin koirat lepäämään ja itse lähdin metsästämään Vekille uusia leluja, mutta en löytänyt kuin pari Halpahallin palloa. Kisoista ostetaan sitten uudet treenilelut ja uusi griphihna, päätin että ollaan vanhoilla menty nyt tarpeeksi kauan ja haluan viedä meitä eteenpäin leikkimisessäkin. Illalla mentiin vielä Nean ja Iisin kanssa lenkile ja sikanaudan sekaan pojat saivat herkkukoiranruokamössöä - eiköhän siinä ole ihan kelvot kemut!

Kalenteri alkaa täyttymään syksylle, mikä tuntuu tosi ihanalta. Vaikka agilitya on tehtykin joka torstai, niin oon kaivannut vielä enemmän rutiinia ja pysyvyyttä meidän treenaamiseen. Vekki on Vantaalla asumisen ajan treenannut tosi vähän siihen nähden mitä tahtoisin että tehtäisiin, mutta tottakai vaikuttaa uusi elämäntilanne edelleen. Mutta nyt siis isoja uutisia: me päästiin hakuryhmään!! Meidän maanantaisen tottisporukan kanssa aletaan tekemään nyt myös hakua viikottain. Oon tästä älyttömän iloinen ja tyytyväinen, sillä nyt aion hetkeksi jättää muut PK-lajit pois ja keskittyä hakuun, jossa tavoitteena on päästä kisaamaan saakka. Vekille on kuitenkin tehty pennusta saakka pohjia hakuun, joten olin jo tosi allapäin että meneekö kaikki työ hukkaan kun ei päästä etenemään lajissa - nyt päästään! Oon erittäin motivoitunut ja palan jo halusta päästä metsään, sillä musta on myös tosi hauskaa olla maalimiehenä muille koirille. 

Agilityssa hain seuran teho- ja valmennusryhmiin. Niissä on näyttötilaisuudet tiistaina. Toivon tosi kovasti että meidät valittaisiin, sillä tahtoisin kehittyä ihan kunnolla agilityssa ja valmennusryhmään pääseminen tarkoittaisi ihan uutta henkeä treenata koko lajia. Etenkin itsestäni voisin antaa niin paljon enemmän, sillä olen aika paljon panostanut koiran osaamiseen. Ollaan käyty vapaatreenaamassa keppejä ja kontakteja nopeammiksi ja itsenäisemmiksi. Työtä riittää molemmissa vielä reilusti, mutta ainakin tietää mitä voi treenata. Itse oon alkanut keskittymään omaan liikkumiseen enemmän, sillä kun on opettanut koirastaan irtoavan ja estehakuisen, niin helposti oma juoksuaskel vähän höllää ja enemmän tulee hölkättyä koiran perässä kun ei tarvitse esteille saattaakaan. Nyt parit treenit oon pistänyt tossua toisen eteen ihan kunnolla ja ei vitsi mikä ero koirankin tekemisessä on! Keppitreenissäkin kun itse juoksin, niin koira teki kepit varmaan puolta nopeammalla vauhdilla. Oman ryhmän kisamaisissa treeneissä Vekki meni ihanneajasta -20s, kun itse juoksin kokoajan kunnolla. Kisamaiset treenit oli muutenkin tosi hauskat, meitä oli vain muutama treeneissä jotka kykenivät juoksemaan rataa, joten treenistä tuli kahden naisen ja neljän australianpaimenkoiran leikkimielinen kisa, kun minä ja toinen treenikaveri juostiin omien sekä kahden muun auspain kanssa! Vekin kanssa otettiin sekä ensimmäinen että toinen sija ja minä tulin kolmanneksi Ruu-auspain kanssa. Kisamainen treeni teki Vekille tosi hyvää vaikka en olisi voinut uskoa, sillä sillä oli ihan mahdoton draivi ja maaliin tullessa se juoksi hakemaan lelunsa ja roikkui palkkapatukassa kuin hullu - ja vielä joutui vielä katsomaan kun minä juoksin muiden kanssa! Tuntui myös tosi hyvältä kun kouluttaja ja treenikaveri taputtivat joka kerta kun päästiin maaliin eri koirien kanssa ja sanoivat, että ovat tosi innoissaan että hain valmennusryhmiin mukaan. Kuulemma mussa on potentiaalia kehittyä ja koira on ihan huippu, tuntuu tosi hyvältä että joku uskoo meihin :) 

Vekistä on tullut vähän aikuinen. Käydään nykyään poikkeuksetta lenkillä pelkässä narttuseurassa, mutta silti pojankloppi keskittyy enemmän kulkemaan omia reittejään kuin leikittämään naisia ja se ujostelee jotenkin leikkimään ryhtymistä. Kaapo taas on rakastunut vähän jokaiseen ja selvästi hormonit pienessä noutajassa hyrräävät, kun pelkkä narttukoira takakontissa aiheuttaa kiljumista ja ulinaa. Muutenkin se on ollut vähän aikaa jo ihan mahdoton jos seurassa on narttukoiria ja alkaa muistuttaa jo enemmän sellaista novascotiannoutajaa joita oon nähnyt :D Sen vuoksi Kaapon treenaaminenkin on ollut aika vähäistä, sillä jo juoksuisen nartun omistajan läsnäolo aiheuttaa sitä, että tollerin aivot menevät ihan solmuun ja näkö heikkenee, eikä silloin voi ilmeisesti tehdä muuta kuin yrittää astua tätä nartun omistajaa - Kaapo! 

Heinäkuu oli ja meni ja viimeinen kesän kuukausi alkoi viikonloppuna. Metsälenkillä on ärsyttänyt nähdä vadelmia täynnä olevat pensaat tai äärettömät mustikka-apajat, kun yleensä lenkille ei tule otettua mitään astiaksi sopivaa mukaan. Yhtenä iltana kuitenkin päätettiin Nean kanssa että ilman vadelmia ei tältä lenkiltä poistuta ja sovellettiin lasten rattaiden sadesuojasta meille astiaa muistuttava keräysasia. Eilen vahingossa löysin kanttarelleja samasta metsästä ja ehdin juuri poimia ne talteen, kun onnellinen australianvatipääni tuli hyörimään nenän eteen ja kysymään mitä oikein teen. Eilen Vekki palasikin sienikoiran alkeisiin, kun naksuttelin sille kotona sienipurkin haistelemista ja otettiin ilmaisuakin jo mukaan. Ehdin jo säikähtää saanko tänäkään syksynä Vekistä vielä sienikoiraa itselleni, mutta jo yhden treenin perusteella näyttää niin lupaavalta että eiköhän me sienimetsään päästä. Vekki oli äärettömän onnellinen kun treenattiin hajuetsintää ja yritti niin kovasti olla mulle mieliksi! Jos edes kerran tai kaksi tänä syksynä saisin koirani löytämään mulle yhdenkin kantterellin metsästä, niin olen tyytyväinen. 

Mulle tuli niin kova into kisaamaan kun katsoin viikonloppuna tuttujen kisapäivityksiä Facebookista. Olin jo kyllä päättänyt ennen sitä, että lopetetaan kisatauko tähän ja ilmoitin meidät ensi viikon sunnuntaille kolmelle startille. Edelleen yritän opetella olemaan vähemmän kilpailuhenkinen ja keskittymään siihen, että sieltä kisoista haettaisiin pelkästään onnistumisia. Silti tuntui kutkuttavalta raksittaa luokannousumahdollisuus, vaikka sitä ei ollakaan menossa kisoista hakemaan - tulee sitten kun tulee. Joudun yhä toistelemaan itselleni, että sinne kisoihin mennään tekemään hyviä ratoja ja jos tekee hyviä ratoja, niin niistä sitten kyllä ansaitsee mitä ansaitsee. Kilpailuhenkisyys vain ottaa aina vallan, koska se adrealiinipölly on aika siisti, kun tulet maaliin puhtaalta radalta ja koiran kanssa on pelattu yhteen. Yksi tavoite on myös pitää tämä hyvä kisafiilis yllä, sillä seuraavat kahdet kisat on katsottu myös kalenteriin. Hyvällä fiiliksellä tarkoitan sitä, etten sortuisi liikaa tulosajatteluun ja vaikka mistään näistä kisoista ei tuloksia tulisi, niin en masennu vaan totean että seuraavalla kerralla yritetään uudelleen. Pakkohan se on myöntää, että kun nousee kahdissa kisoissa jo ylempään luokkaan, niin vähän kirpaisee kun käy tekemässä parhaansa ja se ei aina silti riitä, kun joku saattaa olla sekunin nopeampi. Onneksi mulla on kuitenkin koira, joka tekee aina parhaansa eikä tee tyhmyyksiä, niin voin mennä jokaiselle radalle sillä mielellä että se on vain minusta kiinni mennäänkö maaliin nollan kanssa