Eilen oli kyllä taas yhenlainen Ojanko-päivä. Yleensä nimittäin niillä reissulla menee se 3-4h itse treeneihin ja matkustamiseen. Niimpä eilenkin kotiin päästessäni ehdin juuri ja juuri käyttää ensin ilosta soikeat ja säheltävät koirat pihalla, syödä nopeasti ja pakata treenirepun, kun piti jo juosta bussille. Onneksi saatiin ottaa kuitenkin alkuun rennosti, sillä käydiin Oonan ja mudien kanssa lenkillä päästämässä pahimmat höyryt ennen Ojankoon kävelyä. Hallilla alkoi sitten henkinen tsemppaus, sillä meillä oli teho- ja valkkaryhmien näyttötilaisuus agilityssa. Rata käytiin tutustumassa isossa porukassa ja se oli kyllä haastava ja tuntui että siinä testattiin heti miten pääkoppa pysyy kasassa. Viisi minuuttia meni tosi nopeasti ja kun kuulutettiin ajan kuluneen, niin ei siinä auttanut kun mennä hallista ulos ja kelata rata mielessään varmaan kymmenen kertaa. Lämppäilin ja tsemppasin meitä molempia, kunnes meidät kutsuttiin parin kanssa sisään. Totesin että rata voi olla meille mentävä ja voin ehtiä valmistelemaan ohjaukset, kunhan juoksen. Mutta estevälit oli aika pienet ja sinne väliin piti survoutua heittämään koiraa takaakiertoihin ja kaikenmoista. No, mitähän voisi odottaa koiralta, jolle on nostatettu viimeisimmissä treeneissä kierroksia, ohjaaja on alkanut juoksemaan mikä lisää koirallekin vauhtia ja se astui ensimmäistä kertaa halliin, aivan kuin oltaisiin kisoissa ollut. No, se kulki ihan perkeleen lujaa ja huomasin hyvin pian että ainakin treeni on tuottanut tulosta, sillä ennen kuuliainen pikku kirppu tykitti menemään semmoisella vauhdilla ja tarmolla eteenpäin, että mun oli hyvin vaikea keskittyä olemaan nauramatta tilanteen hauskuudelle. Hakemuksessa olin ylistänyt koiran olevan kuuliainen kentällä ja olemaan aika nöyrä, mutta nyt se oli liukas kuin saippua! Mentiin rata kaksi kertaa ja kummassakin tuli eteen aikamoisia haasteita ja elämyksiä kun olin myöhässä ja stoppasinkin pariin otteeseen sekuniksi, kasasin ajatukset ja jatkettiin. Ulos mennessä pää oli aika puuroa. Olin koiraan älyttömän tyytyväinen, mutta tuli kyllä semmoinen olo että eihän tässä osaa yhtään ohjata koiraansa. Toisaalta myönsin itselleni, että esityksemme oli ainakin todellisuutta vastaava: koira kyllä menee, kunhan ohjaajallakin olisi tarvittavat työkalut ja palikat.
Olin tosi iloinen, että mentiin näytöstä suoraan tekemään rallytokoa, jolloin vältyin yksinäiseltä jäähkälenkiltä ja bussille kävelyltä, jolloin olisin taatusti ruoskinut itseäni enemmän. Tosiaan, kävi vähän hassusti ja ilmoitin Vekin oman seuran rallytokokokeeseen kuukauden kuluttua. Ihana Oona ja Jenna ottivat meidät sitten omiin treeneihinsä tuuraamaan poissaolijaa. Alkuun Jenna teki häiriötreeniä Vekille, eli koira peruasennossa ja sitä häiriköitiin nameilla, rapsutuksilla ja leluilla. Vekki ilahtui heti tajutessaan kuka sen vieressä kyykki ja pieni hetki meni, että kirppu malttoi tarjota taas mulle kontaktia. Seuraamisessa kesti paremmin, eikä sortunut samoihin häiriöihin. Tehtiin myös ratatreeni, jossa Oona katsoi meidän suorituksen. Suurin tekijä on nyt se, että mun täytyy paneutua sääntöihin, sillä vaikka radan suorittamisen muistin Eetun ajoilta, niin yksityiskohtia säännöissä tai liikkeiden yksityiskohdissa en muistanut kunnolla. Mutta onneksi on aikaa treenata ne kuntoon!
Rallytokon jälkeen päätin jäädä odottamaan tunniksi Oonan treenit, jotta saataisiin käveltyä sama matka bussille. Päädyin mennä tekemään tekniikkatreeniä Veen kanssa ja treeniin pääsivät A, keinulle irtoaminen ja itsenäinen suorittaminen sekä suora putki + kepit. A:n juoksukontakti muistuttaa tällä hetkellä varmaan enemmän "herran haltuun"-kontaktia, mutta kun Vekki keskittyy mitä tekee niin se ottaa kontaktin siististi. Keinulla namialustan avulla koiran focus oli eteenpäin, vaikka olin itse ihan eri suunnassa. Putkella ja kepeillä halusin treenata putkijarrua ja keppikulmaa, kyllä huomasi että niitäkin saisi työstää ihan urakalla, mutta onneksi tässä on aikaa
Halusin tehdä tämän videon jo vuosi sitten, kun Vekki täytti vuoden, mutta en ehtinyt. Nyt se oli kuitenkin tehtävä, sillä kuten nähdä saattaa materiaalia on yhdestä koirasta ihan mielettömästi, sillä kaikki on kuvattu aina pennun ensimmäisestä illasta kotona aina viime agilitytreeneihin saakka. Kun yksi yö aloin etsiä vanhalta koneeltani näitä videoita, niin olin ihan kyynel silmäkulmassa kun availin kansioita ja löysin erilaisia klippejä, joita en edes muistanut kuvanneeni: Vekin ensikohtaaminen Unton ja Eetun kanssa kotona juuri kun oltiin tuotu pentu kotiin, ensimmäinen kerta kun se leikki Unton kanssa, se kun opetellaan miten saadaan ruokakuppi tai opetellaan ensikertaa katsekontaktia, miten harjoitellaan leikkimistä ja ulkoillaan ensimmäisiä kertoja yhdessä. Jokainen klippi niin korvaamaton ja kun editoin videota ja seurasin koiranpentuni kasvua, niin olin niin tavattoman ylpeä siitä - mutta myös itsestäni. Useiden vuosien aikana ajattelin ettei minusta olisi omistamaan näin haastavaa koiraa kuin australianpaimenkoira uros, vieläpä työlinjainen. Mutta Vekistä on tullut niin fiksu ja haaveitani vastaava koira, että en voi kuin taputtaa itseäni olalle ja kiittää siitä työstä minkä tein sen kanssa - nyt työ kantaa hedelmää kuten voisi sanoa. Ja videomateriaaliahan joutui leikkaamaan ankaralla kädellä pois, koska sitä oli niin paljon ja ajattelin ettei kukaan jaksaisi ehkä katsoa niin pitkää videota, kuin minä tietenkin voisin omasta koirastani. Videon loppuun halusin tehdä koosteen meidän kehittymisestä agilityssa ja mua lähinnä nauratti kohta, johon koostin pätkiä eräästä tuskaisesta treenistä. Vekillä oli silloin kausi, että se koitti hyppiä ranteeseen kiinni kun ohjasin sitä esteille ja tarkoituksella kuitenkin jätin treenistä vain ne kohdat, joissa ei vaan millään sujunut. Ihan siksi, että se on oikeasti niitä harvoja kertoja kun mua tuskastutti että mikä nyt on kun ei toimi, sillä muuten tämän koiran kanssa treenaaminen on ollut niin älyttömän mukavaa ja helppoa. Mutta, kattokaa video!
Treenikuvat (c) Jenna Oinonen
Synttäreinä mietin mitähän Vekki tahtoisi tehdä jos saisi ihan itse päättää ja päädyin tulokseen, että se varmana tahtoisi ainakin uida niin paljon kuin tahtoo ja siinä samalla reissulla hakea frisbeetä. Niimpä suuntasimme heti rannalle ja sovin itseni kanssa, että niin kauan kuin lelu mulle ilmestyy käteen, niin pitkään sitä myös koiralle heitetään. Ja Vekkihän otti kaiken ilon irti ja teki mahtavia uimahyppyjä rantatörmältä veteen eikä olisi halunnut levätä ollenkaan. Välillä poikaystäväni heitti sille myös frisbeetä, mistä Vekki syttyy vielä enemmän kuin jos mää heittelisin sille - joku poikien juttu vissiin. Synttäreiden kunniaksi halusin opettaa Vekin myös hyppäämään laiturilta veteen, koska se on ihan hyödyllinen taito jos ei ole uimapaikassa kunnollista rantaa. Ei se montaa kertaa vaatinut, kun koira jo samanlailla hyppäsi laiturilta lelun perään, vaikka ennen se on jäänyt laiturille empimään. Kotona jätin koirat lepäämään ja itse lähdin metsästämään Vekille uusia leluja, mutta en löytänyt kuin pari Halpahallin palloa. Kisoista ostetaan sitten uudet treenilelut ja uusi griphihna, päätin että ollaan vanhoilla menty nyt tarpeeksi kauan ja haluan viedä meitä eteenpäin leikkimisessäkin. Illalla mentiin vielä Nean ja Iisin kanssa lenkile ja sikanaudan sekaan pojat saivat herkkukoiranruokamössöä - eiköhän siinä ole ihan kelvot kemut!
Kalenteri alkaa täyttymään syksylle, mikä tuntuu tosi ihanalta. Vaikka agilitya on tehtykin joka torstai, niin oon kaivannut vielä enemmän rutiinia ja pysyvyyttä meidän treenaamiseen. Vekki on Vantaalla asumisen ajan treenannut tosi vähän siihen nähden mitä tahtoisin että tehtäisiin, mutta tottakai vaikuttaa uusi elämäntilanne edelleen. Mutta nyt siis isoja uutisia: me päästiin hakuryhmään!! Meidän maanantaisen tottisporukan kanssa aletaan tekemään nyt myös hakua viikottain. Oon tästä älyttömän iloinen ja tyytyväinen, sillä nyt aion hetkeksi jättää muut PK-lajit pois ja keskittyä hakuun, jossa tavoitteena on päästä kisaamaan saakka. Vekille on kuitenkin tehty pennusta saakka pohjia hakuun, joten olin jo tosi allapäin että meneekö kaikki työ hukkaan kun ei päästä etenemään lajissa - nyt päästään! Oon erittäin motivoitunut ja palan jo halusta päästä metsään, sillä musta on myös tosi hauskaa olla maalimiehenä muille koirille.
Agilityssa hain seuran teho- ja valmennusryhmiin. Niissä on näyttötilaisuudet tiistaina. Toivon tosi kovasti että meidät valittaisiin, sillä tahtoisin kehittyä ihan kunnolla agilityssa ja valmennusryhmään pääseminen tarkoittaisi ihan uutta henkeä treenata koko lajia. Etenkin itsestäni voisin antaa niin paljon enemmän, sillä olen aika paljon panostanut koiran osaamiseen. Ollaan käyty vapaatreenaamassa keppejä ja kontakteja nopeammiksi ja itsenäisemmiksi. Työtä riittää molemmissa vielä reilusti, mutta ainakin tietää mitä voi treenata. Itse oon alkanut keskittymään omaan liikkumiseen enemmän, sillä kun on opettanut koirastaan irtoavan ja estehakuisen, niin helposti oma juoksuaskel vähän höllää ja enemmän tulee hölkättyä koiran perässä kun ei tarvitse esteille saattaakaan. Nyt parit treenit oon pistänyt tossua toisen eteen ihan kunnolla ja ei vitsi mikä ero koirankin tekemisessä on! Keppitreenissäkin kun itse juoksin, niin koira teki kepit varmaan puolta nopeammalla vauhdilla. Oman ryhmän kisamaisissa treeneissä Vekki meni ihanneajasta -20s, kun itse juoksin kokoajan kunnolla. Kisamaiset treenit oli muutenkin tosi hauskat, meitä oli vain muutama treeneissä jotka kykenivät juoksemaan rataa, joten treenistä tuli kahden naisen ja neljän australianpaimenkoiran leikkimielinen kisa, kun minä ja toinen treenikaveri juostiin omien sekä kahden muun auspain kanssa! Vekin kanssa otettiin sekä ensimmäinen että toinen sija ja minä tulin kolmanneksi Ruu-auspain kanssa. Kisamainen treeni teki Vekille tosi hyvää vaikka en olisi voinut uskoa, sillä sillä oli ihan mahdoton draivi ja maaliin tullessa se juoksi hakemaan lelunsa ja roikkui palkkapatukassa kuin hullu - ja vielä joutui vielä katsomaan kun minä juoksin muiden kanssa! Tuntui myös tosi hyvältä kun kouluttaja ja treenikaveri taputtivat joka kerta kun päästiin maaliin eri koirien kanssa ja sanoivat, että ovat tosi innoissaan että hain valmennusryhmiin mukaan. Kuulemma mussa on potentiaalia kehittyä ja koira on ihan huippu, tuntuu tosi hyvältä että joku uskoo meihin :)
Vekistä on tullut vähän aikuinen. Käydään nykyään poikkeuksetta lenkillä pelkässä narttuseurassa, mutta silti pojankloppi keskittyy enemmän kulkemaan omia reittejään kuin leikittämään naisia ja se ujostelee jotenkin leikkimään ryhtymistä. Kaapo taas on rakastunut vähän jokaiseen ja selvästi hormonit pienessä noutajassa hyrräävät, kun pelkkä narttukoira takakontissa aiheuttaa kiljumista ja ulinaa. Muutenkin se on ollut vähän aikaa jo ihan mahdoton jos seurassa on narttukoiria ja alkaa muistuttaa jo enemmän sellaista novascotiannoutajaa joita oon nähnyt :D Sen vuoksi Kaapon treenaaminenkin on ollut aika vähäistä, sillä jo juoksuisen nartun omistajan läsnäolo aiheuttaa sitä, että tollerin aivot menevät ihan solmuun ja näkö heikkenee, eikä silloin voi ilmeisesti tehdä muuta kuin yrittää astua tätä nartun omistajaa - Kaapo!
Heinäkuu oli ja meni ja viimeinen kesän kuukausi alkoi viikonloppuna. Metsälenkillä on ärsyttänyt nähdä vadelmia täynnä olevat pensaat tai äärettömät mustikka-apajat, kun yleensä lenkille ei tule otettua mitään astiaksi sopivaa mukaan. Yhtenä iltana kuitenkin päätettiin Nean kanssa että ilman vadelmia ei tältä lenkiltä poistuta ja sovellettiin lasten rattaiden sadesuojasta meille astiaa muistuttava keräysasia. Eilen vahingossa löysin kanttarelleja samasta metsästä ja ehdin juuri poimia ne talteen, kun onnellinen australianvatipääni tuli hyörimään nenän eteen ja kysymään mitä oikein teen. Eilen Vekki palasikin sienikoiran alkeisiin, kun naksuttelin sille kotona sienipurkin haistelemista ja otettiin ilmaisuakin jo mukaan. Ehdin jo säikähtää saanko tänäkään syksynä Vekistä vielä sienikoiraa itselleni, mutta jo yhden treenin perusteella näyttää niin lupaavalta että eiköhän me sienimetsään päästä. Vekki oli äärettömän onnellinen kun treenattiin hajuetsintää ja yritti niin kovasti olla mulle mieliksi! Jos edes kerran tai kaksi tänä syksynä saisin koirani löytämään mulle yhdenkin kantterellin metsästä, niin olen tyytyväinen.
Mulle tuli niin kova into kisaamaan kun katsoin viikonloppuna tuttujen kisapäivityksiä Facebookista. Olin jo kyllä päättänyt ennen sitä, että lopetetaan kisatauko tähän ja ilmoitin meidät ensi viikon sunnuntaille kolmelle startille. Edelleen yritän opetella olemaan vähemmän kilpailuhenkinen ja keskittymään siihen, että sieltä kisoista haettaisiin pelkästään onnistumisia. Silti tuntui kutkuttavalta raksittaa luokannousumahdollisuus, vaikka sitä ei ollakaan menossa kisoista hakemaan - tulee sitten kun tulee. Joudun yhä toistelemaan itselleni, että sinne kisoihin mennään tekemään hyviä ratoja ja jos tekee hyviä ratoja, niin niistä sitten kyllä ansaitsee mitä ansaitsee. Kilpailuhenkisyys vain ottaa aina vallan, koska se adrealiinipölly on aika siisti, kun tulet maaliin puhtaalta radalta ja koiran kanssa on pelattu yhteen. Yksi tavoite on myös pitää tämä hyvä kisafiilis yllä, sillä seuraavat kahdet kisat on katsottu myös kalenteriin. Hyvällä fiiliksellä tarkoitan sitä, etten sortuisi liikaa tulosajatteluun ja vaikka mistään näistä kisoista ei tuloksia tulisi, niin en masennu vaan totean että seuraavalla kerralla yritetään uudelleen. Pakkohan se on myöntää, että kun nousee kahdissa kisoissa jo ylempään luokkaan, niin vähän kirpaisee kun käy tekemässä parhaansa ja se ei aina silti riitä, kun joku saattaa olla sekunin nopeampi. Onneksi mulla on kuitenkin koira, joka tekee aina parhaansa eikä tee tyhmyyksiä, niin voin mennä jokaiselle radalle sillä mielellä että se on vain minusta kiinni mennäänkö maaliin nollan kanssa
Vekin sairasloma loppui jo vähän aikaa sitten ja ollaankin otettu taas tuntumaa agilityyn. Ensimmäinen treeni oli pelkkä palauttelu "juostaan esteitä kentän päästä päätyyn"-tyylillä ja hyvin oli Vekillä ajatus ja kropanhallinta mukana. Puomin alastulosta tuli useampaan kertaan läpi kun jäänyt sitä vahtimaankaan, pienellä varmistelulla alkoi taas muistaa pysähtyä. Puomihan on ollut Veestä jo pitkään taas vähän jännittävä eikä sitä uskalleta juosta hullun raivolla, joten parempi että vauhtia on ku arkuutta. Seuraavat treenit oli oman ryhmän, jossa ei ollutkaan paikalla kouluttajan lisäksi kuin kaksi - me ja toinen treenaaja. Tehtiin MM-karsintojen hyppäriä ja otettiinkin sitten leikkimielinen australianpaimenkoirat vastaan bordercolliet skaba, kun juoksin myös kouluttajan Ripa-auspain kanssa ja toinen ohjaaja kahden bordercollien kanssa. Kyllä vieras maksi koira tuntui niin jännältä käteen: Ripan laukka-askel oli kuin hevosella ja useamman kerran se levahtikin jonnekin väärälle esteelle, kun oon tottunut koiraan joka seuraa aika tarkkaan mitä mä teen. Tulin kyllä tosi tyytyväiseksi taas siitä millaisen kultakimpaleen oon saanut treenikaveriksi, sillä Vekki on vaan niin selväpäinen työskennellessään ja kiltti ja pieni ja kuuliainen, kuten kouluttajakin taas mulle sanoi. Kolmannet treenit oli sunnuntaina, kun mentiin treenaamaan Ojankoon Maijan ja auspaiden kanssa. Tehtiin Liuhdon valmennuksessa ollutta 25 esteen rataa, jossa teemana oli pitkät viennit. Rataa rakentaessa aloin huomaamaan etten saisikaan ihan mitään kevyttä sunnuntaimielelle sopivaa hömppää josta salaa haaveilin, vaan tarkkuutta ja helvetin nopeaa askelta vaativaa harjoitusta. En uskonut meidän kykenevän menemään rataa kuin korkeintaan viiden esteen osissa, mutta mitä vielä - mehän tehtiin lähes puhdasta rataa pienillä kauneusvirheillä. Oli miten oli, niin osaan kyllä arvioida meidän tason aika alakanttiin!
Vekin vesipelastusura lähti ihan hyvin käyntiin ja ostamani kumivene ei ole ottanut itseensä, vaikka siitä on hyppinyt kaksi koiraa veteen ja muuten vain kuljetettu yhtä ihmistä ja kahta koiraa.
Toiseen vepen soveltuvuuskokeeseen olisi ilmoittautuminen ensiviikolla, mutta joudun ehkä lannistumaan ja olla ilmoittamatta meitä. Niin koomista kuin vesipelastusksen treenaaminen on ollut, niin ei me kyllä vielä soveltuvuuskoetta tällä treenimäärällä mennä läpi. Tyhmää, mutta kuka tietää ehkä ensi kesänä meillä on ensinnäkin auto jolla kuljettaa kumivenettä tai jopa järvi lähellä. Luultiin siis että meiltä olisi helppo mennä Firan montuille jossa voisi vepeä treenata, mutta joku reittioppaassa ja navigaattorissa olikin vialla ja se näytti sijainnin ihan väärin. Mutta kyllä me loppukesä silti vepeä humputellaan ja tehdään pohjaa ensi kesää varten. Yleensä Vekki omaksuu uudet asiat niin nopeasti ja rohkeasti, että unohdan välillä miten jotkut asiat tarvitsevat toistoja etenkin jos pikkupoika on yhtään epävarma, esimerkkinä nyt vaikka toko. Vepessä se tuli yhdellä toistolla epävarmaksi ja sen jälkeen jouduin tsemppaamaan että ei tässä mitään hyvin menee. Sitten se alkoi tarjoamaan pelleilyään, eli uimaan ympyrää ja pyydystämään räiskimiään vesipisaroita. Totesin oikeastaan sen jälkeen, että en lähde kyllä soveltuvuuskokeeseen koiran kanssa joka saattaa kesken kaiken keksiä että täälläkin voi leikkiä tätä sairaan siistiä hommaa.
Sitten otsikkoon viitaten, ajattelin että olisi kiva hiljalleen päättää ne lajit joita aletaan ihan tosissaan treenaamaan. Tosissaan tarkoittaa sitä, että tavoitteena on päästä kisaamaan, ottaa välitavoitteita ja treenata rutiininomaisesti. Vatipää on ollut ihan huippu monitoimikoira, mutta olisi myös huikeaa joskus kisata sen kanssa etenkin palveluskoiralajeissa. Kaikki PK-lajit mua kiinnostaa, mutta kiinnostus ei riitä kun pitäisi joskus treenatakin. Päätin, että koitan nyt ensin saada meidät hakuryhmään, jos ei onnistu niin sitten se olisi varmaan viesti. Jälkeä tuskin tehdään tavoitteellisesti ennen uuden auton omistamista. Agility on tietenkin ykkönen. Nose work kiinnostaa mua ja mehän ollaan vastaavaa tehtykin, kun Vekki osaa etsiä vihreän teen hajua sisätiloista. Vepe on oivallinen kesälaji. Tokoahan me edelleen treenataan, mutta se taitaa olla sellainen laji etten anna itselleni lupaa haaveilla kokeeseen menemisestä vielä pitkään aikaan! Mikään kiirehän meillä ei ole missään lajissa, etenkin kun Vekki on mun ainoa harrastuskoira ja tulee olemaan pitkään
Elämä neljän koiran kanssa on ollut yllättävän mukanaa ja etenkin kivaa vaihtelua. On mukavaa viedä isompi porukka hyviin maastoihin juoksemaan ja nähdä sitten kotona lopputulos, kun kaikki neljä simahtavat tyytyväisinä lattialle. Vekin kynsi on ollut jo vähän aikaa hyvässä kunnossa ja kuumimpana helleviikonloppuna soitinkin kasvattajalle ja kysyin voisiko Vekkiä jo uittaa. Kun hyväksyntä tuli, niin vietiin koko konkkaronkka joelle uimaan ja Vekki oli niin onnellinen päästessään uimaan ja myös juoksemaan pehmeälle pellolle. Tarkkailin kynttä tämän reissun jälkeen ja kun huomasin ettei se miksikään mennyt, niin olen alkanut höllätä jo ja Vekki sai alkaa juosta vapaana nurmikolla ja pellolla sekä uida kunnolla. Kynttä ei enää suojattu, mutta yksin ollessaan kauluri oli varmuuden vuoksi päässä. Nyt pari päivää ollaan menty jo normaalisti muissakin maastoissa. Yksi syy rentoihin lenkkeihin on Vekille ostamani kuonopannan ansiosta. Vekki ulkoilee tällä hetkellä aina remmissä ollessaan myös kuonopanta päässä, sillä se rauhoittaa sitä todella paljon. Kuonopannassa ollessaan se ei yritä possuilla ollenkaan vaan on oikeasti rennompi. Kuonopanta on auttanut myös ohituksiin, sillä Vekki ottaa paljon paremmin niissäkin taas kontaktia, kun se on jo valmiiksi lähellä mua.
Olen miettinyt nyt useana päivänä sitä, miten tietyt koiravarusteet leimataan usein sellaisiksi "epäonnistujan valinnoiksi" ja minkä vuoksi itsekin pidin kuonpantaa ihan viimeisenä vaihtoehtona. Nyt kun on käyttänyt sitä jonkun aikaa, niin tuntuu hassulta miten vaikealta tuntui mennä kauppaan ja vain ostaa se. Meillä on myös juuri ostettu Eetulle kuonokoppa (kankainen) kynsien leikkuuta varten. Eetu vihaa kynsien leikkaamista ja se ei osaa käyttäytä silloin yhtään. Kun katson kynsiä niin Eetu pitää tyytymätöntä mörmötystä ja välillä koittaa murista. Kun leikkaan leikkureilla kynttä, niin Eetu aina säpsähtää ja liikahtaa. Leikkasin eräänä päivänä kynnet ja laitoin Eetulle ensimmäistä kertaa kuonokopan, niin tuntui että sekin rauhoittui. Itse rentouduin siksi, että tiesin että Eetu ei voi ainakaan iskeä hampaitaan käsivarteeni vastapalvelukseksi siitä että yritän hoitaa sitä, sillä uskon että on pieni mahdollisuus että se voisi tehdä niin koska vihaa kynsien leikkuuta niin paljon. Kynsien leikkaaminen on kuitenkin koirasta niin ikävää, että kuonokopan kanssa leikkaaminen käy ripästi. Hassua miten epäonnistujalta ensin tuntui kun kuonokoppa meni hankintalistalle, mutta nyt kun näen mikä hyöty siitä on, niin tuntuu hölmöltä että en tehnyt sitä aikaisemmin koska ajattelin sen olevan niin "huono juttu".
Uimisen lisäksi ollaan käyty lenkillä Jennan, Hyrrän ja Delian kanssa sekä Miran ja Ardiente-koirien Taikan ja Dinan kanssa. Iltaisin ollaan menty monena kertana kodin viereiselle nurmikolle tai hiekkakentälle tekemään tokoa ja temppuja. On niin kivaa treenata vaihteeksi tokoa koiran kanssa, joka voisi seurata vaikka kilometrin ja sitä ei tarvitse mitenkään tsempata tekemiseen! Eetun kanssa ei olla tokoiltu ikuisuuteen tällä tavalla, mutta niin se vain teki koemaista ruutua, merkkiä ja noutoa - tuosta vaan! Ja toistoja se kestää, vaikka välillä meinaa ääntä tulla ja lelulla leikkiminen on kivaa. Olisi tarkoitus opettaa Eetulle nyt enemmänkin ylempien luokkien liikkeitä, sillä se kaipaa haastetta ja vanhojen juttujen toistaminen ei on pala kakkua. Unton kanssa on tehty pikkuisen tokoa, temppuiltu ja leikitty. Olin haljeta ylpeydestä, kun yksi päivä Uns teki lähes kokeenomaista ruutua (tosin ruudussa oli namialusta) ja toisissa treeneissä leikki mun kanssa lelulla öristen. Treenipaikka ei ole sille todellakaan helppo, sillä ympärillä leikkii ja juoksee paljon eri ikäisiä lapsia ja vieläpä rusakoita. Yhdissä treeneissä jalkapalloa pelattiin samalla kentällä. Unski treenaa nykyään häntä pystyssä tomerana, on aina liekeissä kun pääsee tekemään mun kanssa eikä sillä tunnu olevan aikomustakaan possuilla!
Vekin kanssa toko alkaa olla aika tukevalla pohjalla. Nouto toimii eteentulon kanssa ihan kelvosti siihen missä mennään ja kaukot tekee jo koeomaisesti pienellä välimatkalla vaikka välillä hoopoileekin. Seuraamisessa mennään jo pidempääkin matkaa satunnaisesti, mutta ilme pysyy aina kiitettävänä. Ja jos tuntuu, että ei pysy niin seuraava toisto saattaa olla lelun lentäminen heti ensimmäisestä askeleesta tai pelkästä perusasennosta. Vaikka en fanitakaan naapuruston juoksevia ja äänekkäitä lapsia, niin Vekin kanssa tekee älyttömän hyvää että niitä pyörii ympärillä kun treenataan. Yksikin ilta tehtiin merkin kiertoa, niin äkkiä eräs vierestä juokseva pikkupoika jäikin ihan merkin lähelle seisomaan ja toljottamaan. Tyypilliseen tapaan Vekki ei tietenkään noteeraa lapsia ollessaan töissä, mutta silti uskon että tämä tekee hyvää sille. Vekistä siis lapset ovat tällä hetkellä todella epäilyttäviä.
Eetusta huomaa ettei se ole ihan täydessä iskussa. Jos se saisi päättää, niin sen urheileminen olisi varmaan pelkästään uimista ja treenaamista. Olenkin suhteuttanut Eetun rasituksen niin, että päivinä jolloin tehdään jotain rankempaa tai nähdään muita koiria, niin seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana Eetu on kevyemmällä liikunnalla. Sen huomasi keskiviikkona, kun oltiin edellisenä päivänä nähty Jennaa ja koirat sai rallata pellolla. Olin lähdössä lenkille muiden kanssa, niin Eetua ei vain huvittanut tulla ja se jäi aivan tyytyväisenä makoilemaan olohuoneen matolle, vaikka lähdin muiden kanssa ulos. Mutta eilen taas se oli aivan lähdössä, kun oltiin eteisessä. Unski taas jaksaa painaa täysillä muiden mukana. Eilen nappasin sakset käteeni ja vedin sen maha- ja tassukarvat pois varmaan viidessä minuutissa. Kyllä tuli taas kevyempi olemus eikä mikään roska tai hiekka jää kutittamaan karvojen sekaan
Kun Vekki on saanut alkaa taas uida, niin mulle tuli äkillinen päähänpisto: mitä jos koitettaisiin saada vielä vepen soveltuvuuskoe tänä kesänä läpi. Tutkittuani koetarjontaa huomasin että olisi neljä mahdollista koetta jonne voitaisiin päästä ja itse soveltuvuuskoen alueet eivät tuntuneet kovin vaikeilta koiralle, joka rakastaa uimista ja työskentelyä. Lisäksi tykkään treenata Vekin kanssa lajeja joissa sillä on itseluottamusta, joten vepe tuntui tosi hyvältä idealta. Niin päädyin samantien ostamaan halvalla myynnissä olleen kumiveneen, joka ei tietenkään vastaa vepessä käytettävää isoa kumivenettä, mutta uskon että treeneissä se kelpaa.
Treeniin meni ensimmäisenä esineen vienti, jota tehtiin apuohjaajan (poikaystävän) kanssa. Ei mitään ongelmaa, koska vientiä on treenattu Vekin kanssa vähäsen aikaisemmin. Nyt pitäisi odottaa aurinkoisia päiviä ja laittaa kumivene vesille ja etenkin veneestä hyppääminen ottaa tehotreeniin. Hei, pitäähän sitä tavotteita olla ja uiminen on täydellistä urheilua kasvattamaan Vekin kuntoa agilitya ajatellen, jonne palataan myös viimeistään ensi viikolla viikkotreeneihin!
Ajatuksena olisi kirjoittaa treenejä enemmän ylös, kun nyt päästään corgienkin kanssa kunnolla eteenpäin.
