Riepusta ei ole paljoa muistijälkiä jäänyt tänne blogiin. Mutta sellaista se on, kun vaihdoin suosiolla blogin Instagram tiliin kun sinne on ollut arkisemmin helpompi jakaa kuvia, tekstiä ja etenkin lyhyitä treenivideoita. Kuitenkin ajattelin nyt kirjoitella tänne puoli vuotiaasta Riepusta jotakin.
Riepu on alusta asti ollut melkoinen kysymysmerkki ja lupaus jostain suuresta. Löysin juuri puhelimestani videon noin 5-6 viikkoisesta Riepusta joka roikkuu lelussa muristen kuin sekopää ja katson kauhuissani videoo kuvaavaa ystävääni ja pentujen kasvattajaa Shantia ja todetaan että "tämmönen pentu sitten". Riepu oli ihan pienenä todella itsenäinen, jopa itsekeskeinen ja näytti että se ei juuri tarvitse ihmisen tukea elämäänsä. Mietin saanko helposti luotua siihen sellaisen vain meidän välisen suhteen. Ensimmäiset viikot olivatkin hieman hankalia, jonka jälkeen kuitenkin muutettiin omaan asuntoon kimppakämpästä. Sen jälkeen tuntui että meidän suhde alkoi vahvistua ja Riepusta tuli vielä enemmän sellainen "tää on mun koira" sydäntä lämmittävä olo. Siitä lähtien olemme tutustuneet Riepun kanssa toisiimme löydän siitä ne asiat jotka tekevät siitä omanlaisensa.
Arjessa Riepu on pääasiassa helppo ja sitä toivoinkin todella paljon. Koiranpaikka kun oli auki, mutta tiesin että ei tule kuuloonkaan että elämä pystyisi pyörimään vain pennun ympärillä. Niimpä Riepu otettiin muuttolaatikoiden keskelle arkeen, jossa se pääsi usein töihin toimistolle mukaan ja oppi että on päiviä kun ei tapahdu paljoa mitään. Treenaaminen ja varsinainen koulutus tapahtui jonkun aikaa muun elämän ohella. Mutta niin se pentu siihen vain sujahti ja todisti että sitä ei paljoa asiat hetkauta ja tv-sarjan studiolla se on saanut kasvaa elämänsä tärkeät kuukaudet nähden ja kuullen erilaisia asioita. Arjen helppous on ollut vaatimus pennulle alusta asti: pahoittelut koiralapsi, mutta juuri nyt maailma ei voi pysähtyä vuokseksi, joten hyppää kyytiin ja katso mitä tapahtuu. Riepulle ei ole useita asioita edes varsinaisesti opetettu ja koulutettu, vaan enemmän kerrottu että tässä toimitaan näin ja tämä koskee sinua. Tässä on ollut paljon avuksi se että Riepua ei kiinnosta kamalasti ihmiset tai vieraat koirat eikä se hätkähdä juuri mistään. Maarulta peritty herkkyys on kuitenkin ollut tärkeä ominaisuus kiireellisessä arjessa, kun aina ei ehdi kaivaa nameja taskusta ja opetella operantisti asioita, vaan ihan vaan on kerrottu että nyt käyttäydyt näin ja Riepu käyttäytyy. Pentuhan se tottakai on ja käyttäytyy sen mukaisesti, mutta ihanan helpolla on saanut tiettyjä asioita perille. Ärsyttävintä on varmaan sen loputon tuhoamis ja silppuamis vimma. Onneksi toistaiseksi ei ole syöty mitään kallista tai huonekaluja, mutta kaikki pienen pienetkin nenäliinoista kynttilään pitää teurastaa ja silputa pitkin asuntoa. Usein kun tulet kotiin niin joutuu alkaa zoomailemaan että mitäs tällä kertaa.
Arjessa eniten tapellaan terävyyden ja liikeärsykkeisiin menemisen kanssa. Tämä on piirre jota muissa mun koirissa ei ole ollut ja siksi on pitänyt itse miettiä toimintatapojaan. Riepua kiehtoo kaikki liikkuva äärettömän paljon: juokseva ihminen, juokseva koira, lentävä lehti, agility, lampaat. Asiat jotka tekevät nopeita liikkeitä aiheuttavat välittömän reaktion Riepulta. Aina sen ei tarvitse olla liikeärsyke, vaan esimerkiksi pelkät agilitysta aiheutuvat äänet kuten putket tai pelkkä radan tekeminen äänet ovat olleet Riepulle äärettömän vaikeita jo 3-4kk asti. Tämä on tullut esiin myös tilanteissa jossa Riepu on tekemässä ihan muuta, mutta kuullessaan esim agilityn ääniä se katkaisee välittömästi muun tekemisen ja haluaisi rynnätä liikeärsykkeen suuntaan. Liikeärsykkeen tuoman paineen se haluaisi myös purkaa johonkin ja meneekin helposti saalisvietille. Olemme jo tovin työstäneet ensisijaisesti kaukokäskynä "maate" jotta saan työkalun tähän. Riepu siis leikkiessään, paimentaessaan tai tehdessään agilityn alkeita kiehehtaa melko helposti, jos niin haluaa. Muiden koirien kanssa leikkiessä ja juostessa se ensin menee todella kiltisti ja juoksee täysillä, mutta yhtäkkiä päässä naksahtaa nappi ja meneekin saalisvietille ja juoksee niin kovaa kun lähtee ja nappaa kohteestaan kiinni. Aika usein toinen koira antaakin pöllytyksen takaisin, koska kuka nyt haluaisi hullua pentua pyllyynsä kiinni. Näitä tilanteita ollaan treenattu siten että Riepun täytyy luopua kohteesta käskystä ennen kuin menee liikaa saalisvietille. Treenatessa tämä tulee esiin että vaikka pentu osaisi hyvin asian jota tehdään, niin toisinaan ohjaajan liike on liikaa ja olisi siistimpää vaan tulla hyppimään ja pysäyttämään ohjaajaa. Erilaisia harjoituksia ja treenejä näissäkin tehdään ja edistytään, onneksi tämä ei näy kuin jossain treeneissä. Paimennuksessa tällainen onkin tyypillisempää monille koirille ja Riepunkin kanssa työstetään sitä että painetta ei pureta lampaisiin liikaa vaikka niiden liike kiehtoisikin.
Tästä päästäänkin sitten Riepuun harrastuskoirana. Toinen australianpaimenkoirahan mulla on ollut vuosikaudet suunnitelmana ja tottakai ajatuksena että yhden kouluttaneena sitten osaa seuraavan kanssa tehdä asioita erilailla jos haluaa. Riepu on ollut kyllä erittäin lupaava ja hyvä harrastuskoiran alku. Tykkään sen ilmeestä tehdä töitä: hiljainen mutta intensiivinen, syttyy nopeasti ja palkkaantuu hyvin. Riepu tuli sen verran äkkiä ja sellaiseen elämäntilanteeseen etten ollut ehtinyt miettiä "tarkalleen" miten sen koulutan tai miten asiat sen kanssa teen, mutta aika pian huokaisin helpotuksesta kun tajusin että kyllä kaikki ihan luonnostaan tulee. Ollaan panostettu vireeseen, intensiiviseen hiljaiseen työilmeeseen, meistä tärkeisiin asioihin ja rauhoittumiseen. Kaikki hömpötys on nyt riisuttu pois, koska ei ole vain ollut aikaa. Ollaan sitten tehty vähemmän kaikkea, mutta silti Riepu on sellainen kuin toivoin. Puoli vuotias pentuni ei osaa tulla perusasentoon ja ja on aloittanut vasta seuraamisen alkeita, mutta se on erittäin lupaava paimennuksessa ja agilityssa, johon se on otettu. Rauhoittua se voisi osata paremminkin, mutta syttyminen lajeihinsa ja intensiivinen suhtautuminen (vauhdikkaaseen) tekemiseen vähän haittaa rauhoittumista. Koska Riepu oli aivan sekopää esimerkiksi agilityyn jo 3kk ikäisenä: se kiipesi aikuisen koiran perässä puomille ja onpa kiivennyt A-esteelle itsenäisesti (molemmilta se pelastettiin onnistuneesti alas) ja ylittää kyllä tiellään olevat esteet reteästi. Kun huomasin että Riepusta on turha enää 3kk ikäisenä kuvitellakaan kauniisti häkissä tai kentän vierellä odottavaa koiraa muiden treenatessa, niin ollaan panostettu vielä enemmän autossa olemiseen. Riepu on saanut pienestä saakka opetella oleilemaan autossa kuin kotonaan, jotta treenatessa se saa olla sitten siellä kun kiihtyy liikaa jos näkee että treenaan toista koiraa. Toki tätäkin vielä opetellaan.
Entäs ulkonäkö? Kukaan ei varmasti osannut ennustaa, että puoli vuotias pentuni muistuttaa pääasiassa mudi-mixia. Riepu on kasvattanut tumman ja kiharan karvan etenkin selkäänsä ja näyttää useimmiten rakkikoiralta joka paikkaan sojottavalla turkilla. Väristä tuli kaunis ja tumman ruskea ja silmistä vaalean vihreän-keltaiset. Korvat ovat olleet mysteeri koko puolen vuoden ajan. Ne ovat olleet niin monessa eri asennossa etten jaksa enää nauraa tai itkeä. Välillä ne näyttivät laskeutuneen alas, välillä sojottivatkin joka suuntaan ja sitten taas terhakasti kohti taivasta pystykorvaisena. Luulen että saan hylätä ajatuksen siitä että ne asettuisivat kauniisti, vaan pysyvät tuollaisina villeinä ja tuulella käyvinä. Mutta se on hauskan komean näköinen lapsikoira. Kokonsa puolesta Rii vaikuttaa sopivalta ja tällä hetkellä juuri hyvältä yhdistelmältä vahvaa ja nopeaa isäänsä ja ketterää ja hyvin kääntyvää äitiään. En malta odottaa miltä se tulee näyttämään vuotiaana, saati aikuisena. Nyt tuntuu absurdilta ajatella että minun pieni pentuni on joku päivä aikuinen iso koira. Tällä hetkellä se on kuin kopio Maarusta ja näitä kahta ei meinaa välillä erottaa toisistaan, joten mielenkiintoista miten urosmaisuus alkaa jossain kohtaa näkyä Riepussa enemmän ja tuoda eroa kropassa äitiinsä.
Muiden koirien ja ihmisten kanssa Riepu on osoittanut myös olevansa jotain mulle uutta. Riepu ei ole juuri kiinnostunut vieraista ihmisistä eikä oikein tutuistakaan ihmisistä. Juuri nyt se on alkanut olla normaalia itseään sosiaalisempi ja haluaa jopa tervehtiä ihmisiä. Kuitenkin nämä tervehdykset kestävät muutaman sekunin eikä Riepun ilme vaihdu peruslukemilta mihinkään. Kotona ja kylässä se on sitten enemmän huomionhakuisempi, mutta ei sellaisella ärsyttävällä (Vekkimäisellä) sähläys-väkisin-syliin-tunkemis-tyylillä vaan ujuttautuu vaan viereen istumaan ja tutustumaan. Muiden koirien kanssa tuntui että Riepulla kesti kauemmin löytää yhteinen sävel. Syytän tässä kyllä sitä että Riepu näki eniten oman laumansa koiria, kasvattajan koiria (jossa asuu sen emä) ja omia veljiään. Se ei viihtynyt alkuun yhtä hyvin muiden koirien kanssa ja tuntui että ärsyyntyi niiden kanssa helpommin etenkin ilman tuttujen koirien läsnäoloa. Kuitenkin tämä otettiin työn alle ja Riepu sai tavata enemmän koiria yksinään ja huomasi että asenne alkoi muuttua. Nykyään se leikkii hyvin uusien koirien kanssa ja tutustuu paremmin.
Luulin ensin etten saisi Riepusta ollenkaan sängynlämmittäjäkoiraa, mutta sitäkin on tässä puolen vuoden aikana harjoiteltu. Ensin Riepu oli itsenäisempi, mutta etenkin nykyään sen löytää lähes joka aamu nukkumasta vierestäni ja hakee huomiota paljon enemmän. Riepun tapa vain hakea huomiota multa on yleensä vähän kissamainen: se vaan ilmestyy jostain seisomaan tai istumaan päälleni/viereen ja on. Läimii tassuillaan ja härvää hiljaisella profiililla. Ihanaa että siitä on tullut jo tollainen kainalokoirakin. Kotona se tottakai näkyy ja kuuluu, koska puoli vuotiaalla koiralla nyt on tajuttomasti energiaa. Vekin ja Unton se on kietonut ihan pauloihinsa enkä voi uskoa että mun aikuiset urokset on murtaneet kaikki muurinsa ja antavat pennun käyttätyä ihan miten sattuu. Vekki ja Unto leikittävät Riepua useita kertoja päivässä ja niillä on kyllä tosi hauskaa keskenään. Riepu on opettanut kummallekin että läheisyys on ok ja esim Unto antaa ensimmäistä kertaa elämässään jonkun olla niin lähellä itseään. On hienoa ja liikuttavaa seurata näitä kahta: säheltävä pentu ja aikuinen koira joka ei voinut ennen sietää säheltäviä pentuja. Mutta Unto ja Rii ovat ystävät ja Unto antaa Riepun olla pentu: tulla makaamaan päälleen, käyttää corgia tyynynä, läimiä tassuilla, purra ja kiskoa karvoista leikkiessä ja tulla nukkumaan ihan kiinni vaikka Unto haluaisi olla rauhassa. Olen siksi tosi onnellinen että juuri Riepu tuli meidän laumaan, koska pojat ovat ottaneet sen niin hyvin vastaan etten olisi voinut unelmoidakaan moisesta.
Mutta niin. puolen vuoden jälkeen voin sanoa että Riepu on löytänyt paikkansa meidän perheessä. Se on hauska, mutkaton, villi ja vallaton pentu. Arjessa se on juuri niin näkyvä kuin näkymätön mitä toivoinkin, sulautui arkeemme ja laumaan mutta pitää huolen että muistamme hänen olemassa olonsa. Juuri sitä energiaa ja rakkautta ja naurua jota Eetun jälkeiseen ikävään kaipasimme täyttämään suuria saappaita. Tuntuu että vaikka se on vasta pentu, niin tunnen sen kokoajan paremmin ja osaa jo kuvitella millainen siitä tulee aikuisena. Harrastuskoirana tulemme luultavasti taistelemaan kiihkeyden, itsepäisyyden ja tetävyyden kanssa, mutta sen kanssa tekemisestä tulee niin hienoa. Vaikka edelleenkin usein tuntuu hassulta katsoa Riepua ja todeta että kyllä, se on mun pentu niin kyllä se tyyppinä vaan saa sydämen sulamaan joka päivä. Ainakin silloin kun ei ole rasittava. Ei vaan.
(c) kuvat Laura Oinas
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti