08 joulukuuta 2018

joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi


Oliskohan aika kertoa hieman uudesta perheenjäsenestämme. Viralliselta nimeltään Red'n Ready Cosmic Latte ja arkisesti Riepu.

Mennään hieman ajassa taaksepäin. Mulla on ollut jo vuosia aika selvää mistä seuraava koira tulee ja olen tiettyjä narttuja katsonut. Yhdistelmiä ruvettiin kuitenkin suunnittelemaan jo vuosi sitten, joka olisi ollut mulle vähän liian aikaisin. Kotona kun oli kolme suht aktiivista koiraa, jonne neljäs olisi ollut vähän liikaa etenkin kimppakämppäelämään. Ihme kyllä ensimmäinen yhdistelmä ei onnistunut ja näin ollen pentujakaan ei ollut tulossa. Tavallaan sain vetää henkeä ja olla omalta osaltani helpottunut, kun en joutunutkaan vaikean valinnan eteen siitä ottaisinko jo seuraavan koiran yhdistelmästä jota olin odottanut. Jatkoimme elämää Vekin, Eetun ja Unton kanssa. Kuitenkin toiselle odottamalleni nartulle alettiin suunnitella myös pentuja. Mutta kuten edellisen yhdistelmän epäonnistuminen oli opettanut, niin totesin että monta asiaa on vielä edessä siihen pisteeseen, että pentuja todella on tulossa. Niin kävi että tämä narttu ei aloittanut tai ole vieläkään aloittanut juoksuja ja pentue päätettiin siirtää tulevaisuuteen. Niimpä mun pitkään valmiina olleet suunnitelmat pyyhkiytyivät pois. 

Kun kaikki yllä oleva tapahtui, niin samaan aikaan tutustuin kokoajan lisää ystävääni Shantiin ja hänen koiriinsa. Sain olla aitiopaikalla kuulemassa hänen suunnitelmistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistä. Jossain vaiheessa vuotta Shantille muutti takaisin hänen sijoituskoiransa Maaru. En enää edes muista miten kaikki lopulta tapahtui, mutta päätimme että minä alkaisin treenata agilitya Maarun kanssa. Ja niin me alettiin treenata ja Maaru myös oli meillä satunnaisesti päiviä ja öitä kylässä. Oli hauskaa päästä tekemään uuden vieläpä jo aikuisen koiran kanssa ja viemään sitä eteenpäin, kun omaa seuraavaa koiraa ei ollut tulossa. Treenasimme ihan ajatuksena päästä kisoihin asti ja mä olin innoissani siitä että pääsen pitkästä aikaa kisaamaan alempiin luokkiin. Tilanne oli meille molemmille ihanteellinen, sillä Shantilla ei riittäisi aikaa treenata Maarua ja minusta taas oli hauskaa saada agilityyn myös toinen koira, kun sitä en kuitenkaan voinut Eetun ja Unton kanssa tehdä. Tilanne kun on kuitenkin se että agility on se the laji, jota tekisin varmasti vaikkei omaa koiraa lajiin olisikaan. 


Sitten tuli syksy ja suru. Eetu alkoi voimaan huonosti ja jännitys siitä onko sillä kaikki hyvin alkoi hiipiä mieleen. Maailma löi epäoikeudenmukaisuudellaan suoraan kasvoihin, kun rakkaimmalla pienellä koirallani todettiin koko kehoon levinnyt imusolmukesyöpä. Jouduin hyvästelemään Eetun samana hetkenä klinikalla ja päästämään sen pois. Suru ja tuska oli hirveä. Kun lääkäri kertoi uutiset, niin sain koottua itseäni sen verran että soitin kolme puhelua. Äidilleni, pikkuveljelleni ja Shantille. Shantille sain soperrettua sen että huonoja uutisia, pääsetkö tänne. Seuraavaksi äidille ja pikkuveljelleni puhelut siitä mikä on tilanne. Kun lähdin eläinlääkäristä silmät sumeana itkusta, niin Shanti käytti mua kaupassa ja laittoi ostoskoriin ruokaa, vei kotiin ja varmisti että pärjään. Sellaista ystävän tukea jota arvostaa. Siitä muutaman päivän päästä päädyimme siihen että Maaru tulee nyt meille joiksikin päiviksi auttamaan minua suruun. Untosta ja Vekistä ei ollut tarpeeksi kainalokoiraa korvaamaan aina minussa kiinni nukkuvaa Eetua ja juuri sellaista turvaa tarvitsin. Maaru on kokenut elämässään myös paljon ja pelkkä yksi sana riitti, niin se liimautui viereeni nukkumaan ja pysyi siinä niin pitkään kun halusin. Kumpikin tunnuimme olevan hyvillämme siitä toinen oli vieressä. Ulkona sen hassuttelut ja leikkimiset toivat kiintopisteen johon keskittyä kävelyillä, kun Vekin ja Unton katsominen paljasti vain karun totuuden siitä että Eetu puuttui. Maaru oli terapiakoirani. Ennen Eetun kuolemaa Maaru oli ehditty astuttaa Pikillä, joka tiesi sitä että Maarun treenaaminen jäisi tauolle. Pikiä olen saanut seurata jo jonkin aikaa ja päässyt myös itse treenaamaan ja kisamaan sen kanssa agilityssa. Pikissä on jotakin niin hullua voimaa ja hieman kesyttämätöntä, joka kiehtoo ja tulee tunne että haluaisi itse päästä kokeilemaan samaa. Maarun tiineys eteni ja teimme päätöksen että tulen sen synnytykseen mukaan, kun Maarusta oli tullut mulle kuitenkin jollain tavalla erityinen. Ja niin 1.10. maanantai iltapäivänä synnytys alkoi. En ole vamaan koskaan tehnyt niin nopeaa lähtöä, kun hyppäsin vaatteisiin, juoksin autolle ja ajoin luojan kiitos vain muutaman kilometrin matkan Shantille. Maaru synnytti viisi poikaa, joista kaksi ensimmäistä oli punaisia uroksia. Heti kun ne syntyivät niin totesin että voi ei. Tuntui valtavan hienolta olla synnytyksessä mukana. 


Pennut kasvoivat ja pääsin näkemään niitä monta kertaa viikossa. Marsuista kasvoi pieniä koiria, jotka tuntuivat jotenkin omalta, vaikka ne eivät mun mitenkään olleet. Olin hoitamassa pentuja useasti ja autoin viemään niitä jänniin paikkoihin, kerran otin ne koko päiväksi omalle työpaikalleni studiolle. Olin alusta alkaen ihastunut kahteen punaiseen poikaan. Niiden kasvaessa ihastus vain voimistui ja huomasin että näistä tulee oikeasti todella reippaita ja rohkeita harrastuskoiran alkuja. Huomaamatta keskustelun sävy alkoi muuttua siihen suuntaan, että käykö tässä todella niin että minulle tulisi joku pennuista, etenkin kun kävi ilmi että odottamani yhdistelmä peruuntui ja siirtyi ehkä tulevaisuuteen. Pohdin pääni puhki ja kaverit saivat kyllä sellaisia ääniviesti-analyyseja kun tuskailin ja pohdin asiaa. Eetun kuolema oli jättänyt ison aukon, jota omat aikuiset koirat vain eivät voineet enää täyttää. Tuntui että sydän oli jo alkanut tehdä valintaansa, mutta järjellähän nämä asiat on pakko miettiä. Lähtökohdat eivät sinällään voineet olla paremmat, kun kasvattaja on yksi parhaista ystävistä ja pentujen vanhempien kanssa on treenattu, kisattu ja nartun kanssa eletty. Pennut olivat nykymittakaavalla lähes naapurissa ja olin saanut seurata niiden kasvua syntymästä saakka päivittäin. Tiesin että saisin juuri sen pennun jonka haluaisin ja kasvattaja on hyvä ystäväni. Tulin siihen tulokseen että tässä on nyt pentue joka on hieno ja voisin ottaa siitä koiran erilaisessakin tilanteessa, mutta kaikkien asioiden summana hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Niin päätös tehtiin ja lopullinen odotus ja jännitys alkoi.


Pentujen terveystarkastuksen ja pentutestin jälkeen tehtiin päätös sitten kuka pennuista meille tulee. Punaiset pojat pysyivät suosikkeinani alusta asti, mutta erityisesti Riepun veli Kipp oli pienestä asti ihan mun lemppari. Riepu oli nimittäin koko aikansa ennen luovutusta niin mysteerinen tyyppi, etten aina tiennyt mitä ajatella siitä. Jossain vaiheessa tuntui että se oli peräti kiltti ja hieman etäämpi kuin useampi veljensä, jonka vuoksi monet viikot olin varma että toinen veli on se joka meille tulee, mikäli kaikki on kunnossa. Kuitenkin ihan viimeisinä viikkoina Riepu taisi kuulla mitä siitä puhutaan ja se muuttui suorastaan villipedoksi. Se sai useamman kuin kerran silmäni suurentumaan lautasen kokoiseksi ja mietin että tästähän saa melkoisen työmaan. Siinä riitti voimaa, energiaa, vauhtia ja elämänhalua. Ja sitä etsin. Pentutarkastuksessa Riepu todettiin täysin terveeksi ja jäätiin odottamaan seuraavan päivän pentutestiä. Riepu oli pentutestissä kyllä ihan oma itsensä: villi, rohkea, leikkisä ja kaikinpuolin hyvä ja hieno pentu. Hymyilin varmaan koko pentutestin ajan, koska tässä koirassa oli juuri sitä elämänmakua jota toivoin. Sillä oli koko pentutestin ajan niin siistiä. Pentutestin jälkeen mietiskelin muutaman tunnin ja ajatuksissa pyöri lähinnä yksi lause: haluan nähdä mitä tästä pennusta voi tulla. Sitten nähtiin illalla Shantin kanssa ja juteltiin ja oltiin oikeastaan täysin samaa mieltä.


Viimeisten viikkojen aikana vielä nähtiin pennun kanssa useasti. Sitten koittikin luovutuspäivä. Ja luovutuksesta on nyt vähän aikaa. Ensimmäiset viikot Riepun kanssa ovat menneet hienosti. Valtavan energinen ja hauska pentu, jota ei paljon mikään vastaantuleva hetkauta. Eniten on jouduttu treenaamaan sitä että läheisyyskin on ihan ok, eikä aina tarvitse olla niin pirun itsenäinen ja cool pentu. Vekin ja Unton kanssa on mennyt hyvin ja pojat hyväksyivät pennun jopa nopeammin kuin kuvittelin. Riepu on ollut ihan mahtava kyllä itsekin, sillä se osaa lukea aikuisia koiria hyvin ja antaa niille tilaa kun ne sitä pyytävät. Silti se on sopivan höntti pennuksi ja saattaa tunkea viereen nukkumaan tai mässyttämään lelua, vaikka isoja koiria ei varsinaisesti kiinnostaisi. Tämä on tehnyt hyvää siksi että pojat ovat oppineet että vaikka pentu tuleekin lähelle, niin se ei haittaa ja voi olla täysin rennosti. Yksinolot ovat kaikki koirat olleet lyhyet ajat yhdessä, mutta työpäivien ajaksi Unton laitan erilleen. Hieman huvittavaa on millaiset häkkiviritelmät ja aitaukset hommasin pentua varten vain todetakseni että elämä on paljon helpompaa kun sen antaa olla vain vapaana pentuturvallisessa huoneessa, kun koirat osaavat olla fiksusti jo keskenään. Ulkoilut menevät kivasti, kun aikuiset opettavat pennulle miten ollaan. Kaikin puolin voi sanoa, että hyvin menee. Riepu otettiin ajatuksella että se sujahtaa meidän arkeemme ja niin on tehtykin, ilman turhaa alleviivaamista. Oon kyllä niin ylpeä Vekistä ja Untosta, miten ne jo nyt antavat pennun olla pentu, eivätkä ota itseensä sen vauvailuista. Esimerkiksi Unsikilta on todella, todella paljon se että se on ok jo parin viikon jälkeen lähes joka tilanteessa pennun kanssa ja antaa sen roikkua itsessään ulkona sekä sisällä. Työnjako aikuisilla koirilla tuntuu menevän niin, että ulkona Unski juoksuttaa Riepua ja sisällä Vekki toimii isoveljenä, joka leikittää jo hieman pentua ja antaa sen nukkua lähellään. 



Riepun kanssa on aloitettu pieniä vauva-treenejä lähinnä kotona. Hallilla on käyty pari kertaa. Leikkiminen on Riepulla jo todella lupaavaa ja sitä ollaankin vaalittu. Rakastan sen raivoa lelujen kanssa, ketteränä poikana saalistaa ja ei kyllä irrota otetta sitten millään. Ruoalla ollaan aloiteltu pentutreeneissä juttuja ja tällä hetkellä on tehty pohjat istumiseen, odottamiseen, kämmenkosketukseen, korokkeelle nousemiseen ja pyörähdyksiin molempiin suuntiin. Ja nyt seuraa mullistava paljastus. Riepu saa olla ensimmäinen laatuaan mun koirista, jota ei rakenneta pentuna kohti tokokenttiä. Tiedän, hurjistuttaa ehkä vähän itseänikin. Riepun päälajeiksi toivotaan samoja kuin "isoveljelleen", eli agilitya ja paimennusta. Katsotaan mitä tästä tulee, odotan kyllä innolla. Haluan nähdä mitä koirasta voi saada näitä kahta lajia ajatellen, kun sitä tokoa ei hinkata pennusta saakka, vaan keskitytään pelkästään näiden päälajien pohjatyöhön. Tottakai nyt jonkinlainen tottelevaisuuden kaltainen hallinta ja peruskäskyt rakennetaan, mutta siinäpä se. Niimpä pentutreeneistä saa toistaiseksi yliviivata pakolliset toko-asiat ja keskittyä muihin hauskoihin juttuihin.

Olen kyllä erittäin iloinen tästä tyypistä ja uskon että siitä kasvaa mainio harrastuskoira ja lisä meidän laumaamme. Riepu on jo nyt ihanan itsenäinen, mutta se kuuntelee mua hyvin ja tulee luokse vaikeistakin paikoista kutsuttaessa. Ihan uutena asiana mulle on tullut sen pieni pidättyväisyys vieraista ihmisistä ja koirista, mikä on kuitenkin juuri sitä mitä seuraavalta koiralta toivoin. Tuntuu kuitenkin hassulta miten 9 viikkoinen pentu voi olla halutessaan niin cool, ettei se koe tarvetta mielistellä ja kerjätä hyväksyntää jokaiselta ihmiseltä tai koiralta, vaan se keskittyy siitä tärkeisiin asioihin kuten omistajaan tai tuttuihin ihmisiin ja koiriin. 


Tuntuu hieman kohtalolta ajatella miten samaan aikaan kaikki tapahtui vain yhden syksyn aikana. Menetin ensimmäisen ja rakkaimman koirani, mutta suunnilleen samaan aikaan Riepu syntyi. Kuitenkin näiden tapahtumien välissä oli aikaa minulle surra ja olla Vekin ja Unton kanssa kolmisteen. Sitten elämäämme saapasteli Riepu ja uusi seikkailu alkaa. 

Ei kommentteja: