01 elokuuta 2016

kaksi puolta sydämestäni: koirat ja elokuva-ala



On pitänyt jo todella kauan kirjoittaa tällainen teksti, mutta aina se on jäänyt jotenkin vajaaksi itsestä ja olen päättänyt siirtää kirjoittamisen hetkeen jolloin saan kaiken mielestäni varmasti ulos. Nyt päätän yrittää. Olen halunnut kirjoittaa kahdesta sellaisesta asiasta, joille omistan kaiken itsestäni ja yritän vieläpä sovittaa ne yhteen. Eli opiskeluni ja nykyisin työni elokuva-alalla sekä tietenkin koirat. Halusin tässä tekstissä kertoa miten päädyin elokuva-alalle, miten koirat siihen sopivat ja millaista mun koirilla on olla kuvauksissa, kun sinne joskus pääsevät. Tekstin kirjoittamisen jälkeen päädyin jakamaan aiheen useampaan osaan, eli tämän ensimmäisen lisäksi oma kokemukseni elokuva-eläimistä ja niiden kanssa työskentelystä sekä oman koiran näyttelemiseen elokuvassa. Elokuvaeläimet on aina kiehtoneet mua tosi paljon ja nyt kun mulla on paljon kokemusta molemmista, niin asia on vielä kiinnostavampaa. Lottovoitto olikin, kun oma koira Unski pääsi näyttelemään pitkään elokuvaan, siitä lisää myöhemmin!

Kun syksyllä 2012 muutin Joensuuhun opiskelemaan viestintää ammattikorkeakouluun, niin en todellakaan osannut arvata minne elämä mut heittääkään. Koulun aikana koirien kanssa oli ihan omat haasteet opiskelijaelämän ja alkuun kauempana olevan asuinpaikan suhteen, mutta ei niistä sen enempää sillä tässä blogissa asiasta löytyy kun selaa vuosia taaksepäin. Kuitenkin kesällä 2014 kaikki alkoi, kun menin ensimmäistä kertaa kunnolla toimittajaksi Ilosaarirockiin ja siitä aloitin suoraan työt Me Rosvolat nimisen elokuvan kuvauksissa. En sitä ennen ollut tiennyt millaisia päiviä elokuva-alalla tehtiinkään, joten kieltämättä jännitti kun kymmenen tuntia oli päivän minimi. Kesä meni töitä tehdessä ja elokuva-alaa opetellessa ja siihen rakastuessa. Onneksi mulla oli oma työauto, joten ehdin käyttämään koiria päivän aikana nopeasti ulkona ja osan kesästä ne olivat porukoilla hoidossa. Elokuun tullessa kuvaukset loppuivat ja mulle jäi sellainen olo, että tämä voisi olla se mun juttu.

Ilosaarirock 2014 - Pariisin Kevään haastatteluun valmistautuminen


Syksyn edetessä syttyi kipinä lähteä kokeilemaan siipiä elokuva-alalle. Tiesin että en aio jäädä Joensuuhun työllistymisen tai muunkaan vuoksi, joten aloin katsoa mahdollisia harjoittelupaikkoja pääkaupunkiseudulta. Sainkin ihan parhaista parhaimman harkkapaikan elokuvatuotantoyhtiöltä, jonka jälkeen olenkin tehnyt töitä vain elokuva-alalla. Vuosiin on mahtunut useampi muutto, kaiken aloittaminen alusta monessakin merkityksessä sekä suuri itsensätutkiskelu ja henkinen kasvu. Koirat siinä kaiken mukana opetelleet omistajansa uutta elämäntyyliä ja minä opetellut miettimään meidän treenisuunnitelman ja ylipäätään harrastamisen uusiksi 

Me Rosvolat ensi-ilta

Koulussa olemme kuvanneet tietenkin useita erilaisia tuotantoja, mutta niissä päivät ovat pysyneet vielä aika kevyinä ja ei liian pitkinä. Kuitenkin esimerkiksi Pietari-Joensuu workshopissa meillä alkoi olla pidempää päivää. Workshopissa matkustimme ensin Pietariin kuvaamaan lyhytelokuvaa paikallisten opiskelijoiden kanssa, jonka jälkeen he matkustivat yhtä matkaa kanssamme Joensuuhun tekemään toisen lyhytelokuvan. Kuvasimme ympäri Joensuuta ulkona ja päätinkin ottaa Vekin kuvauksiin mukaan kun kerran pystyi. Koiran ottaminen kuvauksiin ei ole ikinä yksinkertaista, mutta nämä kaikki kuvauspaikat olivat mulle tuttuja ja kävin niissä usein lenkillä, jolloin myös koiralle ne olivat tavallisia paikkoja. Liikuin omalla autolla, jolloin oli helppo laittaa Vekki autoon kun siltä tuntui. Venäläiset opiskelijat suhtautuivat Vekkiin todella hyvin, jopa liian innokkaasti alkuun. Opiskelijat olivat haltioissaan kun esittelin heille Vekin temppuja ja hellyin antamaan heidän heittää vuorotellen Vekille tennispalloa. Yleensä kuvauksissa sorrun antamaan työryhmän heittämään koirille palloa tai muuta pöljää, koska kuvauksissa on muuten aika tylsää enkä ehdi niitä itse kokoajan viihdyttämään. Lisätään siis tähän, että mun koiria ei aktivoida palloa heittämällä normaalisti, koska en koe siinä olevan järkeä. Lisäksi työryhmästä valtaosa on yleensä jätkiä, jolloin löytyy aina uusi hyvä heittokäsi kun edellinen väsyy. Koska oma heittokäsi on ihan sukka, niin nää on koirille siistejä hetkiä kun kerrankin pallo tai frisbee lentää edes jonnekin kauemmas.


Tennispallo tai frisbee on vakio ulkokuvauksissa, jossa koiraa voi pitää vapaana

Kuten sanottu, koiraa ei mun työelämässä voi ottaa juurikaan töihin mukaan. Koulussa ja kavereiden kesken kuvatuissa tuotannoissa koirat on yleensä tervetulleita ja kivaa piristystä kahvitauoille, niin jengi myös oikeasti tuulettaa päätään kun peuhaa koirien kanssa. Ammattituotannoissa työryhmä koostuu kuitenkin yleensä ainakin 40 ihmisestä ja näyttelijöistä, jotka tapaa yleensä ensikertaa vasta kuvauspäivänä. Olisi siis mahdotonta saada varmuus ettei kukaan ole allerginen, jos kuvattaisiin sisätiloissa ja koiran haluaisi sinne ottaa. Lisäksi kukaan ei halua ottaa sitä riskiä, että kuvaukset jouduttaisiin lopettamaan sen takia, että näyttelijä on saanut esimerkiksi astmakohtauksen, koska itse otti koiran mukaan kysymättä. Tää on monien tekijöiden summa. Kun kuvataan sisällä esimerkiksi asunnossa, niin sinne olisi mahdotonta edes saada koiraa mukaan. Yleensä asunnossa kuvatessa saa olla onnellinen jos vessaan mahtuu survoutumaan kaiken valo- ja kamerakaluston, sekä lavastuksen ja ihmisten vuoksi. Yleensä vain kaikista tarpeellisimmat ihmiset saavat olla asunnossa ja sillä aikaa muut esimerkiksi rappukäytävässä, jonne koiraa ei oikein voi ottaa. Omat koirat on myös paimenkoirina todella haukku- ja vahtiherkkiä. Eli kun jossakin tapahtuu jotakin yllättävää tai jännittävää, niin alkaa elämöinti. Ja elokuvan kuvauksiin tämä ei luonnollisesti sovi, kun täytyy olla hiljaa kohtausten ajan. Kuvauksissa ja sen rakenteissa on niin paljon liikkuvia osia, että koiralle voi olla vaikeaa löytää myöskään rauhallista paikkaa, jossa se voisi olla rauhassa.

Oon työskennellyt nyt elokuva-alalla yli kaksi vuotta ja siirtynyt kokoajan tärkeämpiin ja vastuullisempiin työtehtäviin. Toimin apulaisohjaajaosastolla, joka tiivistettynä vetää työryhmää ja kuvauksia eteenpäin toteuttaen ohjaajan visiota. Kuvauksissa ohjaaja saa keskittyä siltä miltä asiat näyttävät kameran edessä, kun taas apulaisohjaaja tekee ja rakentaa sen tiiminjohtamisellaan mahdolliseksi. 2. ja 3.apulaisohjaajat myös ohjaavat avustajia, eli pienissä rooleissa olevia ihmisiä. Näissä ammateissa mun on mahdoton harkitakaan koiraa mukaan kuvauksiin, ellei kyse ole rennommasta kaverien kesken tehdystä tuotannosta. Keskittyminen täytyy olla täydellistä ja työpanoksen horjumaton, kun tehdään joskus tiukalla aikataululla ja pitäisi saada paljon aikaan. Apulaisohjaajien tulee olla aina skarppeja ja valmiina, eikä siinä ehdi keskittyä kuin omaan työhönsä.

Tässä kuitenkin esimerkkejä kuvauksista, jossa koirat on olleet mukana. Yleensä ihanteellisesti Vekki saa hengailla siis vapaana kameran lähettyvillä, jossa kohtauksen alkaessa käsken sen "käy maate"-käskyn alle odottamaan. Kohtausta valmistellessa se saa kävellä vapaasti kameran ympärillä ja käy yleensä työryhmän rapsutettavana. Vekkiä on aika turha ottaa mukaan jos se ei saa olla vapaana, sillä remmissä sillä tulee kitinä mun perään ja alkaa ahdistamaan jos pelkkiä vieraita ihmisiä ympärillä. Vapaana ollessaan se on paljon rennompi ja hakee itse rentona kontaktia muihin sekä kuuntelee mua paremmin.

Helsingissä. Kokoajan meni koiria ohitse, mutta Vekkiä ei kiinnostanut ja se oli rennosti vapaana kokoajan.

Kuvauksissa tunnistaa koiraihmiset, jotka sekoaa kun niille tuo koiran leffan kuvauksiin. Venäläinen media-alan opiskelija Sasha.

Yleensä pelkkä koiran läsnäolo tekee ihmisistä rennompia, mutta voi sitä riemun määrää kun päädyn esittämään koirien osaamia temppuja. Useiten se tapahtuu niin, että joku kysyy ja lopulta yllytetään näyttämään kaikki mitä osataan. Onneksi maailmassa on niin paljon koiraihmisiä. Olen aina yhtä vilpittömän onnellinen ja liikuttunut, kun jätän koiran työryhmäläiselle katsottavaksi ja kysymättä he ovat käyttäneet sen pissalla, rapsuttaneet tai ihan vaan pitäneet huolta. Mainitsen kyllä aina koirieni huonot puolet esimerkiksi remmikäytöksessä tai sen miten niiden kanssa tulee olla, ennen kuin annan henkilön enempää katsoa perään. On kuitenkin ihanaa miten avuliaita ihmiset ovat, sillä oma pää on aina niin kiinni kuvausten kulussa ettei välttämättä tajua edes ajankulua. Viime kuvauksissa tehtiin joka päivä yli 14h päiviä ja halusin ottaa koirat mukaan kuvauksiin, kun kaverini sanoi että ne hänen autossa voivat olla. Koirilla oli kaikkien neljän päivän ajan koko takapenkki käytössä, jossa ne söivät luita ja hengasivat. Ja muutama ihana koiraihminen työryhmästä oli hyvää hyvyyttään käyttänyt niitä pissalla (toinen ystäväni ja toisella oma belgi) ja pienellä kävelyllä. Meinasin liikuttua kun ensikertaa työryhmäläisemme kertoi käyttäneensä koiria ilman kysymättä ja meinasi ihokarvat nousta pystyyn ja olin valmiina aloittamaan äkäisen keskustelun aiheesta. Mutta sitten hän kertoi onnellisena miten omistaa itsekin belgin jolla on remmiräyhäongelmaa ja ihan tuttuja asioita kaikki ovat, harrastaa sen kanssa ihan samoja lajeja mitä minäkin. Koiraihmiset pitää yhtä vai miten se meni.


Helsinki, talon sisäpiha. Vekki syö jäädytettyä luuta ja pitää paikkaa mun jaloissa.

On ollut myös kuvauspaikkoja jossa koiraa ei voi pitää koko aikaa vapaana. Silloin pyrin temputtamaan ja treenaamaan Vekin kanssa aina rakennus- ja kahvitauoilla ja kohtausten kuvaamisen ajaksi annan sille jäädytetyn kongin tai -luun tai muun luun. Sitä se (tai ne) rauhoittuu aika nopeasti syömään hetkeksi, jolloin koira on myös turvallisempi jättää toiselle kun itse poistuu kameran luokse. Vekkiin luotan onneksi niin paljon, että se voi olla helposti ilman hihnaa sellaisissakin paikoissa missä ei heti ajattelisi, jolloin se saa jaloiteltua paremmin. Mutta ei muuten onnistuisi minkä tahansa koiran ottaminen kuvauksiin. Vekissä ja Unskissa on molemmissa puolensa, joka tekee niiden kanssa olemisesta helpompaa. Unski on tyytyväinen hyvin vähään ja voi vallan mainiosti vain makoilla kuvauspäivän katsellen tapahtumia. Sen voi lykätä kenen tahansa käteen tai kiinni odottamaan. Vekin kanssa näin ei voi tehdä, mutta on taivaallista miten kätevästi sen voi antaa hetken olla vapaana ja aina sekunissa käskeä käydä maate, joka on sillä varma käsky. Sen voi jättää vapaana paikkamakuuseen keskelle cateringia ja kahvitaukoa, jos itse tarvitsee vaikka mennä vessaan. Muuten Vekkiä en uskalla oikein vieraan mukaan antaa ellen tiedä että ihmisen koiranlukutaitoihin voi luottaa tai lokaatio (= kuvauspaikka) on sellainen ettei ketään voi tulla vastaan tai ilmestyä muita ongelmia. Tämän vuoksi corgien kanssa on helpompaa, sillä ne ovat niin sosiaalisia ja kaikkia rakastavia, että menevät kuvauksissa ihan seurakoirista. Vekki taas on tyypillinen auspai, joka toimii mun kanssa tosi hyvin, mutta sen kanssa tulee olla muuten tosi tarkkana. Onneksi se on kuitenkin sen verran avoin rotunsaedustaja, että vieras ihminen voi sitä käyttää pissalla tai vaikka juottaa ja se on Vekille okei.


Kun mulla on päällä ihan oikea ammattituotanto, niin silloin koira tai koirat menee oikeastaan aina hoitoon. Kuvauspäivistä on olemassa jokaisesta päiväkohtainen aikataulu, mutta se voi venähtää joskus erinäisten seikkojen takia tosi pahasti. Siihen ei voi luottaa niin paljoa, että koiran uskaltaisi jättää kotiin ja kuvitella pääsevänsä suoraan kotiin heti ulkoiluttamaan sitä. Mun työ on myös sellaista kello ympäri tehtävää, että yleensä aamu alkaa seuraavan päivän tai tulevan päivän tarkastamisella tai esivalmistelulla ja loppuu siihen, että silmät ristissä näpytellään vielä sähköposteja ja varmistellaan että kaikki on hyvin. Kuvausten aikana mulla ja koirilla on elämä kivuttomampaa, kun ne ovat hoidossa. Niillä pysyy normaali rytmi hoidossa ja ne saavat kaiken tarpeellisen. Minä taas saan elää työlleni miten täytyykin ja haluankin, sillä kuvaukset on tosi henkisesti kuormittavia ja niille antaa kyllä ihan koko sielunsa ja mielensä. Jos joku epäilee että onko näin, niin tosiaan kuvausten aikana (eli esimerkiksi 1,5-2kk) aikana en tee kertaakaan kotona ruokaa, pese kuin työvaatteita ja käy kotona tekemässä töitä ja vähän nukkumassa. Tosi raskasta, mutta niin helvetin mahtavaa ja palkitsevaa. Mutta ei se onnistuisi ilman koirien hoitopaikkoja, josta olen niin kiitollinen. Jos luette niin tiedätte, olen ikuisesti kiitollisuudenvelassa teille jotka annatte mun toteuttaa sitä mitä sydän sanoo: äiti, Oona,  Piela, Jenna, Henna, Minna, Mikko. 

Kuvausten ulkopuolella työ ja elämä onkin sitten ihan erilaista. Yleensä kuvauksia ennen on aina esituotanto, jolloin työtä tehdään päivän aikana muutamasta tunnista normaaliin työpäivään saakka kotona. Silloin voi itse rytmittää työskentelynsä miten haluaa ja joinakin päivinä ei tarvitse kuin tsekata sähköposti. Niin sanotusti tehdään työtä sen verran kun on tehtävänä ja muuta ei tarvitse. Mulla itselläni tällainen kotona työskentely ei ole parhain vaihtoehto, sillä pää alkaa leviämään kun tekee töitä liikaa esim. sängyllä makoillen, jossa pitäisi vielä yöllä nukkuakin. Koirien kannalta se on ihanaa, sillä olen täällä kokoajan niiden seurana vaikkei mitään kummallista aina tehtäisikään. Eli koirien kannalta on niin mahtavaa, että saa tehdä töitä siellä missä itse haluaa. 

Vekki ja "käy maate"-käsky kuvauksissa

Elämän suunnittelu pidemmälle on vähän haastavaa, sillä soitto töihin saattaa tulla muutaman päivän varoituksella eikä toistaiseksi ole varaa töistä kieltäytyä. Auton haluaisin hankkia sanotaanko kolmen kuukauden sisään, mutta katsotaan milloin rahaa alkaa olla tarpeeksi. Se helpottaisi jotenkin kynnystä lähteä kisaamaan, kun olisi helppoa kulkea ja kisapäivät ei olisi niin raskaita. Mä itse inhoan kulkea treeneihin ja kisoihin julkisilla ja siksi ollaankin pidetty niin pitkää taukoa. Autossa kulkee niin koirat kuin kaikki mitä saatat kisoissa tarvita kätevästi. Niin monet kerrat on treeneihin lähdetty auringon paistaessa ja kentällä sitten pyöritelty silmiä kun kaatosade iskee päälle ja mietitty että miksi ei otettu takkia mukaan. Eli joo, uskon että hiljaiseloa tulee olemaan varmaan vielä toistaiseksi. Oma auto olisi niin kätevä siksi, että koirat saisi mahdollisesti myös kuvauksiin mukaan helpommin ja pääsisi nopeammin aina kotiin, kun julkisilla kestää kuitenkin aina kauemmin. 

Siitä päästäänkin aasinsiltana tähän elokuva-alaan ja koirien kanssa harrastamiseen. Aina kun tapaan elokuva-alan ihmisen jolla on koira, niin yleensä hän on perheellinen tai koira on todellakin niin sanotusti "vain koira", eli kotikoira. Olen tavannut tosiaan muistikuvieni mukaan vain yhden ihmisen joka tekee molempia, mutta tässäkin tapauksessa tyttö teki tyyliin ensimmäistä elokuvatuotantoaan kunnolla ja oli juuri antamassa koiraa uuteen kotiin, eli joo-oh. Eli joo ei ihan yksinkertaista koska koirat vaatii niin paljon ja etenkin jos niiden kanssa haluaa elää sellaista elämää mitä minä. 

Toivottavasti tämä teksti oli jonkun mielestä mielenkiintoinen ja avasi vähän näitä kahta erilaista maailmaa, joita yritän yhdistää parhaani mukaan. Seuraavaksi voisin tosiaan kirjoitella siitä millaista oli oman koiran kanssa kuvauksissa ja mitä kokemusta mulla on elokuvaeläinten kouluttamisesta ja millaisia elokuvaeläimiä oon nähnyt :) 

2 kommenttia:

Irvikissa kirjoitti...

Hyvä teksti! Tässä on paljon hyvää tietoa koiraihmisille, jotka aikovat elokuva-alalle. Juuri tuota ettei välttämättä tällä alalla kerkeä sitä koiraa niin paljon huomioida.
Paljon hyvää asiatekstiä!

elina kirjoitti...

Todella mielenkiintoinen postaus!!! Kiitos tästä! (: