latua perkele!

Meijän vetotreenit meni tauolle siinä vaiheessa, kun pyörällä meno ei enää onnistunut lumien tullessa ja minisuksillakaan meno ei ollut ihan parasta mahdollista antia, jonka jälkeen vetohihnakin katkesi. Olen kateellisena katsonut kavereiden videoita ja hehkutusta vetohommista, jonka jälkeen ainoa ajatukseni monen viikon ajan oli että munkin on pakko päästä! Tällä viikolla ilmoitin sitten poikaystävälle, että nyt mennään ostamaan mulle sukset ja niin me tehtiin, olin kuin pikkutyttö ensisuksia ostamassa kun monoja sovitin. Samalla reissulla ostin uuden vetovyön ja joustohihnan, nyt vetovöitä on kaksi, mutta ei haittaa kun olisi Kaapokin tarkoitus jossain vaiheessa laittaa vetämään. Ollaan käyty nyt pari kertaa hiihtämässä vetäen sekä niin että koirat on saaneet juosta ympärillä irrallaan. Aloitettiin vetämistreeni lämppäämällä ja tekemällä lyhyitä pätkiä, joissa oli palkka valmiina maalissa. Vekillä oli hirveä palo palkalle ja se haukkui kiihkeänä odotellessa kun palkkaa vasta vietiin. Seuraavaksi otettiin Kaapo autosta ja katottiin mitä se tuumaa suksista, no ei paljoa noutajaa taas hetkauttanut. Koska olin ekaa kertaa suksilla varmaan lähemmäs kymmeneen vuoteen, niin todettiin että lähden hiihtoreissulleni vaan Vekin ja Kaapon kanssa. Ja meni tosi hyvin! Vekki sai juosta pidempiä matkoja irrallaan ja ne rällästivät Kaapon kanssa samalla, kun minä kiidin pitkin mäkiä. Pistin sen myös tasaisilla matkoilla vetämään ja vierellä juosten lällättävä Kaapo sai Vekin vetämään tosissaan. Olin ihan adrealiinipöllyissä, sillä vauhti tuntu tosi kovalta ja koirat teki kunnolla töitä. Niin siistiä! Lopunmatkaa koirilla alkoi vauhti tasaantua taloudellisempaan laukkaan, jota ne jaksoivat kilometrinkin ilman vauhdinmuutoksia. Kaapo juoksi Vekin rinnalla vaikka olikin irti, joten ihastelinkin ja pohdin jo milloin pistän senkin harjoittelemaan lyhyitä matkoja aisaparina. Kyllä koiria kotona väsytti! Tänään käytiin jäällä harjoittelemassa perinteistä, mutta Vekki sai vetää pari pätkää

Ystävänpäivänä olin töissä, mutta illalle olin varannut hallin treenejä varten. Suunnitelmana oli tehdä agilitya, mutta tehtiin vähän kaikenlaista höpsötystä. Alkuun Vekki teki tokoa, perusasento oli ihan vinossa eikä koira tuntunut tajuavan edes kuinka säälittävä yritys sillä oli. Annoin aika monta mahdollisuutta tehdä paremmin, mutta lopulta päädyin pistämään sen pariksi minuutiksi katsomaan kun tein agilitya Kaapon kanssa. Sen jälkeen Vekki teki kunnolla ja kainalopalkalla erittäin hyvää seuruuta pari metriä. Seuraaminen on vaan vaikeeta meille nyt ja se syö motivaatiota treenata muita avoimen liikkeitä. Innostuin rallytokosta taas hetkellisesti ja mietinkin pitäisikö treenata sitä enemmän jotta jotakin tokoa tulisi tehtyä kunnolla. Viimeistään pääkaupunkiseudulle muuttaessa voisi alkaa tekemään enemmän, kun kokeita olisi ymmärtääkseni useammin. Mutta joo, agilitya! Vatiaivo harjoitteli keppejä erittäin korkealla onnistumisprosentilla ja ohjaajana muistin antaa koiran itse hakea oikean välin eri kulmista, mutta myös eri ohjauksilla meni aina oikeaan väliin. Rimat oli ensimmäistä kertaa 60cm, kyllä se hyppytekniikkaa huononti ja koiralla suurempi työ mennä yli, mutta yhtäkään rimaa ei tiputtanut. Kaapo teki neljän esteen rataa ja oli erittäin pätevä noutajapoika. Lelulla palkkaantuu, tekeminen on sellaista leppoisan reipasta ja pysyy nykyään paremmin kuulolla, ihan kelpo treenikaveri! Unski hömpsötteli pimeää putkikulmaa ja voi millä riemulla se sinne irtosi: MÄ OSAAN MÄ OSAAN! Vielä samaa lyhyttä rataa mitä Kaaponkin kanssa tehtiin, kaikki kersat kyllä loisti treeneissä. 

Ystävänpäivän kunniaksi treeneissä oli myös hupiosuus nimeltä kolmiottelu. Ensimmäisenä osuutena oli jo tutuksi tullut Houkutusten Highway, eli leveä kuja jonne oli levitelty leluja, ruokakuppeja ja kaikkea koirasta mielenkiintoista tavaraa, joiden ylitse piti juosta ohjaajan luo kutsusta. Vekki tuli suoraan mun luo, Kaapo hairahti katsomaan muutamaa juttua ja Unski tapansa mukaan oli ryntäämässä mun luo, mutta päättikin äkkiä tsekata olisiko vastassa mitään jännempää :D Kyllä se sieltä lopulta tuli. Toisena osiona oli nakinsyöntikilpailu, joka sekin klassikko mutta ikinä ei meidän koirat ole päässeet sitä testaamaan. Kolmesta laudasta rakennettiin kilparata, josta nopein 10 nakinpalaa syönyt koira sai voiton. Vekki voitti jälleen! Viimeisenä oli se todellinen hupiosuus, kun kisailtiin vielä poikaystävän kanssa - voitto meni sinne, mutta sain parhaimmat naurut. 

Kävin toissa viikonloppuna Jämsässä, jossa vastassa oli uskomatonta mutta totta vieläkin enemmän energiaa täynnä oleva koira kuin viimeksi. Unski sai pitää Eetulle seuraa kaksi päivää ja heti Unskin nähdessään Eetun olemus itsekseen olemiseen jo tottuneesta ja hyvätapaisemmasta koirasta muuttui räksyttäväksi "MITÄ TUHMAA TEHTÄS UNTO??!!"- yllytysriehumiseksi. Sunnuntaina viihdytin Eetua tekemällä tokoa, temppuja ja lelun etsintää sen kanssa. Eetu oli niin onnellinen ja hetki siinä kestikin, että kaikki ylitsevuotava energia sen pään sisältä saatiin kulutettua loppuun ja koira alkoi väsyä. Oli niin kivaa päästä tekemään sen kanssa, se oppii pelkästä ajatuksesta ja mitä ikinä aionkin, niin Eetu on kympillä mukana. Sanoinkin äidille, että kun se on taas tavallisessa rytmissä, niin haluan sen ehdottomasti hoitoon joiksikin viikoiksi. Toipilaskertomuksena voisi sanoa, että Eetu on saanut aloitella nyt uintia ja fysioterapeutti sanoi ettei tarvitse enää hänen luonaan käydä, pelkät kotiharjoiukset riittävät. Osteopaatti avasi muutaman lukon koirasta. Unski muuttaa takaisin Eetun kaveriksi joidenkin viikkojen kuluttua, sekin aiheuttaa jo pienen ikävänpuuskauksen etukäteen ja tulee olemaan vaikeaa olla ilman yhtäkään corgia. Unskista on tullut niin kuuliainen ja kiltti koira ja nyt arvostan sitä, että mulla on myös sen tyylinen koira. On välillä niin mukavaa, kun on koira jonka treenien suhteen ei tunne pistoa sydämessään ja hallille mennessä tietää että voi pitää vain hauskaa. Sellainen joka on tyytyväinen kun pääsee lenkille ja saa ruokakuppinsa naaman eteen, mutta kaikki muu on mukavaa extraa. On viime aikoina huono omatunto kolkuttanut siitä, että koirat eivät asu enää mun luona, mutta toisaalta tiedän että näinkin on hyvä.