kaksi maailman pienintä ja tärkeintä sydäntä

Pakko kirjoittaa nyt, kun hetki on käsillä. Pakko kirjoittaa, jotta muistaisin. Muistaisin tämän hetken ja miltä silloin tuntui. Voit laskea leikkiä siitä, että muuttaisit ilman koiria. Voit sanoa olevan okei, etteivät ne asu jatkuvasti kanssasi. Voit todeta, että viikot menevät nopeasti ja näet niitä kyllä usein. Mutta kun sanat muuttuvat todeksi ja tämä hetki tulee, niin tietää olleensa niin väärässä

Tultiin Joensuuhun eilen porukoiden, veljen ja koirien kanssa. Ilta meni muuttokuorman purkamisessa ja huonekalujen kokoamisessa. Eetu rauhoittui uuteen paikkaan nopeasti, mutta Unto stressasi ja piipitti koko illan. Käytiin tutustumassa uuteen paikkaan iltalenkillä ja poikettiin viereiseen tyhjään koirapuistoon. Siitä vielä kävelemään viereiseen ihanaan, isoon metsään. Yön muut perheestä nukkuivat lattialla patjoilla ja minä sängyssäni. Eetu kiepahti samantien patjalle lattialle nukkumaan: mikä parempaa kuin rakkaat ihmiset yhdessä kasassa. Yritin sitä pari kertaa pyytää viereeni sänkyyn, koska tiesin sen olevan viimeinen yö hetkeen. Mutta koira on koira, eikä se ymmärrä tällaisia asioita ja päätin sen antaa olla miten haluaa. Unto rauhoittui lopulta sohvan alle ja nukkui siellä koko yön. Sohvan alusesta tuli Unton lempparipaikka, vielä hetki ennen lähtöä se löytyi sieltä. Koirapuistossa se löysi mutaojan, jonne oli pakko mennä mönkimään. Suihkussa totesin sille taas, että oli sen oma päätös syntyä niin karvaisena ja valkoisena. Juuri ennen lähtöä käytiin vielä lenkillä, joutui pidättämään kyyneliä

Kun koirat ovat paikalla, niiden läsnäoloa ei aina edes tajua. Näet, kun ne leikkivät yhdessä silmiesi edessä. Haistat, kun ne ovat saaneet myllätä elämänsä kyllyydestä mudassa ja hiekassa. Tunnet, kun ne tuovat sinulle lelun ja tökkäävät kuonolla jalkaasi. Kuulet, kuinka ne tuhisevat tai haukahtelevat unissaan sänkysi alla. Tunnet, kuinka ne ovat läsnä ja täyttävät olemuksellaan koko huoneen. Ne tietävät että pidät niitä silmällä ja uskaltavat levätä. Silti ne ovat samantien valmiina lähtemään mukaasi, kunhan otat ensimmäisen askeleen. Meidän erossa kysymys on vain muutamasta viikosta, mutta silti tuntuu niin pahalta. Tuntuu kuin joku pieni, mutta suuri osa olisi itsestä viety. Päätin kirjoittaa silti ensimmäiset fiilikset ylös, jotta muistaisin ne :)

Koiranomistajana sitä joutuu hymyilemään niin paljon, että välillä unohtaa kuka oikeasti sen hymyn saakaan aikaan. Maailman rakkaimmat, isokorvaiset pojat ♥

(c) Viivi Saarikko