elämää kaiken jälkeen

     

Yllä olevat kuvat samasta paikasta. Eetu viimeisenä päivänään. Hän pääsi saikkulaisena mukaan studiolle, jossa lukuisat ihmiset rapsuttivat ja kehuivat. Oltiin ihan kahdestaan, Eetulle laatuaikaa mun kanssa. Sitten lähdettiin eläinlääkärille, saimme iskun vasten kasvoja huonojen uutisten kanssa ja yhteinen matka päättyi. Sanottiin hyvästit. Oikealla kuvassa hieman sen jälkeen Vekki ja Unto studiolla, harjoittelemassa Eetun suuriin saappaisiin astumista.

En oikein tiedä miksi en ole kirjoittanut blogiin mitään Eetun kuoleman jälkeen. Paljon kun kuitenkin on tapahtunut. On ehkä tuntunut siltä että ne eivät kuitenkaan merkitse vielä niin paljoa, että haluaisin Eetun muistokirjoituksen uppoavan jonnekin arkistoon muiden kirjoitusten joukkoon. Ikävä on edelleen kova ja pahinta on tajuta etten koskaan enää näe Eetua tai tunne sen turkkia tai näe iloista ilmettä. Kaikki mitä vain Eetu oli ja osasi on poissa. En voi nähdä sen eleitä tai ilmeitä kenessäkään muussa koirassa. Silti tunnen edelleen valtavasti helpotusta ja olo on myös todella hyvä. Ei tarvitse pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu, onko koira kipeä ja tulkitsenko sen eleitä oikein. Kyllä se on vain totuus, että terveet koirat tekevät ihmisen onnelliseksi. Ja epätietoisuus tekee epätoivoiseksi, vainoharhaiseksi, surulliseksi ja vihaiseksi. Luulin että olisin rikki todella pitkään, mutta ehkä kaikki suru ja luopumisen tuska mistä olen selvinnyt tähänkin asti on auttanut. Isän itsemurha tuli shokkina, jolloin kaikki tunteet tulivat yhtäaikaa. Vihan, surun ja lohduttomuuden lisäksi piti oppia siihen, että vaikka mitä tekisit niin isää ei saa enää takaisin. Nyt osasin antaa rakkaani pois, kun tiesin että niin on tehtävä, se on oikein. Tiesin vain että tämä on nyt se hetki, vaikka kukaan ei tiennytkään että se tulisi juuri nyt. Osaan olla kiitollinen siitä mitä sain ja mitä sain antaa koiralleni. On helpompi olla kun tietää nämä asiat, voi antaa itselleen rauhan.

(c) Sonja Löfgren 

Muut koirat ovat toipuneet asiasta hyvin. Kuka tietää tiesivätkö ne jo paljon ennen minua, että tämä oli tulossa. Ehkä ne lukivat Eetusta sen mistä minä en ollut varma. Vekki on ollut mielestäni aika normaali, mutta Unski oli tavallista vetäytyväisempi ja se halusi olla yksin. En saanut sitä millään olemaan kanssani, kun se halusi vain mennä sängyn alle tai muualle olemaan rauhassa. Pikkuhiljaa se alkoi taas hakemaan kontaktia ja olemaan enemmän meidän kanssa kotona. Tilanne ei ole sinällään uusi, koska Eetu asui pitkiä aikoja Jämsässä ja vasta viime vuodet alkoi olla taas enemmän mun luona. Olemme siis olleet ennenkin kolmistaan ja siksi tuntuu kuin Eetu olisi taas vain asumassa muualla. Ehkä Eetun puuttuminen ei siksi näy koirille ja laumassamme niin suuresti. Ensin vain kävimme kävelyillä. Kaikki muu tuntui minusta väärältä, joten en osannut kuin surusta sumeana kävellä kotimme ympärillä olevissa puistoissa ja lenkkipoluilla. Silti askel tuntui kevyemmältä kuin aikoihin. Minun ei tarvinnut miettiä jaksaako koirat kävellä, millaisella pohjalla voimme liikkua tai onko kävelytahti liian kova. Me vain kävelimme. Ja välillä istuimme maassa, itkin ja koirat leikkivät vieressä. Silti tuntui lohdulliselta katsoa kahta tervettä koiraani, jotka nauttivat juoksemisesta, kävelystä ja elämästä.

 Arkinen elämä voi nyt hyvin. Koirat saavat olla tosi paljon mun kanssa, sillä otan ne nykyään usein töihin mukaan. Toimistolla ja studiolla niitä rakastetaan kovasti ja aina kysytään että ovatko ne milloin tulossa seuraavan kerran. Töissä ne kulkevat uskollisesti perässäni, kun käyn hakemassa kahvia tai juttelemassa jonkun kanssa. Aina näillä reissuilla ne saavat useita ihailijoita ja rapsuttajia. Työpöydän ääreen palatessa en ole ehtinyt edes tarkastaa missä ne ovat, kun tyypit nukkuvat jo sikeitä päiväunia työpöytäni alla. Melko vaivattomia toimistokoiria siis.

(c) Sonja Löfgren 

Treenien ja kisaamisten suhteen on mennyt hyvin. Ekat kisat tauon jälkeen olivat agilityn piirinmestaruuskisat Helsingissä. Ikävä kyllä melkoisen aktiiviviikolopun vuoksi emme ehtineet kisata yksilöpiirinmestaruudesta, mutta pikkumaksien joukkuekulta tuntui hyvältä senkin edestä. Hyvä HSKH! Agilitya on muuten käyty yhdet kisat kisaamassa, tosin silloin paras tulos oli kielto vitonen. Nyt kuitenkin siirtymään syksyn kisakauteen ja tälle viikonlopulle on kahdet kisat. Ihan parasta päästä kisaamaan! Treeneissä ollaan käyty edelleen kesäryhmässämme Hannamari Niemisen treeneissä seuralla ja siihen päälle Juha Oreniuksen viikkotreeneissä Akatemialla. Juhan treenit on olleet ihan parhaita ja kehuja ollaan saatu. Kyllä me ollaan kehitytty niin paljon ja olen innoissani siitä että kehitytään lisää, kun jatkossa treenataan ammattikouluttajalla viikottain.

(c) Hansu Laitala

Paimennuksessa ollaan kouluttauduttu myös. Kävimme paimennusguwu Jan Welssenin (USA) paimennusklinikalla Kiteellä, Vekin kasvattajan luona. Janilla oli tarkka periaate miten hän katsoo ja harjoittaa koiria eteenpäin lajissa ja parin päivän aikana teimmekin paljon erilaisia harjoituksia. Vekki pääsi myös ensimmäistä kertaa naudoille, mistä olen haaveillut pitkään. Vekki toimi naudoilla oikein hyvin ja se kuljettaa ja hallitsee niitä todella luontaisesti. Ei hallitse epävarmasti, vaan tyynen itsevarmasti ja pienin, riittävin elein.

Tähän samaan viikkoon mahtui siis agilitytreenien lisäksi paimennusklinikka, agilityn piirinmestaruus kisat sekä Red'n Ready kasvattileiri, jonne pääsimme mukaan. Hullun viikon kruunasi sunnuntai, jolloin aloimme kisaamaan FCI paimennuksessa saaden esikokeen hyväksytysti läpi, eli PAIM-E. Muutaman viikon jälkeen ajelimmekin Somerolle sitten uudelleen ja haimme uuden koulutustunnuksen PAIM-1. Kisoissa Vekki ei kyllä päästä mua helpolla, sillä se tulkitsee jännittämiseni siten, että sen täytyy tehdä hommia entistä kovemmin. Se selkeästi luulee etten hallitse tilannetta kun en käyttäydy normaalisti ja yrittää pitää lampaat mulla entistä enemmän. Ei ihan helpoin yhtälö, mutta toivon että minä voin tulevaisuudessa rentoutua ja Vekki voi huomata että tilanne on hallinnassa.

Tuore PAIM-1 Vekki

Viime viikonloppuna lähdettiin jälleen tien päälle, kun mentiin Viitasaarelle paimennusviikonloppua viettämään. Kesän ASCA paimennuskisat pidettiin samassa paikassa, joten odotin innolla paluuta kisa-areenoille tällä kertaa ihan vain treenaamaan samoihin puitteisiin. Ja se teki kyllä hyvää. Ankoilla pääsimme vihdoin ihan treenaamaankin ja opettelemaan vieraiden eläinten sielunelämää. Minä opin enemmän ankkojen elekielestä ja liikkumisesta, jolloin niiden hallitsemisestakin tuli helpompaa. Saimme kisaradan tehtyä useamman kerran ankkojen kanssa, kun tajusin miten toimia niiden kanssa. Päästiin tekemään lampailla, jotka olivat samoja liukkaita dorppereita jota kisoissakin oli. Vantaallahan treenaamme aina suomenlampailla, joten dorpperien erilaisuus tulee toisinaan yllätyksenä. Oli kiva huomata kuitenkin että Janin klinikan ja tämän viikonlopun jälkeen dorpperit eivät enää tuntuneet niin erilaisilta ja niillä työskentely sujui miten normaalistikin sujuisi. Päästiin tekemään sekä samankaltaisia tehtäviä kun Janin klinikalla, mutta myös isolla kisa-areenalla 40 lampaan hallintaa. Siinä saatiin katsottua meidän tämän hetkisiä treenin alla olevia asioita kuten etäisyys ja kaarille kaukaa lähteminen ison lauman kanssa. 

Ja sitten yksi kohokohta taas: naudoilla työskentely! Päästiin tekemään isoon nurmiaitaukseen kymmenen naudan kanssa, josta yksi oli iso siitossonni. Ei paljon työkoira Vekin puntti tutissut, vaan itsevarmasti ajoi karjaa eteenpäin ja pyynnöstä kävi pysäyttämässä. Kun joku alkoi kokeilemaan rajojaan, niin Vekki tiukalla katseella ja pienellä palautteella sai tyypin jatkamaan matkaansa. Sen jälkeen se palautui samantien tasaiseen työilmeeseen, eli ei jäänyt päälle vaikka sai välillä pistää nautaan vauhtia. Yllätyin taas miten luontaisesti se naudoilla työskentelee, osasi korjata linjaansa ja ajoi niitä itse tosi hyvälta paikalta. Tulee olemaan siistiä kyllä ensi kesänä kisata myös naudoilla, en malta odottaa! Etäisyys ei näilläkään eläimillä tulevaisuudessa tule olemaan ongelma, sillä Vekki jo nyt pystyi kuljettamaan niitä itsenäisesti kaukana, vaikka minä jäin jälkeen seisomaan. Kuten kuvistakin näkee, niin minä en ole yhdessäkään eli ei juuri tarvitse koiraa tukea luontaisessa työssään. Se tekee. 

Unski pääsi myös käymään paimennusviikonloppuna uusilla lampailla. Tyyppi osoitti taas olevansa sekin työkoira isolla T:llä, sillä ei paljon 40 lampaan lauma tuntunut missään kun tyyppi teki hommia. Suurien sateiden jäljiltä areena oli ihan mutainen ja vetinen paikoitellen, joten rapa vaan roiskusi kun iso lammaslauma siinä liikkui. Unski vaan onnellisena teki duunia ihan rapaisena ja mutaisena, kun kaikki lensi sen päälle lampaiden jaloista. Sai taas niin paljon kehuja. Kyllä tää vain on niin sen juttu, en ole koskaan nähnyt sitä onnellisempana kuin eläimillä työskennellessä. 

Koirat viettävät siis tavanomaista aktiivisempaa elämää, sillä lasken vielä kaiken muun treenin ja kisaamisen päälle kyllä aktivoinniksi töissä mukana olon. Ainakin sen verran puhki koirat ovat, että toimistopuudelina olo käy kyllä sekin työstä. Vekki treenaa myös tulevaa koirarooliaan varten Sykkeeseen, eli se on vielä kirsikkana kakun päällä kaiken muun treenin ohella. Nyt on alkanut myös konkretisoitua se, että kyllä seuraava koira meidän laumaan tarvitaan. On jännittävää kuka ja mistä meille lopulta muuttaa, mutta en malta odottaa että pääsen hänen kanssaan tekemään. Surua, iloa, arkea ja kaipuuta on siis meidän elämä tällä hetkellä. Miten kiitollinen saa olla ensimmäiselle, elämänsä koiralle, jonka vuoksi on tässä. Mitkään tulokset, harrastukset, kaverit tai tittelit eivät olisi mahdollisia, ellei olisi ollut Eetua. 

Merkkaamattomat paimennuskuvat (c) Mari Hakala