Halli SM ja hyppyvalio kello tikittämään!

Mun piti runoilla meidän ekoista arvokisoista ihan oma postauksensa, mutta se on jäänyt luonnoksiin junnaamaan. Ehkä mennään lyhyemmällä versiolla tällä kertaa! Halli SM-kisat olivat jo viime kuun puolella ja kestivät koko viikonlopun. Vekki oli ekana aamuna kolmas starttaava koira ja sunnuntaina kahden radan rankingin mukaan toisena starttaava. Aikainen lähtönumero tuli siitä, että isoissa makseissa meillä juuri nollatuloksia ole, jonka mukaan olimme siellä rankingin häntäpäässä. Yritin niellä typerät ajatukseni siitä että sillä olisi mitään väliä ja kukaan asiaa kummemmin miettisi kuin korkeintaan minä. Kokemusta sinne mentiin hakemaan ja viettämään viikonloppua mahtavalla tavalla ja pikkumakseissa me ollaan ja tullaan olemaan.

Lauantaina eka rata alkoi jo 7:30, mikä tuntui ihan mahdottomalta. Kuka tohon aikaan pystyy antamaan parasta osaamistaan, kun hyvä että aamupala meni alas. Onneksi oon tottunut töiden takia vetämään itseni skarpiksi kellonajasta riippumatta ja hyvin se jännitys adrenaliini alkoi iskeä kun pääsi sängystä ylös. Vaikka omassa hallissa kisat olivatkin, niin kyllä sen ison kisan tunnelman pystyi aistimaan jo heti aamusta. Kävin kumpanakin aamuna koiran lämppäämisen lisäksi juoksemassa ja verryyttelemässä myös itseni. Pitää alkaa ottaa tavaksi, koska kyllä sen ihan tuntee miten hapenottokyky paranee ja veren saa kiertämään. Ei ole oikea paikka se itse radalla juoksu alkaa verrytellä itseään. Ekana mentiin hyppäri, joka tutustumisessa yllätti olevalla hyvinkin tehtävä rata. 

Ja tehtävä se olikin! Rimat pysyi ylhäällä ja tultiin maaliin vitonen alla. Ennen ansaputkea piti tehdä melko tiukka käännös, jos halusi varmistaa että koira ei lähte lapasesta. Tyhmänä kuvittelin Vekilläkin olevan riski siihen ja jarrutin sitä aivan liikaa jännityksessäni. Jännityksessä ja kiireessä tehdyt hyssyttelyt ovat usein sen verran epäselviä, että Vekiltäkin tuli aiheellisesti palautetta samantien koska se oli ottamassa hyppyä ja oli jo menossa hyvällä linjalla sinne. Silti maalissa oli vain suuri onni ja ilo, että tuosta noin tehtiin pienellä ohjausvirheellä elämämme ensimmäinen arvokisarata. 

Seuraavaa rataa odotellessa ehti hyvin morottaa kaikki tutut ja viettää laatuaikaa Vekin äidin, siskon ja puolisiskon omistajan Ninnin sekä veljen omistajan kanssa Tiian kanssa, joita nähdään harvemmin kuin Pohjois-Karjalassa ja Kuopiossa asuvat. Vekki tuli hyvin toimeen veljensä kanssa ja ne pystyi lenkkeilmään vapaana sulassa sovussa. Oon nykyään varma että Vekillä on joku henkinen veljesyhteys veljiinsä, sillä se ei niille korvaansakaan nosta ja pystyy olemaan rentona niiden kanssa. 

Agilityrata olikin sitten meille vaikeampi. Onnistuin jotenkin sössimään helpon suoran ja puskemaan Vekin väärään päähän putkea - tai sitten nimenomaan oletin liikaa että se valitsee oikein enkä auttanut ollenkaan. Tämän jälkeen kyllä tehtiin rata loppuun asti, mutta Vekki tuli yhden takaakierron törkeästi läpi ja muuta pientä. Saatiin siinä vaiheessa sanoa heipat mahdolliselle finaalille ja ottaa loppupäivä rennosti. Minä vein koiran kotiin ja palasin vielä talkoilemaan ja kotona oltiin vasta illalla. 

Sunnuntaina meillä oli 8:00 aamulla viimeinen agilityrata karsinnoista. Radassa oli vaikeita kohtia heti aamulla pureskeltavaksi ja mietin että mitenhän tässä mennään. Rimat tapissa ja vielä vähän uninen ohjaaja ja koira, niin ei oo meillä ihan paras yhdistelmä. Vekki teki ihan sairaan hyvän keinun, vaikka vedätin sitä ja juoksin itse eteenpäin! Lopulta rata kosahti taas kohtaan jota olin miettinyt ihan liikaa, eli kepeille vientiin. Piti tehdä vastakäännös, mutta jotenkin unohduin ihailemaan mielessäni onnistunutta keinua ja persjättöä hypyillä, jolloin en tehnyt ohjausta ja noh, ei ihme että se ansahypylle meni. Silti loppurata meni suhteellisen hyvin, mitä nyt esitettiin että meillä on juoksu A ja juostiin se läpi ilman ajatustakaan pysähtyä. Vähän jäi ketuttamaan tuo kosahtanut kohta, mutta enimmäkseen silti taas kiitollinen olo siitä että koko kisoissa juostaan ja pystytään näihin ratoihin.

Kuvassa vasemmalta oikealle: Vekki, siskopuoli Gaissa, kaikkien emä Naava ja veli Pokka. Viikonloppu oli kyllä ihan huippu. Tehtiin vielä ratojen jälkeen useampi kävelylenkki yllä olevalla perheporukalla ja saatiin juteltua kyllä kaikki kuulumiset maan ja taivaan väliltä. Onni on myös niin hyvät puitteet ja kahvio, jossa tuli istuskeltua kuin kahvilassa konsanaan syömässä herkkuja ja juttelemassa lämpimässä vaikka agilitykisoissa oltiinkin. Sitten jännittämään viimeisen karsintaradan parhaat maksit, siitä finaalit tippa silmäkulmassa katsoen ja ollen onnellinen siitä että saa tehdä just tätä lajia. Se yhteinen jännittäminen ja hurraaminen ja mukana eläminen - sitten kun nolla tulee niin koko yleisö repeää. Oon vähän herkkis joo, mutta olin aika monessa kohtaa kyllä kyyneleet melkein silmissä, koska tämmöset yhteisölliset jutut on vaan parhaita. Talkoilin vielä joukkuekisan jonne meidän joukkue ei yltänyt. Siinä oli agilitya yhdelle viikonlopulle!

Viime viikonloppuna meillä oli HSKH:n seuranmestaruuskisat, mutta sieltä ei kyllä mitään mainittavaa. Hyvä kisapäivä oli lopulta aika huono, koska tuntui ettei oltu samalla radalla. Viimeinen rata hyllytettiin neljänneksi vikalla hypyllä taas huonoon jarruttavaan ohjaukseen. Tein sen taas ilmeisesti Vekin mielestä huonosti ja se koki paremmaksi olla ottamatta hyppyä vaan rynnätä vaan mun jalkoihin huutamaan. Sellainen kisapäivä se. 

Tänään meillä oli niin sanotut viimeiset kisat, koska oon päättänyt että nyt pidetään se hengähdystauko ja oikeasti treenataan asioita. Mulla alkaa ensi viikolla TV-sarjan kuvaukset ja suosiolla pidän viikonloput nyt kevyempänä jotta ehtii hengästää pitkien viikkojen välissä. Kyllähän mä olin haaveillut että tauolle jääminen olisi mukavaa hyppyserti kourassa, mutta viime viikonlopun kaaoskisat ei kauheasti vakuuttaneet että niin voisi tapahtua. Näihin HAU:n kisoihin ilmottauduin siksi että oli useampi lahjakortti ja tarjolla nimenomaan kaksi hyppyrataa agilityratojen ohella. Ensimmäinen hyppyrata tuntui itse saatanalta ja puhahtelin että tästä jos jostain ei tuu kyllä yhtään mitään. Mutta niin taas kävi jotakin maagista ja radalla oli kunnon tekemisen meininki. En ollut tajunnutkaan tutustumisessa että radalla on itseasiassa monta kohtaa jossa Vekin esteosaaminen ja irtoaminen pääsee oikeuksiinsa. Tutustumisessa luovuin kaikista ideoista ja totesin etten kuitenkaan jaksa juosta. Mutta itse radalla sitten juoksinkin niin kovaa kun pääsin ja jätin Vekkiä suorittamaan ja tein ohjauksia joista luovuin kun en uskonut ehtiväni. Ihan pirun hieno rata, jossa Vekki vaan pisti menemään ja itse juoksin jo kaukana edellä valmistelemassa ohjauksia. Sen ansiosta radalla ei tullut kaarroksia tai muuta hidastavaa ja niinhän siinä kävi että tuli

NOLLA, etenemä 5,12m/s, 1.sija ja HYPPYSERTI!!

Maaliin tullessa oli taas adrenaliinit tapissa. Miten voi ollakaan laji, jossa vielä lähtöön astuessa et voi tietää että millainen rata sieltä tulee. Tää tuli kyllä niin tarpeeseen, sillä näin että kyllä ne etenemät näyttää aika hyvältä silloin kun itse pinkoo ja ei ota koiralle mitään kaarroksia ylimääräistä. Kyllä mentiin hymyssä suin jäähkälle ja koko loppupäivän ja kauden tavoitteet, tai oikeastaan pelkät unelmatkin oli sitten siinä agilityn osalta. Kaksi seuraavaa rataa ei enää mennyt niin hyvin ja se on juurikin tämän lajin huvittavuus. Kummatkin aivan tehtävissä, mutta en vaan saanutkaan enää niin hyvää draivia päälle ja ratapohjat vaikuttivat suht helpoilta mutta itse tehtäessä eivät olleetkaan. Sen huomasi myös tuloksia ja muidenkin päätä pudistellen radalla sähläämisestä. Aina ei vaan lähe. Mutta tänään lähti uskomattoman hyvin ja nyt on hyppyvaliokello pistetty käytiin! Nyt me pidetään agilitysta ainakin jonkinlainen tauko, treenataan peruspalikat takaisin kuntoon ja harjoitellaan uusia taitoja. Katotaan kauan maltan pysyä poissa, koska onhan tää nyt ihan parasta hommaa ikinä! 

  

(c) Sonja Löfgren