no nyt sitä arkea

Päätin ottaa nyt itteeni niskasta kiinni ja kirjoittaa jotakin meidän arjesta, kun tiedän että valtaosa ei jaksa lukea pelkistä kisoistakaan. Tosiaan, arki ei ole ollut moneen kuukauteen ihan sitä tavallista, sillä itselläni oli kaksi työprojektia päällekäin ja sen vuoksi Vekki oli hoidossa tosi paljon. Oon niin kiitollinen siitä, että mulla on ihmisiä kehen luottaa ja tiedän että koiralla on kaikki hyvin, sillä on rajoja ja rakkautta ja ennen kaikkea ihmiset ympärillä jotka tietävät millainen koira se on. Oma alani ei ole todellakaan ihanteellisin koiran omistamisen kannalta, sillä joka päivä töitä tehdään vähintään 10h ja enemmän ne päivät ovat sitä 13-14h, kun kotona jatkaa vielä tietokoneella ja tekee useampaa duunia. Työskentelen siis elokuva-alalla ja nyt viimeiset kolme kuukautta oon tehnyt sekä TV-draamasarjaa (Sekasin) sekä elokuvaa (Tom of Finland). Rakastan työtäni ja tiedän millaisia uhrauksia se vaatii, mutta aion sinnikkäästi yhdistää jatkossakin mulle nämä kaksi rakasta asiaa: työn ja koirat. Elokuva-alalla koirat ovat sekä rasite, että keino hengittää ja auttaa jaksamaan. Rasite siksi, että elokuvan kuvaukset ovat aina ihan omanlaisensa maailma: saatat olla pari kuukautta niin omistautunut työllesi, että koko muu elämä unohtuu, työryhmästä tulee kuin uusi perhe ja vapaa-aikaa ei juuri ole. Ollaan niin omassa kuplassa ja kirjaimellisesti kotona käydään nukkumassa ja valmistelemassa seuraavaa päivää. Koiran normaali päivärytmi ei ole ihan helpoin yhdistää siihen. Toisaalta koirat tasapainottaa tätä kaikkea: kotiin tullessa on vaan lähdettävä ulos raittiiseen ilmaan kävelylle, pää nollaantuu kun leikkii ja hyörii koirien kanssa lattialla ja puhumattakaan siitä, kun menee nukkumaan ja saa kainaloonsa tyytyväisen tuhisevan koiraeläimen. Koirat tekee oikeasti tosi hyvää mielenterveydelle, sillä nytkin Vekin ollessa hoidossa mun oli jotenkin tosi vaikea olla. Se johtui siitä, että ei ollut syytä lähteä ulos kävelylle niin ei tullut lähdettyä, vaan heti jatkettua töitä kotona. Tuli syötyä ihan mitä sattuu ja kroppa ei tuntunut aina hyvältä, kun ei tullut liikuttuakaan kuin töissä. Unta oli vaikea saada, kun ajatukset oli vuorokauden ympäri työasioissa ja suoraan tietokoneelta yritti alkaa nukkumaan. Toivoisin, että joskus saisin nämä kaksi asiaa yhdistettyä.

Vekki on sopeutunut uuteen kotiin hyvin. Ainoastaan olo ainoana koirana tekee sen levottomaksi, mitä olenkin pyöritellyt nyt päässäni monena päivänä. Samanlaista oli muistaakseni silloin, kun corgit muuttivat Joensuusta Keski-Suomeen ja Vekki jäi ainoaksi koiraksi. Nyt kun Eetu ja Unski ovat mulla hoidossa, niin se on paljon rennompi taas. Saattaa nukkua keskellä lattiaa eikä korvaansa letkauta, vaikka näyttäisin siltä että olen lähdössä jonnekin. Olisi mahtavaa jos Vekillä olisi kokoaikaisesti toinen koira samassa taloudessa, mutta ikävä kyllä se ei taida olla vaihtoehto. Muutenkin Vekin kanssa riittää tehtävää ja etenkin corgien ollessa tuntuu että se tahtoisi unohtaa kaikki opetetut käytöstavat. Sama on Eetun kanssa: ennen se oli maailman kiltein ja kuuliaisin koira, mutta nykyään tuntuu että sillä on ihan oma tahtonsa ja jollakin vanhimman oikeudella se saa noudattaa käskyjä just miten tykkää. Ulkoillessa se on yleensä vapaana kun muut on remmissä ja ihan rennosti jää meistä aina jälkeen nuuskimaan omiaan. Kyllä voin sanoa, että tää corgien itseriittoisuus ja kovapäisyys on ihan oma lukunsa, sillä vaikka kuinka ärähtäisin Unskille tai Eetullle niiden perseillessä, niin hyvä että ilmekään värähtää ja sitten jatketaan siihen mihin jäätiin. Eetun vahtiessa sisällä meidän normaali keskustelu on tällainen: "Vuh!" "Eetu." "Vuh!" "EETU." "Vöyhh!" "Eetu perkele hiljaa NYT." "Vöypöhh!".

Sitten paskoihin uutisiin. Päätin maanantaina viedä koirat vähän matkan päässä olevaan isoon metsään lenkille. Onnistuttiin menemään peräti kahdella bussilla kolmen koiran kanssa kivuttomasti, ei yleensä näin matkusteta. Metsässä kirjaimellisesti törmättiin uuteen tuttavuudeen Riiaan, jolla oli kaksi australianpaimenkoiraa. Päädyttiin jatkamaan lenkkiä yhdessä ja olikin mahtavaa tutustua uuteen ihmiseen. Lenkin lopuksi tultiin metsän reunaan kohti parkkipaikkaa, niin nähtiin kun koirat meni yksissä tuumin tonkimaan jotakin roinakasaa. Riia oli meistä viisaampi ja huusi koiria pois, minä en ehtinyt kunnolla nähdä mitä siellä oli. Käytiin hätistelemässä koiria sieltä pois, niin sitten kuului vinkaisu, josta pystyi jo kuulemaan ettei hyvin käynyt. Muutaman sekunin kuluttua vinkaisija selvisi, kun Vekin oikeasta etujalasta vuoti paljon verta. Onneksi Riia oli mitä sydämellisin ihminen ja niin pakattiin kaikki koirat hänen autoon ja ajettiin Espoon Univetiin. Ilmeisesti Vekki oli viiltänyt jalkansa lasiin, sillä siinä oli 3cm sievästi viiltynyt haava. Jalka kannatti ehdottomasti tikata, joten päätettiin että Vekki jää odottamaan vuoroaan eläinlääkäriin ja vien corgit kotiin ja tuun Veen hakemaan myöhemmin. Aika pöllästynyt olo oli, sillä kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti. Illalla menin hakemaan aivan vintti pimeänä olevan koiran, maksoin hillittömän kalliin maksun silmiä räpäyttämättä ja yritin pidätellä itkua. Matka kotiin ei ollut helppo, sillä koira oli ihan toisella planeetalla ja se oli pakko nostaa aina bussipysäkillä nukkumaan pysäkin penkille. Tuomio on nyt kaksi viikkoa hillittyä hihnalenkkeilyä. Facebookiin laittamani kuva tapaturmasta keräsi paljon vihaisten ja surullisten koiranomistajien kommentteja, sekä muistutteluja että olisi voinut käydä onneksi pahemminkin. Olen aivan samaa mieltä, sillä kun tajusin että haava ei ole anturassa, niin se oli jo puoli voittoa. Kun jalkaa ei tarvitse suojata kuin siteellä, eikä paketoida täysin niin kevyt lenkkeilykin on mahdollista. Lisäksi haava on vain pinnassa ja paranee kuitenkin nopeasti, niin hyvinhän tässä lopulta kävi. Ehdin ilmoittaa Vekin avoimeen luokkaan rallytokokokeeseen ja ärsyttikin että joudun perumaan osallistumisen, mutta sitten hoksasin: Unski! Eli nyt uutuudenkarhea harrastuskoirani Unski starttaa toisessa kokeessaan maaliskuussa, nyt me ehditään jopa treenata.

Vekin tapaturmassa harmittaa myös se, että olin suunnitellut jo pitkään miten vien koko lauman uimaan koirauimalaan yhdessä. Saan nimittäin auton viikoksi käyttööni ja ideana oli tehdä vaikka ja mitä. No, edelleen tehdään kaikenlaista, mutta nyt uimaan pääsevät vain Eetu ja Unski. Aion käydä Ojangossa ainakin joka ikinen päivä, onneksi Vekki voi tehdä tokoa ja rallytokoa kevyesti. Ilman autoa näiden kolmen kanssa olisi kovin vaikeaa, sillä kuten sanottu hyviin lenkkimaastoihin on pakko mennä jollakin kulkuvälineellä. Eetulle olisi liikaa kävellä lenkkimaastoihin ja kotiin varsinaisen lenkin lisäksi. On tosi ihanaa olla vain vapaalla koirien kanssa, jolloin aamulla herätessäni koko kööri tulee ensimmäisenä mönkimään mun viereen ja sitten saatetaan jatkaa unia. Ehdin juoda kahvia rauhassa ja aamulenkki saa olla juuri sen pituinen, kun sinä aamuna huvittaa. Ja ei tarvitse huolehtia, että koirat olisivat tarpeeksi väsyneitä, jotta hyvällä omatunnolla ne jättäisi työpäiväksi kotiin, kun voi hengailla niiden kanssa pitkin päivää ja viedä ulos kun siltä tuntuu. Etenkin Vekin kanssa, kun yksin ollessaan sillä pitäisi olla kauluri päässä.

Tässä oli nyt tällainen oksennus meidän arkea, en lupaa millainen seuraava teksti tulee olemaan, mutta toivonmukaan vaikka jotakin materiaalia meidän treeneistä.