sweet but psycho

Riepusta ei ole paljoa muistijälkiä jäänyt tänne blogiin. Mutta sellaista se on, kun vaihdoin suosiolla blogin Instagram tiliin kun sinne on ollut arkisemmin helpompi jakaa kuvia, tekstiä ja etenkin lyhyitä treenivideoita. Kuitenkin ajattelin nyt kirjoitella tänne puoli vuotiaasta Riepusta jotakin.

Riepu on alusta asti ollut melkoinen kysymysmerkki ja lupaus jostain suuresta. Löysin juuri puhelimestani videon noin 5-6 viikkoisesta Riepusta joka roikkuu lelussa muristen kuin sekopää ja katson kauhuissani videoo kuvaavaa ystävääni ja pentujen kasvattajaa Shantia ja todetaan että "tämmönen pentu sitten". Riepu oli ihan pienenä todella itsenäinen, jopa itsekeskeinen ja näytti että se ei juuri tarvitse ihmisen tukea elämäänsä. Mietin saanko helposti luotua siihen sellaisen vain meidän välisen suhteen. Ensimmäiset viikot olivatkin hieman hankalia, jonka jälkeen kuitenkin muutettiin omaan asuntoon kimppakämpästä. Sen jälkeen tuntui että meidän suhde alkoi vahvistua ja Riepusta tuli vielä enemmän sellainen "tää on mun koira" sydäntä lämmittävä olo. Siitä lähtien olemme tutustuneet Riepun kanssa toisiimme löydän siitä ne asiat jotka tekevät siitä omanlaisensa.



Arjessa Riepu on pääasiassa helppo ja sitä toivoinkin todella paljon. Koiranpaikka kun oli auki, mutta tiesin että ei tule kuuloonkaan että elämä pystyisi pyörimään vain pennun ympärillä. Niimpä Riepu otettiin muuttolaatikoiden keskelle arkeen, jossa se pääsi usein töihin toimistolle mukaan ja oppi että on päiviä kun ei tapahdu paljoa mitään. Treenaaminen ja varsinainen koulutus tapahtui jonkun aikaa muun elämän ohella. Mutta niin se pentu siihen vain sujahti ja todisti että sitä ei paljoa asiat hetkauta ja tv-sarjan studiolla se on saanut kasvaa elämänsä tärkeät kuukaudet nähden ja kuullen erilaisia asioita. Arjen helppous on ollut vaatimus pennulle alusta asti: pahoittelut koiralapsi, mutta juuri nyt maailma ei voi pysähtyä vuokseksi, joten hyppää kyytiin ja katso mitä tapahtuu. Riepulle ei ole useita asioita edes varsinaisesti opetettu ja koulutettu, vaan enemmän kerrottu että tässä toimitaan näin ja tämä koskee sinua. Tässä on ollut paljon avuksi se että Riepua ei kiinnosta kamalasti ihmiset tai vieraat koirat eikä se hätkähdä juuri mistään. Maarulta peritty herkkyys on kuitenkin ollut tärkeä ominaisuus kiireellisessä arjessa, kun aina ei ehdi kaivaa nameja taskusta ja opetella operantisti asioita, vaan ihan vaan on kerrottu että nyt käyttäydyt näin ja Riepu käyttäytyy. Pentuhan se tottakai on ja käyttäytyy sen mukaisesti, mutta ihanan helpolla on saanut tiettyjä asioita perille. Ärsyttävintä on varmaan sen loputon tuhoamis ja silppuamis vimma. Onneksi toistaiseksi ei ole syöty mitään kallista tai huonekaluja, mutta kaikki pienen pienetkin nenäliinoista kynttilään pitää teurastaa ja silputa pitkin asuntoa. Usein kun tulet kotiin niin joutuu alkaa zoomailemaan että mitäs tällä kertaa.

Arjessa eniten tapellaan terävyyden ja liikeärsykkeisiin menemisen kanssa. Tämä on piirre jota muissa mun koirissa ei ole ollut ja siksi on pitänyt itse miettiä toimintatapojaan. Riepua kiehtoo kaikki liikkuva äärettömän paljon: juokseva ihminen, juokseva koira, lentävä lehti, agility, lampaat. Asiat jotka tekevät nopeita liikkeitä aiheuttavat välittömän reaktion Riepulta. Aina sen ei tarvitse olla liikeärsyke, vaan esimerkiksi pelkät agilitysta aiheutuvat äänet kuten putket tai pelkkä radan tekeminen äänet ovat olleet Riepulle äärettömän vaikeita jo 3-4kk asti. Tämä on tullut esiin myös tilanteissa jossa Riepu on tekemässä ihan muuta, mutta kuullessaan esim agilityn ääniä se katkaisee välittömästi muun tekemisen ja haluaisi rynnätä liikeärsykkeen suuntaan. Liikeärsykkeen tuoman paineen se haluaisi myös purkaa johonkin ja meneekin helposti saalisvietille. Olemme jo tovin työstäneet ensisijaisesti kaukokäskynä "maate" jotta saan työkalun tähän. Riepu siis leikkiessään, paimentaessaan tai tehdessään agilityn alkeita kiehehtaa melko helposti, jos niin haluaa. Muiden koirien kanssa leikkiessä ja juostessa se ensin menee todella kiltisti ja juoksee täysillä, mutta yhtäkkiä päässä naksahtaa nappi ja meneekin saalisvietille ja juoksee niin kovaa kun lähtee ja nappaa kohteestaan kiinni. Aika usein toinen koira antaakin pöllytyksen takaisin, koska kuka nyt haluaisi hullua pentua pyllyynsä kiinni. Näitä tilanteita ollaan treenattu siten että Riepun täytyy luopua kohteesta käskystä ennen kuin menee liikaa saalisvietille. Treenatessa tämä tulee esiin että vaikka pentu osaisi hyvin asian jota tehdään, niin toisinaan ohjaajan liike on liikaa ja olisi siistimpää vaan tulla hyppimään ja pysäyttämään ohjaajaa. Erilaisia harjoituksia ja treenejä näissäkin tehdään ja edistytään, onneksi tämä ei näy kuin jossain treeneissä. Paimennuksessa tällainen onkin tyypillisempää monille koirille ja Riepunkin kanssa työstetään sitä että painetta ei pureta lampaisiin liikaa vaikka niiden liike kiehtoisikin.




Tästä päästäänkin sitten Riepuun harrastuskoirana. Toinen australianpaimenkoirahan mulla on ollut vuosikaudet suunnitelmana ja tottakai ajatuksena että yhden kouluttaneena sitten osaa seuraavan kanssa tehdä asioita erilailla jos haluaa. Riepu on ollut kyllä erittäin lupaava ja hyvä harrastuskoiran alku. Tykkään sen ilmeestä tehdä töitä: hiljainen mutta intensiivinen, syttyy nopeasti ja palkkaantuu hyvin. Riepu tuli sen verran äkkiä ja sellaiseen elämäntilanteeseen etten ollut ehtinyt miettiä "tarkalleen" miten sen koulutan tai miten asiat sen kanssa teen, mutta aika pian huokaisin helpotuksesta kun tajusin että kyllä kaikki ihan luonnostaan tulee. Ollaan panostettu vireeseen, intensiiviseen hiljaiseen työilmeeseen, meistä tärkeisiin asioihin ja rauhoittumiseen. Kaikki hömpötys on nyt riisuttu pois, koska ei ole vain ollut aikaa. Ollaan sitten tehty vähemmän kaikkea, mutta silti Riepu on sellainen kuin toivoin. Puoli vuotias pentuni ei osaa tulla perusasentoon ja ja on aloittanut vasta seuraamisen alkeita, mutta se on erittäin lupaava paimennuksessa ja agilityssa, johon se on otettu. Rauhoittua se voisi osata paremminkin, mutta syttyminen lajeihinsa ja intensiivinen suhtautuminen (vauhdikkaaseen) tekemiseen vähän haittaa rauhoittumista. Koska Riepu oli aivan sekopää esimerkiksi agilityyn jo 3kk ikäisenä: se kiipesi aikuisen koiran perässä puomille ja onpa kiivennyt A-esteelle itsenäisesti (molemmilta se pelastettiin onnistuneesti alas) ja ylittää kyllä tiellään olevat esteet reteästi. Kun huomasin että Riepusta on turha enää 3kk ikäisenä kuvitellakaan kauniisti häkissä tai kentän vierellä odottavaa koiraa muiden treenatessa, niin ollaan panostettu vielä enemmän autossa olemiseen. Riepu on saanut pienestä saakka opetella oleilemaan autossa kuin kotonaan, jotta treenatessa se saa olla sitten siellä kun kiihtyy liikaa jos näkee että treenaan toista koiraa. Toki tätäkin vielä opetellaan.



Entäs ulkonäkö? Kukaan ei varmasti osannut ennustaa, että puoli vuotias pentuni muistuttaa pääasiassa mudi-mixia. Riepu on kasvattanut tumman ja kiharan karvan etenkin selkäänsä ja näyttää useimmiten rakkikoiralta joka paikkaan sojottavalla turkilla. Väristä tuli kaunis ja tumman ruskea ja silmistä vaalean vihreän-keltaiset. Korvat ovat olleet mysteeri koko puolen vuoden ajan. Ne ovat olleet niin monessa eri asennossa etten jaksa enää nauraa tai itkeä.  Välillä ne näyttivät laskeutuneen alas, välillä sojottivatkin joka suuntaan ja sitten taas terhakasti kohti taivasta pystykorvaisena. Luulen että saan hylätä ajatuksen siitä että ne asettuisivat kauniisti, vaan pysyvät tuollaisina villeinä ja tuulella käyvinä. Mutta se on hauskan komean näköinen lapsikoira. Kokonsa puolesta Rii vaikuttaa sopivalta ja tällä hetkellä juuri hyvältä yhdistelmältä vahvaa ja nopeaa isäänsä ja ketterää ja hyvin kääntyvää äitiään. En malta odottaa miltä se tulee näyttämään vuotiaana, saati aikuisena. Nyt tuntuu absurdilta ajatella että minun pieni pentuni on joku päivä aikuinen iso koira. Tällä hetkellä se on kuin kopio Maarusta ja näitä kahta ei meinaa välillä erottaa toisistaan, joten mielenkiintoista miten urosmaisuus alkaa jossain kohtaa näkyä Riepussa enemmän ja tuoda eroa kropassa äitiinsä.

Muiden koirien ja ihmisten kanssa Riepu on osoittanut myös olevansa jotain mulle uutta. Riepu ei ole juuri kiinnostunut vieraista ihmisistä eikä oikein tutuistakaan ihmisistä. Juuri nyt se on alkanut olla normaalia itseään sosiaalisempi ja haluaa jopa tervehtiä ihmisiä. Kuitenkin nämä tervehdykset kestävät muutaman sekunin eikä Riepun ilme vaihdu peruslukemilta mihinkään. Kotona ja kylässä se on sitten enemmän huomionhakuisempi, mutta ei sellaisella ärsyttävällä (Vekkimäisellä) sähläys-väkisin-syliin-tunkemis-tyylillä vaan ujuttautuu vaan viereen istumaan ja tutustumaan. Muiden koirien kanssa tuntui että Riepulla kesti kauemmin löytää yhteinen sävel. Syytän tässä kyllä sitä että Riepu näki eniten oman laumansa koiria, kasvattajan koiria (jossa asuu sen emä) ja omia veljiään. Se ei viihtynyt alkuun yhtä hyvin muiden koirien kanssa ja tuntui että ärsyyntyi niiden kanssa helpommin etenkin ilman tuttujen koirien läsnäoloa. Kuitenkin tämä otettiin työn alle ja Riepu sai tavata enemmän koiria yksinään ja huomasi että asenne alkoi muuttua. Nykyään se leikkii hyvin uusien koirien kanssa ja tutustuu paremmin.



Luulin ensin etten saisi Riepusta ollenkaan sängynlämmittäjäkoiraa, mutta sitäkin on tässä puolen vuoden aikana harjoiteltu. Ensin Riepu oli itsenäisempi, mutta etenkin nykyään sen löytää lähes joka aamu nukkumasta vierestäni ja hakee huomiota paljon enemmän. Riepun tapa vain hakea huomiota multa on yleensä vähän kissamainen: se vaan ilmestyy jostain seisomaan tai istumaan päälleni/viereen ja on. Läimii tassuillaan ja härvää hiljaisella profiililla. Ihanaa että siitä on tullut jo tollainen kainalokoirakin. Kotona se tottakai näkyy ja kuuluu, koska puoli vuotiaalla koiralla nyt on tajuttomasti energiaa. Vekin ja Unton se on kietonut ihan pauloihinsa enkä voi uskoa että mun aikuiset urokset on murtaneet kaikki muurinsa ja antavat pennun käyttätyä ihan miten sattuu. Vekki ja Unto leikittävät Riepua useita kertoja päivässä ja niillä on kyllä tosi hauskaa keskenään. Riepu on opettanut kummallekin että läheisyys on ok ja esim Unto antaa ensimmäistä kertaa elämässään jonkun olla niin lähellä itseään. On hienoa ja liikuttavaa seurata näitä kahta: säheltävä pentu ja aikuinen koira joka ei voinut ennen sietää säheltäviä pentuja. Mutta Unto ja Rii ovat ystävät ja Unto antaa Riepun olla pentu: tulla makaamaan päälleen, käyttää corgia tyynynä, läimiä tassuilla, purra ja kiskoa karvoista leikkiessä ja tulla nukkumaan ihan kiinni vaikka Unto haluaisi olla rauhassa. Olen siksi tosi onnellinen että juuri Riepu tuli meidän laumaan, koska pojat ovat ottaneet sen niin hyvin vastaan etten olisi voinut unelmoidakaan moisesta.

Mutta niin. puolen vuoden jälkeen voin sanoa että Riepu on löytänyt paikkansa meidän perheessä. Se on hauska, mutkaton, villi ja vallaton pentu. Arjessa se on juuri niin näkyvä kuin näkymätön mitä toivoinkin, sulautui arkeemme ja laumaan mutta pitää huolen että muistamme hänen olemassa olonsa. Juuri sitä energiaa ja rakkautta ja naurua jota Eetun jälkeiseen ikävään kaipasimme täyttämään suuria saappaita. Tuntuu että vaikka se on vasta pentu, niin tunnen sen kokoajan paremmin ja osaa jo kuvitella millainen siitä tulee aikuisena. Harrastuskoirana tulemme luultavasti taistelemaan kiihkeyden, itsepäisyyden ja tetävyyden kanssa, mutta sen kanssa tekemisestä tulee niin hienoa. Vaikka edelleenkin usein tuntuu hassulta katsoa Riepua ja todeta että kyllä, se on mun pentu niin kyllä se tyyppinä vaan saa sydämen sulamaan joka päivä. Ainakin silloin kun ei ole rasittava. Ei vaan.

(c) kuvat Laura Oinas

tuu seuraa meitä instaan

Pitäisiköhän sitä yrittää tänne laittaa muistiin jotain mitä on tapahtunut. Blogin sijaan mäkin lähdin lopulta villitykseen mukaan ja perustin koirille oman Instagramin. Ennen ajattelin että ne on vähän noloja ja turhia, mutta nykyään ei vaan ehdi eikä jaksa blogia päivittää. Blogissa olisi kiva olla aina laadukkaita kuvia, kun taas Instagramiin voi laitella arkisia päivityksiä, videoklippejä treeneistä ja hieman huonolaatuinenkin kuva sopii alustalle. Jos haluat ottaa seurantaan meidät siellä ja nähdä aktiivisemmin treeneistä ja kisoista kuvia ja videoita niin löydät meidät nimimerkillä Koirani leijonamieli.

Yritetään nyt kuitenkin tännekin jotain kirjoittaa kun kerta aloitin. Päivitin Riepun omalle sivulle nyt uudemmat kuvat sekä luonnekuvausta ja muutaman sanan Riepun päälajeista harrastastamisessa. Riepusta on kasvanut pian 5kk täyttävä pentu, jolle on kasvanut jalat ja ihanan tumma aikuisturkki. Luonteeltaan se on kyllä ihan sitä mitä toivottiinkin ja oikein hyvin sujuu meidän arki. Agilityn alkeet sujuu hyvin, vaikka alkuun vähän stressasinkin että olenko itse nyt ihan kartalla siitä miten haluan seuraavan harrastuskoirani kouluttaa. Kuitenkin kyllä ne asiat tulee sieltä aika luonnostaan, kun lähtee opettamaan jotakin uutta. Ollaan käyty aina perjantaisin pentuetreeneissä ja siellä kouluttajallamme on ihanan kattava tietopankki eri opetustavoista. Viimeksi oon kuitenkin pentua kouluttanut yli 5 vuotta sitten ja silloin asioita tehtiin vielä eri tavalla. Nyt on ihanaa kokeilla uusia tyylejä kouluttaa asioita. Lampailla Riepu on käynyt nyt muutamia kertoja ja erittäin lupaavaa on tekeminen sielläkin. Tulevaisuudessa saadaan kyllä varmasti keskustella siitä että asioita voi tehdä rauhallisesti, sillä nyt liekit on roihahtaneet pienen paimenkoiran sisällä.

Aikuisten koirien kanssa alkava kevät tarkoittaa sitä, että paimennuksessa otetaan vähän vakavampi ote treenaamiseen, kun koe alkaa lähestyä. Kumpikin Vekki sekä Unto tulee nyt kisaamaan kevään ja kesän paimennuksessa enkä malta odottaa että lumet alkavat sulaa enemmän ja lämpötila nousee, niin lampailla viihtyy entistä useammin. Maarun eli Riepun emän kanssa aloitettiin kisaamaan agilityssa vuoden vaihteessa ja nyt ollaan jo 2.luokassa. Nyt olisi tarkoitus saada Maarun taitotasoa vieläkin korkeammalle, niin saataisiin se nostettua vielä kolmosiin. On ollut ihana kisata helpompia ratoja ja huomata miten Maaru kehittyy kokoajan ja tekeminen sen kanssa on vielä miellyttävämpää. Pian olisi tarkoitus saada Vekki pois kisatauolta ja yrittää päästä taas skabailemaan.

Mutta hei, otahan meidän Instagram seurantaan niin näet vielä paremmin kuulumisia.

joskus hyvin pieni asia voi varastaa suuren palan sydämestäsi

Oliskohan aika kertoa hieman uudesta perheenjäsenestämme. Viralliselta nimeltään Red'n Ready Cosmic Latte ja arkisesti Riepu.

Mennään hieman ajassa taaksepäin. Mulla on ollut jo vuosia aika selvää mistä seuraava koira tulee ja olen tiettyjä narttuja katsonut. Yhdistelmiä ruvettiin kuitenkin suunnittelemaan jo vuosi sitten, joka olisi ollut mulle vähän liian aikaisin. Kotona kun oli kolme suht aktiivista koiraa, jonne neljäs olisi ollut vähän liikaa etenkin kimppakämppäelämään. Ihme kyllä ensimmäinen yhdistelmä ei onnistunut ja näin ollen pentujakaan ei ollut tulossa. Tavallaan sain vetää henkeä ja olla omalta osaltani helpottunut, kun en joutunutkaan vaikean valinnan eteen siitä ottaisinko jo seuraavan koiran yhdistelmästä jota olin odottanut. Jatkoimme elämää Vekin, Eetun ja Unton kanssa. Kuitenkin toiselle odottamalleni nartulle alettiin suunnitella myös pentuja. Mutta kuten edellisen yhdistelmän epäonnistuminen oli opettanut, niin totesin että monta asiaa on vielä edessä siihen pisteeseen, että pentuja todella on tulossa. Niin kävi että tämä narttu ei aloittanut tai ole vieläkään aloittanut juoksuja ja pentue päätettiin siirtää tulevaisuuteen. Niimpä mun pitkään valmiina olleet suunnitelmat pyyhkiytyivät pois. 

Kun kaikki yllä oleva tapahtui, niin samaan aikaan tutustuin kokoajan lisää ystävääni Shantiin ja hänen koiriinsa. Sain olla aitiopaikalla kuulemassa hänen suunnitelmistaan, ajatuksistaan ja mielipiteistä. Jossain vaiheessa vuotta Shantille muutti takaisin hänen sijoituskoiransa Maaru. En enää edes muista miten kaikki lopulta tapahtui, mutta päätimme että minä alkaisin treenata agilitya Maarun kanssa. Ja niin me alettiin treenata ja Maaru myös oli meillä satunnaisesti päiviä ja öitä kylässä. Oli hauskaa päästä tekemään uuden vieläpä jo aikuisen koiran kanssa ja viemään sitä eteenpäin, kun omaa seuraavaa koiraa ei ollut tulossa. Treenasimme ihan ajatuksena päästä kisoihin asti ja mä olin innoissani siitä että pääsen pitkästä aikaa kisaamaan alempiin luokkiin. Tilanne oli meille molemmille ihanteellinen, sillä Shantilla ei riittäisi aikaa treenata Maarua ja minusta taas oli hauskaa saada agilityyn myös toinen koira, kun sitä en kuitenkaan voinut Eetun ja Unton kanssa tehdä. Tilanne kun on kuitenkin se että agility on se the laji, jota tekisin varmasti vaikkei omaa koiraa lajiin olisikaan. 

Sitten tuli syksy ja suru. Eetu alkoi voimaan huonosti ja jännitys siitä onko sillä kaikki hyvin alkoi hiipiä mieleen. Maailma löi epäoikeudenmukaisuudellaan suoraan kasvoihin, kun rakkaimmalla pienellä koirallani todettiin koko kehoon levinnyt imusolmukesyöpä. Jouduin hyvästelemään Eetun samana hetkenä klinikalla ja päästämään sen pois. Suru ja tuska oli hirveä. Kun lääkäri kertoi uutiset, niin sain koottua itseäni sen verran että soitin kolme puhelua. Äidilleni, pikkuveljelleni ja Shantille. Shantille sain soperrettua sen että huonoja uutisia, pääsetkö tänne. Seuraavaksi äidille ja pikkuveljelleni puhelut siitä mikä on tilanne. Kun lähdin eläinlääkäristä silmät sumeana itkusta, niin Shanti käytti mua kaupassa ja laittoi ostoskoriin ruokaa, vei kotiin ja varmisti että pärjään. Sellaista ystävän tukea jota arvostaa. Siitä muutaman päivän päästä päädyimme siihen että Maaru tulee nyt meille joiksikin päiviksi auttamaan minua suruun. Untosta ja Vekistä ei ollut tarpeeksi kainalokoiraa korvaamaan aina minussa kiinni nukkuvaa Eetua ja juuri sellaista turvaa tarvitsin. Maaru on kokenut elämässään myös paljon ja pelkkä yksi sana riitti, niin se liimautui viereeni nukkumaan ja pysyi siinä niin pitkään kun halusin. Kumpikin tunnuimme olevan hyvillämme siitä toinen oli vieressä. Ulkona sen hassuttelut ja leikkimiset toivat kiintopisteen johon keskittyä kävelyillä, kun Vekin ja Unton katsominen paljasti vain karun totuuden siitä että Eetu puuttui. Maaru oli terapiakoirani. Ennen Eetun kuolemaa Maaru oli ehditty astuttaa Pikillä, joka tiesi sitä että Maarun treenaaminen jäisi tauolle. Pikiä olen saanut seurata jo jonkin aikaa ja päässyt myös itse treenaamaan ja kisamaan sen kanssa agilityssa. Pikissä on jotakin niin hullua voimaa ja hieman kesyttämätöntä, joka kiehtoo ja tulee tunne että haluaisi itse päästä kokeilemaan samaa. Maarun tiineys eteni ja teimme päätöksen että tulen sen synnytykseen mukaan, kun Maarusta oli tullut mulle kuitenkin jollain tavalla erityinen. Ja niin 1.10. maanantai iltapäivänä synnytys alkoi. En ole vamaan koskaan tehnyt niin nopeaa lähtöä, kun hyppäsin vaatteisiin, juoksin autolle ja ajoin luojan kiitos vain muutaman kilometrin matkan Shantille. Maaru synnytti viisi poikaa, joista kaksi ensimmäistä oli punaisia uroksia. Heti kun ne syntyivät niin totesin että voi ei. Tuntui valtavan hienolta olla synnytyksessä mukana. 

Pennut kasvoivat ja pääsin näkemään niitä monta kertaa viikossa. Marsuista kasvoi pieniä koiria, jotka tuntuivat jotenkin omalta, vaikka ne eivät mun mitenkään olleet. Olin hoitamassa pentuja useasti ja autoin viemään niitä jänniin paikkoihin, kerran otin ne koko päiväksi omalle työpaikalleni studiolle. Olin alusta alkaen ihastunut kahteen punaiseen poikaan. Niiden kasvaessa ihastus vain voimistui ja huomasin että näistä tulee oikeasti todella reippaita ja rohkeita harrastuskoiran alkuja. Huomaamatta keskustelun sävy alkoi muuttua siihen suuntaan, että käykö tässä todella niin että minulle tulisi joku pennuista, etenkin kun kävi ilmi että odottamani yhdistelmä peruuntui ja siirtyi ehkä tulevaisuuteen. Pohdin pääni puhki ja kaverit saivat kyllä sellaisia ääniviesti-analyyseja kun tuskailin ja pohdin asiaa. Eetun kuolema oli jättänyt ison aukon, jota omat aikuiset koirat vain eivät voineet enää täyttää. Tuntui että sydän oli jo alkanut tehdä valintaansa, mutta järjellähän nämä asiat on pakko miettiä. Lähtökohdat eivät sinällään voineet olla paremmat, kun kasvattaja on yksi parhaista ystävistä ja pentujen vanhempien kanssa on treenattu, kisattu ja nartun kanssa eletty. Pennut olivat nykymittakaavalla lähes naapurissa ja olin saanut seurata niiden kasvua syntymästä saakka päivittäin. Tiesin että saisin juuri sen pennun jonka haluaisin ja kasvattaja on hyvä ystäväni. Tulin siihen tulokseen että tässä on nyt pentue joka on hieno ja voisin ottaa siitä koiran erilaisessakin tilanteessa, mutta kaikkien asioiden summana hetki ei olisi voinut olla oikeampi. Niin päätös tehtiin ja lopullinen odotus ja jännitys alkoi.

Pentujen terveystarkastuksen ja pentutestin jälkeen tehtiin päätös sitten kuka pennuista meille tulee. Punaiset pojat pysyivät suosikkeinani alusta asti, mutta erityisesti Riepun veli Kipp oli pienestä asti ihan mun lemppari. Riepu oli nimittäin koko aikansa ennen luovutusta niin mysteerinen tyyppi, etten aina tiennyt mitä ajatella siitä. Jossain vaiheessa tuntui että se oli peräti kiltti ja hieman etäämpi kuin useampi veljensä, jonka vuoksi monet viikot olin varma että toinen veli on se joka meille tulee, mikäli kaikki on kunnossa. Kuitenkin ihan viimeisinä viikkoina Riepu taisi kuulla mitä siitä puhutaan ja se muuttui suorastaan villipedoksi. Se sai useamman kuin kerran silmäni suurentumaan lautasen kokoiseksi ja mietin että tästähän saa melkoisen työmaan. Siinä riitti voimaa, energiaa, vauhtia ja elämänhalua. Ja sitä etsin. Pentutarkastuksessa Riepu todettiin täysin terveeksi ja jäätiin odottamaan seuraavan päivän pentutestiä. Riepu oli pentutestissä kyllä ihan oma itsensä: villi, rohkea, leikkisä ja kaikinpuolin hyvä ja hieno pentu. Hymyilin varmaan koko pentutestin ajan, koska tässä koirassa oli juuri sitä elämänmakua jota toivoin. Sillä oli koko pentutestin ajan niin siistiä. Pentutestin jälkeen mietiskelin muutaman tunnin ja ajatuksissa pyöri lähinnä yksi lause: haluan nähdä mitä tästä pennusta voi tulla. Sitten nähtiin illalla Shantin kanssa ja juteltiin ja oltiin oikeastaan täysin samaa mieltä.

Viimeisten viikkojen aikana vielä nähtiin pennun kanssa useasti. Sitten koittikin luovutuspäivä. Ja luovutuksesta on nyt vähän aikaa. Ensimmäiset viikot Riepun kanssa ovat menneet hienosti. Valtavan energinen ja hauska pentu, jota ei paljon mikään vastaantuleva hetkauta. Eniten on jouduttu treenaamaan sitä että läheisyyskin on ihan ok, eikä aina tarvitse olla niin pirun itsenäinen ja cool pentu. Vekin ja Unton kanssa on mennyt hyvin ja pojat hyväksyivät pennun jopa nopeammin kuin kuvittelin. Riepu on ollut ihan mahtava kyllä itsekin, sillä se osaa lukea aikuisia koiria hyvin ja antaa niille tilaa kun ne sitä pyytävät. Silti se on sopivan höntti pennuksi ja saattaa tunkea viereen nukkumaan tai mässyttämään lelua, vaikka isoja koiria ei varsinaisesti kiinnostaisi. Tämä on tehnyt hyvää siksi että pojat ovat oppineet että vaikka pentu tuleekin lähelle, niin se ei haittaa ja voi olla täysin rennosti. Yksinolot ovat kaikki koirat olleet lyhyet ajat yhdessä, mutta työpäivien ajaksi Unton laitan erilleen. Hieman huvittavaa on millaiset häkkiviritelmät ja aitaukset hommasin pentua varten vain todetakseni että elämä on paljon helpompaa kun sen antaa olla vain vapaana pentuturvallisessa huoneessa, kun koirat osaavat olla fiksusti jo keskenään. Ulkoilut menevät kivasti, kun aikuiset opettavat pennulle miten ollaan. Kaikin puolin voi sanoa, että hyvin menee. Riepu otettiin ajatuksella että se sujahtaa meidän arkeemme ja niin on tehtykin, ilman turhaa alleviivaamista. Oon kyllä niin ylpeä Vekistä ja Untosta, miten ne jo nyt antavat pennun olla pentu, eivätkä ota itseensä sen vauvailuista. Esimerkiksi Unsikilta on todella, todella paljon se että se on ok jo parin viikon jälkeen lähes joka tilanteessa pennun kanssa ja antaa sen roikkua itsessään ulkona sekä sisällä. Työnjako aikuisilla koirilla tuntuu menevän niin, että ulkona Unski juoksuttaa Riepua ja sisällä Vekki toimii isoveljenä, joka leikittää jo hieman pentua ja antaa sen nukkua lähellään. 

Riepun kanssa on aloitettu pieniä vauva-treenejä lähinnä kotona. Hallilla on käyty pari kertaa. Leikkiminen on Riepulla jo todella lupaavaa ja sitä ollaankin vaalittu. Rakastan sen raivoa lelujen kanssa, ketteränä poikana saalistaa ja ei kyllä irrota otetta sitten millään. Ruoalla ollaan aloiteltu pentutreeneissä juttuja ja tällä hetkellä on tehty pohjat istumiseen, odottamiseen, kämmenkosketukseen, korokkeelle nousemiseen ja pyörähdyksiin molempiin suuntiin. Ja nyt seuraa mullistava paljastus. Riepu saa olla ensimmäinen laatuaan mun koirista, jota ei rakenneta pentuna kohti tokokenttiä. Tiedän, hurjistuttaa ehkä vähän itseänikin. Riepun päälajeiksi toivotaan samoja kuin "isoveljelleen", eli agilitya ja paimennusta. Katsotaan mitä tästä tulee, odotan kyllä innolla. Haluan nähdä mitä koirasta voi saada näitä kahta lajia ajatellen, kun sitä tokoa ei hinkata pennusta saakka, vaan keskitytään pelkästään näiden päälajien pohjatyöhön. Tottakai nyt jonkinlainen tottelevaisuuden kaltainen hallinta ja peruskäskyt rakennetaan, mutta siinäpä se. Niimpä pentutreeneistä saa toistaiseksi yliviivata pakolliset toko-asiat ja keskittyä muihin hauskoihin juttuihin.

Olen kyllä erittäin iloinen tästä tyypistä ja uskon että siitä kasvaa mainio harrastuskoira ja lisä meidän laumaamme. Riepu on jo nyt ihanan itsenäinen, mutta se kuuntelee mua hyvin ja tulee luokse vaikeistakin paikoista kutsuttaessa. Ihan uutena asiana mulle on tullut sen pieni pidättyväisyys vieraista ihmisistä ja koirista, mikä on kuitenkin juuri sitä mitä seuraavalta koiralta toivoin. Tuntuu kuitenkin hassulta miten 9 viikkoinen pentu voi olla halutessaan niin cool, ettei se koe tarvetta mielistellä ja kerjätä hyväksyntää jokaiselta ihmiseltä tai koiralta, vaan se keskittyy siitä tärkeisiin asioihin kuten omistajaan tai tuttuihin ihmisiin ja koiriin. 

Tuntuu hieman kohtalolta ajatella miten samaan aikaan kaikki tapahtui vain yhden syksyn aikana. Menetin ensimmäisen ja rakkaimman koirani, mutta suunnilleen samaan aikaan Riepu syntyi. Kuitenkin näiden tapahtumien välissä oli aikaa minulle surra ja olla Vekin ja Unton kanssa kolmisteen. Sitten elämäämme saapasteli Riepu ja uusi seikkailu alkaa. 

Riepu

Noniin, suurien uutisten aika. Tosin nyt vain lyhyesti ja myöhemmin koko tarina. Tässä on kuitenkin perheemme uusi tyyppi Red'n Ready Cosmic Latte, eli arkisesti Riepu. Pieni ja punainen poika, joka on kuin tulta ja tappuraa. Hauska, elämänjanoinen, seikkailunhaluinen ja rohkea tyyppi. Jännityksellä ja uteliaana odotan millaista yhteinen elämämme tulee olemaan. Eetun lähdön jälkeen on tuntunut että jotakin puuttuu. Sen jättämä tyhjyys on liian iso, jota jo kotona olevat koirat eivät vain pysty yksinään täyttämään. Niimpä Riepu syntyi juuri kun sitä eniten tarvittiin ja odotan innolla millaista meille tulee. Seikkailu alkakoon.


Kuva Anne Barck