22 kesäkuuta 2016

mitä jos me ollaan vaan edelleen, me kaks keskenkasvusta kakaraa

Blogin aktiivinen kirjoittelu on jäänyt sivulle jo kauan aikaa sitten. Oon huomannut sen myös monien kavereiden ja tuttujen suhteen. Kameraa ei vaivaudu ottamaan enää lenkeille mukaan, jolloin tekstin kirjoittaminen vanhoilla kuvilla on tylsää. Ja suurin syy on se, että meidän elämä on hyvin erilaista mitä joskus, minkä lukijatkin on varmaan huomanneet jo.


Vekki asuu mun luona Espoossa ainoana koirana ja sen huomaa. Koira joka on lähes koko elämänsä asunut yhden, kahden tai kolmenkin koiran kanssa on aika epävarma olostaan ollessaan ainoana. Vekki on hyvin taipuvainen ottamaan etenkin corgeista mallia, joten yksin ollessaan se ei oikein tiedä miten suhtautuisi moniin asioihin, kun ei ole kukaan kertomassa että miten tulisi olla. Asia tulee kuitenkin muuttumaan, sillä otan Unskin Espooseen asumaan. Keski-Suomessa omakotitalossa asuminen tuli päätökseensä ja corgit muuttivat kerrostalon ylimpään kerrokseen. Ei todellakaan hyväksi etenkään Eetulle, mutta tämä ratkaisu oli pakko tehdä asunnon suhteen. Siksi päätin että Unski tulee mun luokse asumaan jolloin yhden koiran kanssa ylimmässä kerroksessa asuminen on varmasti helpompaa toisessa päässä.

Olen ollut nyt melkein kaksi viikkoa Jämsässä ja ollaan asuttu lähes koko aika tässä kerrostaloasunnossa. Koirat ottaa tietenkin häiriötä rappukäytävästä ja ollaan opeteltu rappusissa kulkemista ja remmissä liikkumista. Olen tänä aikana tullut yhä varmemmaksi siitä, että Eetu ei tule enää asumaan koskaan mun kanssa. Se rasittuu todella nopeasti ja pelkkä päiväkävely tahti on jo niin hidasta, että se ei sovi Vekin ja Unton kanssa liikkumiseen. Kun se pääsee yksinään mun kanssa ulos niin tahti on ihan eri koska adrealiinit on niin korkealla ja kaikki on niin siistiä.

Kuten oon jossakin aiemmin sanonutkin, niin elämä on aika työvoittoista. Mun työ on sellaista, että sitä täytyy tehdä täysillä selkärangasta asti ja omistauduttava ihan täydellä sielulla. Koirat on pakko antaa hoitoon töiden ajaksi ja esimerkiksi elokuvan kuvausten aikaan en vaan mitenkään ehdi käymään treeneissä. Tämä elämänmuutos töiden suhteen on todella toivottu ja rakastan työtäni, mutta ikävä kyllä se on aina koirilta pois. Kisasuunnitelmia ei ole siksi kuin haaveiden verran. Kun ei ole rutiinia treeneistä alla, niin ei ole tullut kisojakaan katsottua. Tuntuu että koirien ja oma suhde on kärsinyt kun niiden kanssa ei tule tehtyä niin paljon. Sitten kun on koko lauma koossa, niin tuntuu että hallinta on todella huonoa, kun porukalla on yhdessä adrealiinit tapissa. Ja itselläni on nykyään välillä sellainen olo, että miksi olen koskaan halunnut kolme koiraa ja en osaa niitä yhdessä hallita. Tai ehkä ongelma on siinä, että osaan kouluttaa, mutta en muista ja osaa ylläpitää opetettua. Kun meidän arkirutiinit on menneet uusiksi monta kertaa usean muuton, uusien asuinkumppaneiden tai muiden muutosten vuoksi, niin itsekin on välillä vähän hukassa että mitä vaatisi koirilta missäkin tilanteissa. Rakastan paimenkoiria, mutta paimenkoira joka on saanut luistaa säännöistä on erittäin rasittava. Silti tiedän miksi olen joskus halunnut kolme koiraa ja elämä jokaisen sekä kaikkien kanssa yhdessä on joskus toiminut ja toimii edelleen, kunhan löydän motivaation pitää siitä kiinni. Oon ite niin tunne- ja fiilispohjalta elävä ihminen, että mustavalkoisena pysyminen on mulle varmasti vaikeinta koirien kanssa. Kun tuut kotiin väsyneenä ja lähdet lenkille, niin on joskus vaikeaa muistaa miksi onkin tärkeää miten koira kulkee rappuset tai miten sen tulee istua ennen ovesta kulkemista. Mutta heti seuraavalla kerralla sen taas muistaa. Mutta olen tiedostanut asian ja ottanut sen työn alle jokaisen kanssa.

Olen lähes aina ollut sitä mieltä, että elämässä täytyy olla jotakin muutakin kuin koiria. Joskus Eetun ollessa vuotias muistan kun päivät oli lähinnä treenaamista ja koirien kanssa hengailua, mutta silloin tein kuitenkin myös muuta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi tapaa kavereitaan ja tai käy tekemässä asioita ilman koiria. Sellaisia ihmisiä, joilla menee kulmat kurttuun kun tulee puheeksi kuinka monta yötä he ovat olleet erossa koiristaan - yleensä korkeintaan yhden. Ja olen huomannut miten moni tällainen vannoutunut koiraihminen onkin yhtäkkiä ymmärtänyt että tarvitsee elämäänsä myös muutakin ja he ovat kuulostaneet todella helpottuneilta: ei tarvitse elää koiriansa varten, saa elää itseään varten. Jos mulla olisi auto ja aikaa niin kävisin varmaan joka ilta treenaamassa, mutta kun nyt ei ole. Koirien kouluttaminen ja treenaaminen on mahtavaa ja haluaisin sitä ehdottomasti enemmän elämääni. Ärsyttää kun jouduttiin luopumaan Vekin kanssa esimerkiksi haun treenaamisesta koska ei ole autoa, sillä nauttisin niin paljon mennä metsään olemaan toisille ukkona ja treenata oman kanssa. Nyt on vaan pakko mennä näillä mitä on. Olen tosin alkanut harkitsemaan ihan tosissani voisinko hankkia autoa, sillä haluaisin oikeasti päästä treenaamaan helpommin. Haluan samanlaista treeneissä ja kursseilla käymistä, itsenäisiä treenejä ja kisaamista paljon elämääni. Ikävä on.

Jos jotakin kuulumisia vielä voisi tiivistää, niin Unski kävi tosiaan keväällä toisessa rallykokeessaan ja sai sieltä hylätyn tuloksen. Koepäivä oli tosi vaikea ja usea koira kusi kehään ja Unski taisi olla luokkansa viimeinen. Ei haittaa, Unski saa pitää taukoa kokeista ja katotaan joskus kisataanko uudestaan. Vekillä alkoi kesäkauden agilitytreenit ja ollaan tykätty tosi paljon. Mulla on tosi hyvä asenne tekemiseen ja halu kehittyä, jolloin meille vaikeat linjaaminen ja rytmittäminen on alkaneet sujua. Kyllä sitä paloa tekemiseen riittää heti kun pääsee kentälle asti. Kouluttaja sanoi heti ekalla kerralla että meille tulee keksiä jotakin vaikeampaa, sillä rataantutustumisessa vaikeilta tuntuvat jutut mentiin nollana läpi. Nyt on palo kisaamaan.




Unski sai viikko sitten kesätukan. Ainahan siltä on koitettu vähän lyhentää ja keventää turkkia, mutta päätin että tänä kesänä kokeillaan todellista kesäkampausta. Vähän nauratti ja hirvitti operaation jälkeen katsoa kapisen ketun näköistä koiraa, mutta päätös oli hyvä. Aina lammikoissa ja ojissa läträävälle koiralle ei jää märkä nyt muhimaan turkin alle ja kosteus on helpompi havaitakin. Jaksaa paremmin paahtaa kavereiden perässä kuumallakin kelillä ja aika hiostavassa kerrostaloasunnossa on mukavampi olla. Keskellä oleva seisomiskuva on otettu juuri ajelun jälkeen ja siinä Unski näyttää aika hirveältä. Yllä ja alla olevat kuvat on otettu eilen ja turkki ei näytä enää yhtään niin jäätävältä.

Tämä oli tämmöinen ynnäily teksti meidän elämästä ja siitä missä mennään.

Ei kommentteja: