07 maaliskuuta 2015

to become a very good trainer, you need a very bad dog


Tietokoneen toinen laturinjohto sanoi itsensä irti, jonka ansiosta tämä kirjoitus on odottanut luonnoksissa jo viikon. Mutta tosiaan, kaksi kuukautta kului ja niin Unski muutti takaisin Keski-Suomeen kuntoutuneen Eetun kaveriksi. Ensialkuun tuntui että aikaa oli niin paljon ja helmikuun vaihtuessa pohdin että kuukaudessahan ehditään vaikka mitä, mutta viimeiset kuukaudet meni liian nopeasti. Ensimmäiset viikot vuodesta 2015 minä muistelin millaista on taluttaa kahta remmiä, Vekki iloitsi saadessaan toisen koiran seuraa ja Unski otti paikkaansa Joensuun arjessa. Muisteltiin meijän vanhoja temppuja, opeteltiin yksinjäämistä kerrostalossa ja syötiin ulkona paljon herkkuja, jotta yhteistyö toimisi pihalla. Hämmästyin kun hommat Unton kanssa osuikin niin hyvin yksiin ja se oli motivoitavissa ruoalla sekä kuunteli mitä sanoin. Niin arki, treenit kuin lenkkeily muiden koirien kanssa oli ihan erilaista. Tiesin kuitenkin ettei kyse ollut vain koirasta: mulla oli eri asenne kuin aikaisemmin. Miksi? Koska oon vihdoin oppinut kantapään kautta ja peiliin katsomalla, että millainen yksi mun kolmesta koirasta on, sen vahvuudet ja heikkoudet. Untosta tuli ihan eri koira kahden kuukauden aikana, sillä mulla oli niin selkeää miten treenaan ja koulutan sitä - ja miten paljon se menikään eteenpäin vain sen vuoksi! Miten asian voisi tiivistää? Unski on koira jonka kanssa tärkeintä on arki, sen rutiinit ja se että asiat on mustavalkoisia: jos toisen koiran kanssa ei osata olla asiallisesti vielä toisellakaan muistutuksella, niin sitten kävellään remmissä. Yksinkertaista. Kaikki muu on sitten extraa, jolla ei kannata vaivata liikaa päätä. Kun arjen raamit oli molemmille selkeitä, niin treenaaminen oli rentouttavaa ja pää tyhjeni kun keskityttiin vain oppimaan uutta, eikä siihen miten käyttäydytään ja ollaan kuulolla.

Uuden oppiminen ja asennemuutos
Untohan on aina sisäistänyt uusia asioita hitaasti ja ne on pitänyt pilkkoa todella pieniin palasiin. Vaikka opetin sille peruskäskyt pentuna sheippaamalla, niin se on silti ollut aina tuumailija, joka odottelee että ruoka putoaisi taivaalta suuhun kuin tarvitsisi itse yrittää liikaa. Käytännössä siis jos sheippasin sille jotakin, niin ensin tarjosi osaamansa asiat, sitten kävi maate ja passivoitui. Nyt halusin rikkoa kaavan: aloin sheippamaan ihan pieniä asioita ja opettaa Unskille, että uusien asioiden tarjoaminen voi olla jännittävää ja ihan mistä vaan saattaa lihapullan ansaita. Tällaisia asioita olivat kosketusalusta, kämmenkosketus, esineen nostaminen ja siitä vähitellen vaikeuttaen uudet temput. Palkkasin kaikesta ruhtinaallisesti ja vähitellen Unto alkoi mielummin kokeilla tehdä jotakin, kuin käydä maate ja odottaa tapahtuisiko jotakin. Kahdessa kuukaudessa Unto oppi ainakin kymmenen uutta asiaa, joita se nyt mielellään tarjoaa ja reagoi käskyihin nopeasti, sillä asioista on tehty sille niin mieluisia ja opetettu uudelleen että mitä tehokkaampi on, sitä enemmän ruokaa saa! Treenaamisesta tuli Unskille kokoajan tärkeämpi juttu ja hallilla se alkoi turhautuneena haukahtelemaan kun tein toisen koiran kanssa ja remmistä päästessään se hyrräsi ympärilläni häntä heiluen. Asenne muuttui ja treenaamiseen tuli tekemisen meininki!




Yllä oleva video on otettu perjantai- tai lauantai-iltana, juuri ennen Unton lähtöä olevaa sunnuntaita. Videolla on koko treenituokio ja ero on oikeasti niin mittava edelliseen, mikä fiilis koiralla oli ennen tätä kahden kuukauden työprosessia. Nyt Unto ilahtuu heti kun saa tutun käskyn ja suorittaa temput, jotka olen sen selkärankaan saakka palkannut ja ne ovat koirasta niin mahtavia tehdä. Sen silmissä tuikkii, se aktiivisesti pörrää ympärilläni ja on valmiina tekemään töitä. Olin jo muistaakseni vuodelle 2014 tehnyt Untolle erään lupauksen: opetan sen noutamaan! Töitä on tehty sen eteen jo kauan ja pelkkää esineeseen koskemista on sheipattu niin helvetin pitkään ja tässä on sen tulos: koira noutaa lähes minkä tahansa sille heitetyn esineen ja tässä tapauksessa se oli yli puolen kilon painoinen noutokapula! Lopussa näette vielä meidän ikioman leikin, joka on ollut pienestä marsusta saakka Unskista maailman hauskin juttu: mun käsien jahtaaminen. Se jahtaa liikkuvaa kättä kuin kissa läpsien etutassuillaan ja kieli keskellä suuta :)

Leikkivä agilitykoira
Unton agilityn harrastaminen on enää 5cm rimoja, putkia ja puomia. Niitäkin se sai tehdä kerran tai kaksi viikkoon pienen juoksenteluradan muodossa, joilla oli lähinnä juoksua, irtoamista tai kuuntelutreeniä. Kyllä se agilityssakin eteenpäin meni kehityksessä, mutta tapahtui jotakin paljon tärkeämpää: Unto oppi lelupalkan!! Aloitettiin ylipäätään sillä, että aina pienetkin treenit olohuoneessa loppui leluun: ensin vain näytin lelua ja Unskin kiinnostuessa se meni piiloon, sitten pienet hetsaukset lelulla ja lopulta muutamasta sekunista ylöspäin leikkiä aina treenin lopuksi. Agilityssa palkkasin Untoa ensin sen lempipallolla (isolla värikkäällä vinkupallolla) ja joskus vedinkin treeniliivin taskusta toisenlaisen vinkuvan pallon ja samanlailla koira ryntäsi sen perään ja piti palkkanaan. Unto rakastaa palkata itseään juoksemalla aina ympäri hallia pallon perässä, mikä on aika huvittavaa katsottavaa (video alla). Uhkarohkeammin aloin kokeilla erilaisia vinkuvia kumisia leluja palkkana, joskus Unski ryntäsi perään mutta jäikin kattomaan mua "8D ei toi oo pallo"-ilmeellä, jolloin juoksin heittämään lelun uudelleen ja sitten kyllä kelpasi. Lelulla palkkaamisen lisäksi mun yksi tavoite Untolle on opettaa se leikkimään vetoleikkejä. Näissä edettiin samanlailla askel kerrallaan: jokaisesta aktiivisesta vedosta koittaa voittaa lelu itselleen Unski voitti ja kannustin sitä olemaan röyhkeä. Mähän sallin Unton niin arjessa kuin treeneissäkin olla tuhma siten, että aina kun se koittaa varastaa mun taskusta, kädestä tai treeniliivistä lelun, niin takuulla se saa sen ja leikkiä vielä mun kanssa! Yhdissä treeneissä palkkasin Unton sitten sukkaan tungetulla tyhjällä muovipullolla, mitä se tapporavisteli ja kiskoi itselleen ----- voitto!






Toisten koirien kanssa Unto on aina ollut vähän huono olemaan, se on niin omanarvonsa tunteva uros ja ei paljon kaunistele isompienkaan seurassa. Se on erittäin tyypillinen esimerkki siitä, että corgissa pientä on vain koko ja egoa kyllä riittää. Unski on ottanut monelta nartulta kunnolla turpaan, kerran eräs iso narttu päätti antaa sille kunnon tukkapöllyn ja Unto roikkui kiljuen nartun hampaiden välissä ja vuoti sen jälkeen huulesta verta. Nartun omistaja oli huolissaan, minä katsoin että koira oli kunnossa ja totesin että odotahan vain, niin eikös mennyt kuin muutama minuutti ja Unto oli taas pomppimassa nartun naaman edessä kerjäten huomiota. Tämä kovapäisyys tulee sen emän suvuta ainakin kasvattajan mukaan. Kuitenkin toisten koirien kanssa olemisen suhteen tehtiin myös kovasti töitä, jotka tuottivat tulosta. Naapurin kaverini Minnan kanssa päätettiin leipoa Untosta ja Sanista hyvät toverit ja niin me tehtiin. Ensimmäisillä lenkeillä Unto koitti pistää Sania ojennukseen, mutta hetken pörhistelyn jälkeen Sanin jatkuva leikkiin kinuaminen tuottikin tulosta ja kovan ulkokuoren alta löytyi juuri se hölmö corginpenikka jonka toivoisin näkyvän useammin: Unto heittäytyi maahan, makasi kieli pitkällä ja antoi Sanin tehdä itselleen lähes mitä tahansa. Siitä lähtien Sanilla ja Untolla leikit osuivat hyvin yksiin, Sani on yksi harvoista koirista joka tekee Untolle selväksi missä menee raja - ja Unto vielä uskoo! Jos Unski riehaantuu liikaa jonkun toisen koiran kanssa, niin Sani käy kerran sanomassa Unskille perkele ja pikkukettu osaa taas olla. Oon tosi iloinen että Minna rakastui myös Unskiin, sillä pikkukettu pääsi melkein joka viikko hoitoon ja painimaan ison olohuoneen lattialle räkäpainia, eikä sen tarvinnut jäädä kotiin odottamaan Vekin treenien ajaksi. Kerta kerralta se osasi myös leikkiä toistenkin koirien kanssa paremmin ja etenkin pentujen (joita se ei voi sietää) kanssa se oppi olemaan aikuisemmin.

Helmikuussa saman katon alle muutti myös Kaapo. Kaapo lukeutuu juuri niihin AD/HD-koiriin joita Unto ei vaan kestä. Ensialkuun Unski teki selväksi ettei Kaapolla ollut asiaa parin metrin etäisyydellekään ja se vahti niin leluja, ruokaa kuin kauppakassejakin Kaapolta. Hiljalleen tilanne alkoi kuitenkin rauhoittua ja Unto ei enää jaksanut sanoakaan ihan kaikista pienistä asioista. Viimeisten viikkojen aikana se salli Kaapon lähelleen ja aamuisin ne tervehtivät makuuhuoneessa ensin haistellen toisiaan ja sitten tökkimällä nenällä toisen ikenien väliin kuin tsekaten mitä toinen oli viimeksi syönyt. Unto hyväksyi lopulta Kaapon kokonaan. Vai miltä näyttää?


Mulla on niin ikävä. Nyt kun sai useamman kuukauden elää taas corgipoika porukassa, niin tuntuu taas niin tyhjemmältä olla ilman. Alan ollakin taas sitä mieltä, että kyllä jokaisella pitäisi olla yksi corgi pitämässä elämän jännittävänä toilailuillaan ja piristämässä söpöllä naamallaan. Mulla on ollut jo pidemmän aikaa eteisen seinällä kuva Untosta ja sen päällä kirjoitettuna Silvia Trikmanin sanat: "The more challenges you will encounten, the more you will learn. I always say that in order to become a very good trainer, you need a very bad dog". Laittaessani aikoinaan kuvan ja tekstin seinälle mietin, että voi Unto joku päivä me vielä pelataan yhteen. Kuitenkin epäuskoisena mietin että ei näin taida tulla tapahtumaan, mutta oikeasti tekstihän on pitänyt jo yli vuoden paikkaansa. Sillä kun Vekin otin, niin olihan mulla jo ennen luovutusikää painotettuna että toista Untoa ei sitten tule ja siitähän ei niin villiä ja vallatonta tuu! Tiesin mikä meni Unton kanssa penkin alle ja painotin niitä asioita Vekin kanssa ja Vekistä on tullut juuri sellainen mitä toivoinkin. Vain kahden kuukauden aikana ratkoimme niin monta pulmaa, joihin en tuntunut Unskin ensimmäisten elinvuosien aikana löytävän millään ratkaisua enkä osannut kertoa Unskille mitä siltä haluan. Nyt näin lyhyessä ajassa teimme niin paljon, meidän yhteistyö kehittyi ja ihastuimme toisiimme vielä vähän lisää. Minä osasin olla vilpittömästi ylpeä hieman erilaisesta koirastani, osasin arvostaa sitä että sain sen opetettua antamaan myös toista tassua, osasin iloita kun se ei lyönyt kesken treenien hanskoja tiskiin ja todennut että tää on kuule jo vähän nähty homma. Mitä tähän kaikkeen tarvittiin? Lukemattomia yrityksiä, suunnitelmia, lannitsumisia, monta kirosanaa, lukuisia pusseja herkkuja ja paketteja lihapullia, vinkuvia palloja ja tärkeimpänä: oman asenteen, tavoitteiden ja ihanteiden muuttumista.

Ja yksi tuhma koira 









Ei kommentteja: